Kansi

Etusivu

Rosa Liksom

Hytti nro 6

KERTOMUS

WERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖ

HELSINKI

Tekijänoikeudet

ISBN 978-951-0-38643-9

© Rosa Liksom 2011

Versio 1.0

Werner Söderström Osakeyhtiö 2011

Alkusanat

kiitos gospodin/graždanin X. X.

1

MOSKOVA PAINAUTUI maaliskuun kuivassa pakkasillassa kyyryyn, suojeli itseään jäisen, punaisena laskevan auringon kosketukselta. Tyttö nousi junan häntäpään viimeiseen makuuvaunuun, etsi hyttiään, hyttiä numero kuusi, ja hengitti syvään. Hytissä oli neljä vuodetta, niistä ylimmät oli nostettu seinälle, sänkyjen välissä oli pieni pöytä, pöydällä valkoinen liina ja muovinen kukkamaljakko, siinä ajan haalistama vaaleanpunainen paperineilikka, sänkyjen päädyn hylly oli täynnä isoja, huterasti sidottuja kolleja. Tyttö tunki vaatimattoman vanhan matkalaukkunsa, Zaharilta saamansa, kovan ja kapean sängyn alle rakennettuun metalliseen tavaratilaan, pienen reppunsa hän heitti sängylle. Kun aseman kello löi ensimmäisen kerran, tyttö meni seisomaan käytävän ikkunan ääreen. Hän hengitti junan tuoksua, raudan, kivihiilipölyn, kymmenien kaupunkien ja tuhansien ihmisten jälkeensä jättämää hajua. Matkalaiset ja heidän saattajansa työntyivät hänen ohitseen, tönivät kasseillaan ja kolleillaan. Tyttö kosketti kädellään kylmää ikkunaa ja katsoi laiturille. Tämä juna veisi hänet karkotettujen asuttamien kylien, Siperian avointen ja suljettujen kaupunkien halki Mongolian pääkaupunkiin Ulan Batoriin.

Kun aseman kello löi toisen kerran, tyttö näki jäntevävartaloisen, kaalikorvaisen miehen, jolla oli työläisten käyttämä musta toppatakki ja päässä valkoinen kärpännahkalakki, sekä tummahiuksisen kauniin naisen ja äitinsä vieressä pysyttelevän teini-ikäisen pojan. Nainen ja poika hyvästelivät miehen ja lähtivät kävelemään käsikynkkää asemarakennusta kohti. Mies tuijotti maahan, käänsi selkänsä pakkastuulta vasten, nipisti Belamorkan, nosti sen huulilleen ja sytytti, poltti hetken, poltti ahnaasti, tumppasi savukkeen kengänpohjaansa ja jäi hytisten seisoskelemaan paikallensa. Kun aseman kello löi kolmannen kerran, mies hyppäsi junaan. Tyttö katsoi keinuvin askelin käytävällä kulkevan miehen perään ja toivoi, ettei tämä menisi hänen hyttiinsä. Toive oli turha.

Hetken epäröityään tyttö siirtyi hyttiin, istumaan omalle sängylleen vastapäätä pakkasta hohkaavaa miestä. Molemmat olivat hiljaa. Mies tuijotti jurosti tyttöä, tyttö epävarmana paperineilikkaa. Kun juna nytkähti matkaan, hytin ja käytävän muovisissa kovaäänisissä syöksyi soimaan Šostakovitšin kahdeksas jousikvartetto.

Ja niin jää taakse talvinen Moskova, teräksensininen kaupunki jota ilta-aurinko lämmittää. Taakse jää Moskova, kaupungin valot ja kovaääninen liikenne, kirkkojen piiritanssi, teini-ikäinen poika ja kaunis tummahiuksinen nainen jonka kasvojen toinen puoli on turvoksissa. Taakse jäävät pikimustaa, kärttyistä taivasta vasten loistavat harvat neonvalomainokset, rubiinitähdet Kremlin torneissa, hyvän Leninin ja pahan Stalinin vahatut ruumiit ja Mitka, taakse jää Punainen tori ja Leninin mausoleumi, Gum-tavaratalon kierreportaiden rautapitsikaiteet, kansainvälinen Intourist-hotelli valuuttabaareineen, hotellin siivouskomeroista asuinpinta-alaa salaa valtaavat, länsimeikeistä, parfyymeistä ja parranajokoneista kiinnostuneet, synkeät kerrospäivystäjät. Taakse jää Moskova, Irina, Puškinin patsas, kehätiet ja kehälinjat, Stalinin valtakadut, länsityylinen monikaistainen Novy Arbat, Jaroslavin valtatie ja puuleikkauksin koristellut datšarivistöt; väsynyt, muokattu, nuljuva maa. Ikkunan takana suhahtaa ohitse sata metriä pitkä tyhjä tavarajuna. Tämä on vielä Moskovaa: mutakuopan keskellä röykkiö yhdeksäntoistakerroksisia elementtitaloja, joiden jäisissä ikkunoissa väpättää himmeä, arka valo, rakennustyömaita, puolivalmiita kerrostaloja, ammottavia aukkoja seinissä. Pian nekin jäävät siluetiksi kaukaisuuteen. Tämä ei ole enää Moskovaa: lumen alle sortunut talo, villinä huojuvaa pakkasen jäätämää mäntymetsää, nietoksien peittämä aukea, kinosten alle jäätänyt lauha höyry, pimeys, yksinäinen pieni hirsitalo valkoisen aavan keskellä, pihalla hoitamaton omenapuu, tönkkölumista sekametsää, huviloiden lauta-aitoja, ränsistynyt puinen vaja. Edessä aukeaa tuntematon jään jähmettämä Venäjänmaa, juna kiitää, uupunutta taivasta vasten piirtyvät kirkkaina loistavat tähdet, syöksyy luontoon, pilvisen, tähdettömän taivaan valaisemaan painostavaan pimeyteen. Kaikki on liikkeessä: lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset. Juna jyskyttää halki lumisen maan.

Tyttö kuuli miehen raskaan ja rauhallisen hengityksen. Mies katseli kämmeniään – ne olivat isot ja vahvat. Alhaalla maan pinnalla vilisivät vaihdelyhdyt. Toisinaan näkymän peittivät raiteilla seisovat vaunut, välillä ikkunan takana levittyi Venäjänmaan öinen pimeys, siellä täällä vilahti muutama haaleasti valaistu talo. Mies nosti katseensa, tarkasteli tyttöä pitkään ja pistävästi ja totesi helpottuneena:

– Meitä on siis kaksi. Kiiltävät kiskot vievät meidät Jumalan jääkaappiin.

Hytin ovelle ilmestyi tasapaksu, vanha virkapukuinen vaunuemäntä, joka ojensi molemmille matkalaisille puhtaat lakanat ja pyyheliinan.

– Täällä ei sitten syljetä lattialle. Käytävä siivotaan kaksi kertaa päivässä. Ja passinne tänne, olkaa hyvät!

Passit saatuaan vaunuemäntä poistui ivallisesti hymyillen. Mies nyökkäsi hänen peräänsä.

– Tällä Arisa-akalla on miliisin valtuudet. Se pitää juopot ja huorat kurissa. Sitä ei kannata härnätä turhaan. Arisa on junan lämmityksen jumala. Se on syytä muistaa.

Mies otti taskustaan mustakahvaisen veitsen, poisti varmistimen ja painoi kahvan nappulaa. Kuului metallinen sointi, veitsen terä napsahti tiukasti ponnahtaessaan ulos kahvasta. Mies laski veitsen hellästi pöydälle ja kaivoi laukustaan ison kimpaleen Rossiskaja-juustoa, kokonaisen mustan leivän, kefiiripullon ja smetanapurkin. Lopuksi hän nosti laukun sivutaskusta suolavettä valuvan kurkkupussin ja alkoi ahtaa suuhunsa toisella kädellä mustaa leipää, toisella kurkkuja. Syötyään mies kaivoi eväslaukustaan villasukan, jonka sisällä oli lasipullo ja pullossa lämmintä teetä. Mies katsoi tyttöä kauan. Hänen katseessaan saattoi nähdä ensin vastenmielisyyttä, sitten ahnasta uteliaisuutta ja lopulta jonkinasteista hyväksymistä.

– Mä olen Teräs Rautavitš, mies sanoi, – metallimies ja talonrakennuksen sekatyöläinen ruhtinaitten Moskovasta, Vadim Nikolajevitš Ivanov nimeltäni. Teille pelkkä Vadim. Maistuisiko teille? Teessä on vitamiineja, joten olisi hyväksi juoda kupponen tai kaksi. Mä jo ehdin ajatella, että ovat äijää rankaisseet kovimman kautta ja laittaneet samaan häkkiin virolaisen kanssa. Finljandskaja respublikan ja Sovjetskaja Estonskaja respublikan välillä on ero. Virolaiset on koukkunokkaisia saksalaisia natseja, mutta suomalaiset on periaatteessa samasta läskistä tehtyjä kuin meikäläiset. Finlandija on pieni peruna kaukana ja korkealla pohjoisessa. Teikäläisistä ei ole harmia. Kaikki maailman pohjoiset kansat ovat yhtä porukkaa, pohjoinen ylpeys yhdistää. Neiti on muuten ensimmäinen suomalainen, jonka olen koskaan nähnyt. Mutta kuullut olen paljon. Teillähän on kieltolaki.

Mies kaatoi tytön lasiin tummaa teetä. Tyttö maisteli sitä varovasti. Mies nautti teensä pienin siemauksin, nousi ja petasi sänkynsä. Hän riisui häveliäästi päällimmäiset vaatteensa, mustat paksukankaiset housut, joissa oli kapea nahkavyö, karheasta kankaasta ommellun kevyen pikkutakin ja valkoisen paidan ja laskosti ne siististi sänkynsä päätyyn. Hän veti päällensä taivaansinisen, juovikkaan pyjaman ja pujahti tärkättyjen lakanoiden väliin. Pian peiton alta kurkistivat laiminlyönnin ja huonojen kenkien turmelemat kippuraiset varpaat ja karheat, halkeilleet kantapäät.

– Hyvää yötä, mies sanoi laimea ilme kasvoillaan, melkein kuiskaten, ja nukahti saman tien.

Tyttö valvoi pitkään. Hämärässä hytissä teelasit ja niiden varjot liikkuivat mihinkään pysähtymättä. Hän oli halunnut pois Moskovasta, koska hän tarvitsi omaan elämäänsä etäisyyttä, mutta nyt hän jo ikävöi sinne takaisin. Hän ajatteli Mitkaa, Mitkan äitiä Irinaa, Irinan isää Zaharia ja itseään, miten heidän kaikkien käy. Hän ajatteli heidän toistaiseksi yhteistä kotiaan, joka oli nyt tyhjä. Siellä ei ollut edes kissoja, Lika-neitiä ja Roska-kollia. Veturi vihelteli, kiskot kirskuivat, junan kolke hakkasi metallisena, mies kuorsasi matalla äänellä koko yön. Ääni muistutti tyttöä hänen isästään ja hän tunsi olonsa turvalliseksi. Vihdoin aamuyöllä, kun varjot alkoivat kutistua, tyttö nukahti valkoiseen, vaahtomaiseen uneen.

2

KUN TYTTÖ avasi varovasti silmänsä, hän näki ensimmäiseksi sänkyjen välissä punnertavan miehen. Auringon vihreä kajo liikahteli hytin lakeeratuilla seinillä, mies pyyhkäisi pyyheliinalla hikeä otsaltaan. Ennen kuin tyttö ehti nousta istumaan, oveen koputettiin ja mustaan vormutakkiin itsensä tunkenut Arisa toi pöytään kaksi höyryävää teelasia, nihkeitä vohveleita ja neljä kuubalaista, isoa sokeripalaa. Mies kaivoi kopeekkoja lompakostaan, jota koristi kohokuva Valentina Tereškovasta avaruuskypärä päässä.

Arisan poistuttua mies vetäisi patjan alta kapeateräisen veitsensä, vasempaan käteen sokeripalan, kopautti terän tylpällä puolella palan kahtia ja ojensi tytölle höyryävän teelasin ja puolikkaan sokeripalan.

Mies hymyili arasti ja surumielisesti, nosti laukustaan votkapullon, avasi sen ja täytti kaksi laukkunsa uumenista kaivamaansa sinistä ryyppylasia.

– Jos yhteisen matkamme ilo tulee olemaan pitkä, puhe voi olla lyhyt. Tapaamisemme malja. Malja maailman ainoalle oikealle valtiolle, Neuvostoliitolle. Neuvostoliitto ei kuole koskaan!

Mies kulautti annoksen kurkkuunsa ja haukkasi palan mehevästä sipulista. Tyttö käytti lasia huulillaan, mutta ei juonut.

Mies kuivasi huulensa pöytäliinan reunaan nulikkamaisesti hymyillen. Tyttö maistoi teetä. Se oli pitkään haudutettua, aromikasta ja vahvaa. Vasta nyt mies huomasi, ettei tyttö ollut juonut votkalasiaan tyhjäksi.

– On surullista juoda yksin.

Tyttö ei koskenut lasiin. Mies tuijotti häntä pettynyt ilme kasvoillaan.

– Vaikea ymmärtää. Mutta olkoon. En pakota, vaikka mieli tekisi.

Mies unohtui katsomaan tyttöä alta kulmain. Tyttö ei pitänyt miehen ilmeestä, ja siksi hän otti pienen pyyheliinan, hammasharjan ja lähti aamupesulle vessaan.

Sinne oli puolen käytävän mittainen jono. Matkalaiset olivat pukeutuneet aamutakkeihin, pyjamiin, verkkareihin, pari miestä pelkissä valkoisissa armeijan kalsareissa.

Toista tuntia myöhemmin tyttö saavutti päämääränsä. Oli hänen vuoronsa tarttua märkään, tahmaiseen ovenkahvaan. Vessa oli siivottomassa kunnossa ja löyhkä oli pistävä. Lattialla lillui saippuaista kusta ja sanomalehtipaperin myttyjä, hanasta ei tullut pisaraakaan vettä. Tarkasti kuutioitua, tangosta lohkaistua beigenruskeaa, natriumilta haisevaa taloussaippuaa oli peräti kaksi palaa. Toisen palan pinnalla oli ruosteenruskeaa limaa. Tyttö harppasi yhdellä askeleella seisomaan vessanpytyn päälle, jottei olisi kastellut Leningradista ostamiansa aamutossuja, ja suoritti hampaiden ja kasvojen kuivapesun. Vessan pieni ikkuna oli raollaan. Sen ohi kulki unohdettu, autio asema.

Mies lastasi laukustaan pöydälle mustaa leipää, purkkipiparjuurta, sipuli- ja tomaattilohkoja, majoneesia, purkkikalaa ja keitettyjä kananmunia, jotka hän kuori huolellisesti ja viilsi kahtia.

– Kylläistä Jumala ei unohda ja päinvastoin. Joten olkaa hyvä.

He ruokailivat pitkään, ja vasta kun mies oli kerännyt aamiaisen takaisin ruokalaukkuunsa ja pyyhkäissyt kädellään leivänmurut pöydältä lattialle, he nautiskelivat sopivasti jäähtynyttä teetä.

– Mä näin viimeyönä unta Petjasta. Synnyttiin samana vuonna ja oltiin samalla luokalla koulussa. Viisi ja puoli vuotta saatiin yhdessä kasaan. Koulu ei maistunut, oli mentävä töihin. Mä odottelin puodin rappusilla kuormaa, ja kun se tuli, heitin tavarat lavalta varastoon. Petja kanteli lautoja rakennustyömaalla. Eleltiin pannuhuoneessa. Siinä oli yksi ikkuna, ikkunasta näkyi katukäytävä ja ohikulkijoiden jalat. Siinä asuttiin, mutta yhtenä iltana Petja ei tullut töistä kotiin. Ajelin seuraavana päivänä johdinautolla Petjan työmaalle kyselemään ja ne kertoi, että se oli jäänyt koneen alle ja kuollut. Että kone oli tappanut sen. Mä kysyin, että mikä kone. Yksi vanha isä näytti sellaista pientä, surkeaa kaivuria. Että tuo on syyllinen. Mä otin lekan ja hakkasin sen korjauskelvottomaksi. Sen jälkeen olen pärjännyt omillani.

Tyttö vilkaisi ajatuksiinsa kätkeytynyttä miestä ja ajatteli Mitkaa ja elokuun aamuyötä. He olivat istuneet Puškinin aukion reunalla betonisella penkillä polttelemassa pilveä, odottamassa aamun sarastusta, kun känninen nuorisojoukko remusi paikalle, alkoi töniä ja uhkailla heitä. He tempautuivat irti joukosta, kiirehtivät pois, mutta yksi kaljupäinen läski lähti heidän peräänsä ja uhosi hakkaavansa rillipään aivot pihalle. Heihin iski pelko. He juoksivat autiota katua eteenpäin, kadun päähän ilmestyi auto ja tyttö oli varma, että sielläkin oli nahkapäitä. He juoksivat pitkin sivukatuja, oikaisivat sisäpihojen halki, ryntäsivät hikisinä kotiovelle.

– Etelä-Siperiaan päädyin ensimmäistä kertaa kuusikymmentäluvun alussa. Se oli rahauudistuksen aikaa. Ruplalla ei ollut mitään arvoa, ruokaa ei saanut rahallakaan ja olutpystiksillä huudettiin kolpakollisesta viisikymmentä kopeekkaa. Siihen aikaan istuskelin työmaaruokalassa ja kittasin törkylientä Boriksen, Sašan ja Muha-koiran kanssa. Kerran paikalle tupsahti työmaaviranomainen. Tämä maalaishuopikas sanoi, että lähde toveri kansalainen Suhumiin Krimille, eteläiseen Siperiaan, siellä tarvitaan iskurityöläisiä. Se tyrkkäsi lappusen mun kouraan ja katosi kuin lattia olisi imaissut sen. Kävin sanomassa Vimmalle, rakkaalle leveäperseiselle lutkalle, että kiitos vitustasi ja näkemiin, painelin asemalle ja kolkuttelin junassa läpi laajan ja avaran Neuvostomaan. Päädyin sitten aikanani Suhumin sijasta Jaltalle. Sielläkin rakennettiin kaikenlaista töllintapaista, ja kun sanoin olevani stahanovilainen lihakone ja betonisankari, sain heti töitä. Se on ollut mun elämän paras kesä. Keskityin lonkan vetämiseen ja huoriin. Niiltä kun kysy, että kostuuko, niin kahdessa minuutissa kostui. Joskus käytiin pimujen kanssa elokuvateatteri Rakennustyöläisessä tuijottamassa seikkailupätkiä. Kolme miestä lumessa, Jäihin kadonnut, ja mikä se yksi hyvä oli… Kolme ystävystä aavalla ulapalla. Aina kun muistelen sitä kesää, vesi herahtaa kielelle. Silloin ei järki kahlinnut elämää. Mutta sitten tuli se viimeinen lutka! Katinka. Se luritti sokerisella äänellä, että anna kun pesen sun paitas. Siihen loppui mun elämä ja edessä aukesi yhä syvemmälle vajoavan alkoholistin kuoppainen ja valoton taival.

Itäinen tuuli viskeli yksinäisiä lumihiutaleita valkoisella aavalla, kalvakan kajo vilahteli metsikön yllä. Mies sylkäisi vihaisesti vasemman olkansa yli hytin nurkkaan.

– Mä puhun nyt samasta Katinkasta, joka oli eilen asemalle meikäläistä saattamassa. Sen naama on mun jäljiltä. Menin kännissä kotiin ja siitä se alkoi. Sama sotku joka kerta, Katinka rupesi rakentamaan sitä tavallista riitaa. Kun se ei osannut lopettaa, läppäsin kerran ja sitten toisen. Jos Katinka pitäisi kiltisti suunsa kiinni, auttaisi väsynyttä kulkijaa riisuutumaan ja tekisi hyvän yöpalan, mutta kun se ei koskaan opi. Mä yritän selittää ja jopa kehuskelen sitä. Se ei kuuntele vaan painaa päälle, kiljuu että miehet rakensivat tämän kirotun maailman ainoastaan itselleen. Siinä nujerretun aviomiehen viha puristuu kasaan ja silloin läpsäsen sen hiljaiseksi. Jos ei kerralla hiljene, nappasen oikein kunnolla keskelle pärstää. Ei se ole mulle helppoa, mä en pidä lyömisestä, mutta niin siinä aina käy. Onhan mullakin oikeus puhua ja olla ihminen omassa kodissa, vaikka siellä harvoin pistäydynkin.

Mies punnitsi sanojaan tarkkaan, tiputteli niitä harvakseltaan. Tyttö keskittyi sulkemaan korvansa.

– Arkiriita keskellä yötä on masentavaa. Se vie elämästä kaiken ilon. Viime yönä sen huutava haju tunki mun päälle unessa kuin panssarivaunu. Ajatuskin sen pohjaanpalaneesta vitusta saa mut oksentamaan pitkin seiniä.

Vaunu nytkähteli, miehen käsi hypähteli, silmäkulmaan nousi kyynel. Mies pyyhkäisi sen kämmensyrjään ja sulki silmänsä, rykäisi ja suoristi selkäänsä, veti keuhkot täyteen ilmaa ja puhalsi tyhjiksi.

– Mutta raja kaikessa. Mä en koskaan lyö Katinkaa kommunalkan käytävällä enkä kadulla enkä virastossa. Lyön ainoastaan meidän omassa huoneessa, sillä muuten tulee korttelivahti tai miliisi paikalle ja mä en pidä kummastakaan, varsinkaan miliiseistä. Pääsääntö on se, ettei poika saa nähdä, onhan Katinka sentään sen äiti. Nyt poika on niin iso, että hakkaa jo omaa neitokaistaan. Siitä mä en pidä… Muijaa kun hakkaat moukarilla, teet siitä kultaa, vanhat äijät neuvoi mua silloin, kun olin nuori mies. Sitä neuvoa on tullut noudatettua. Ehkä liiankin paljon.

Tyttö katseli välillä lattiaa, välillä taivaankannen reunalle jähmettynyttä pilveä. Tällaista venäläistä miestä hän ei ollut koskaan tavannut. Tai ehkä hän oli, muttei tahtonut sitä muistaa. Kukaan venäläinen mies ei ollut puhunut hänelle tähän tyyliin. Silti tässä miehessä oli jotakin tuttua, hänen röyhkeydessään, tavassaan venyttää sanoja, hänen hymyssään, hänen halveksivan hellässä katseessaan.

– Katinka on venäläinen nainen, julma ja oikeudenmukainen. Se käy töissä, hoitaa kodin ja lapset ja kestää mitä tahansa. Mä vaan ajattelen asioista eri tavalla kuin se. Otetaan nyt vaikka mun vanha äitimuori. Me kaikki asutaan vierekkäin samassa kommunalkassa ja musta se on hieno juttu, Katinka voi ruokkia äitimuorin samalla kuin pojan ja itsensä ja katsella päältäpäin, että muorille elämä maistuu. Näin helppoa se ei kuitenkaan ole. Koko meidän kaksikymmentäkolmevuotisen avioliiton ajan se lutka on vaatinut meikäläistä häätämään äitimuorin pois.

Tyttö nousi mennäkseen käytävään, mutta mies tarttui häntä terävästi kädestä ja osoitti sänkyä.

– Teikäläinen kuuntelee tämän loppuun.

Tyttö riuhtaisi itsensä irti. Mies syöksähti hänen peräänsä ja tarrasi häntä ranteesta, lujasti mutta samalla isällisesti. Tyttö lysähti istumaan sänkynsä jalkopäähän.

Mies meni takaisin paikalleen, nosti sormen huulilleen, puhalsi kevyesti ja hymyili rivosti.

– Sitä mä olen aina ihmetellyt, että jokainen sulhanen rakastaa morsiantaan mutta jokainen äijä vihaa akkaansa. Heti kun avioliittopaperit on allekirjoitettu, mies muuttuu äijäksi ja nainen akaksi ja molempia alkaa nakertaa tyytymättömyyden tunne. Muija ajattelee, että kun hankitaan mukavuuksia niin kaikki asettuu kohdalleen. Että kyse on omasta keittolevystä, uudesta kylpytakista, lattiamaljakosta, lommottomasta kattilasta tai porsliinisesta teeastiastosta. Ukko taas ajattelee, että kunhan huoraan niin kestän tuota akkaa paremmin. Mutta kaikesta huolimatta… Kun katson Katinkaa oikein tarkkaan, joskus tekisi mieli sanoa, että Katjuša, narriseni, minun oma pieni hölmöläiseni.

Mies huokasi raskaasti, tavoitteli kädellään kurkkupussia, sai napatuksi kurkun, haukkasi ja nielaisi vahingossa koko palan.

– Meistä miehistä ei ole mihinkään. Eukot pärjäävät paremmin ilman meitä. Meitä ei tarvitse kukaan. Paitsi toinen mies. Juuri nyt mun tekisi mieli juoda malja venäläisen naisen tarmolle, sitkeydelle, kärsivällisyydelle, rohkeudelle, huumorille, viekkaudelle, petollisuudelle ja kauneudelle. Eukot pitävät tämän maan pytyssä.

Mies sujautti kätensä patjan alle ja vetäisi sieltä Tšaikovski-suklaalevyn. Hän avasi sen veitsen kärjellä ja tarjosi tytölle. Itse hän ei ottanut palaakaan, vaan asetti levyn keskelle pöytää. Suklaa oli tummaa ja maistui naftalta. Tyttö ajatteli Irinaa: kuinka tämä istui usein iltaisin lempinojatuolissaan lampun alla ja luki kirjaa, kuinka lukulampun kellertävä valo laskeutui kirjan sivuille, kuinka Irinan kädet pitelivät kirjaa, kuinka hänen kasvonsa ja kuinka…

– Ennen naiset osasivat olla hiljaa, nykyajan ämmillä suu käy koko ajan. Yksikin lutka pulisi ja poltti tupakkaa samalla, kun nussin sitä. Teki mieli kuristaa se hengiltä.

Kaukana häämötti kovien pakkasten ja tiukkojen tuulien uuvuttama koivumetsä. Alastomat puut piirsivät graafisia varjoja lumeen. Juna kiisi eteenpäin, lumi pöllysi ja kimmelsi puhtaana ja kirkkaana. Välillä jäinen, valkoinen metsä täytti ikkunan, välillä kepeän sininen, pilvetön taivas. Tyttö kuuli miehen puheen soinnin ja rytmin. Pian siitä haihtui äskeinen into ja tilalle ilmaantui ripaus syvää murhetta.

Mies mietti pitkään. Märät huulet liikkuivat välillä nopeasti, välillä hyvin hitaasti. Miehen ryhti oli kadonnut, hän istui olkapäät lysähtäneinä. Tyttö kaivoi laukustaan piirustusvälineet ja alkoi piirtää.

Mies vilkaisi tyttöä, huokasi kevyesti, kohautti vaisusti olkapäitään.

– Katinka… mun oma Katinkani.

Hyttiin laskeutui hiljaisuus. Mies painoi otsansa kylmään ikkunaruutuun. Tyttö nousi ja poistui käytävään.

Käytävässä seisoi muutama matkalainen. Vastaantuleva tavarajuna kohahti ohitse, keinautti junaa, seisakkeen pieni rakennus vilahti turkoosina täplänä kaukaisuudessa. Edellinen yö oli heittänyt käytävän ikkunaruutuun likaroiskeita, joiden välistä tunki sisään hailakkaa valoa. Koivikko harveni, juna hiljensi vauhtia, viereisellä kiskolla lojui ruostunutta rautaromua, ja pian juna syöksähti Kirovin asemalle. Radanvarren kyltti kertoi, että Moskovaan oli matkaa tuhatkunta kilometriä.

Vaunun ovi oli auki, tyttö seisoi oviaukossa. Muutama pieni lumihiutale leijaili tyynessä, kuivassa pakkaspäivässä. Viereisellä raiteella nyki heiveröinen paikallisjuna rauhattomana, kuin sairaskohtauksen kourissa. Ihmiset työntyivät ulos sen uumenista ja haukkoivat hädissään raitista ilmaa. Aseman kello löi kerran, sitten toisen. Tyttö ehti nähdä vilauksen ohi kävelevän junankuljettajan lakin mustasta muovilipasta, kun Arisa tuli sulkemaan ovea.

– Mitä te siinä seisotte. Haluatteko jäädä Kiroviin? Siitä teille raippoja tulee. Teillähän ei ole kansalaispassia eikä asuntopinta-alaakaan. Tyhmä ulkomaalainen, ei ymmärrä mitään ja tänne on nenänsä tuikannut! Minun vastuulleni ovat onnettoman lykänneet. Tiedättekö te edes kuka oli Kirov?

Tyttö huojui käytävää pitkin hitaasti kulkevassa junassa ja katseli ikkunan takana keinuvaa kaupunkia. Barokkityylisen hallintorakennuksen edessä tappeli kulkukoiralauma, jota nuori mies hakkasi katkenneella luudanvarrella. Tyttö meni vaunuemäntien hyttiin ostamaan teetä. Arisa istui sängyllä kaikkivaltiaana ja katseli tyttöä säälivästi. Pienessä transistoriradiossa Georg Ots lauloi venäjäksi.

– Kaikilla ihmisillä on oltava elämä samalla tavalla, Arisa sanoi. – Joko yhtä hyvin tai yhtä huonosti.

Hän ojensi tytölle kaksi lasia kuumaa teetä ja kolme keksipakettia kahden sijasta.

– Ihminen pystyy kaikkeen kun pakotetaan. Ja nyt omaan hyttiinne siitä!

Mies istui sängyllään. Hän oli pukenut valkoisen kauluspaidan päälle aukinaisena retkottavan ruutupaidan. Valkoisen paidan laskosten alta vilkkui hikinen, lihaksikas vatsa. Mies nappasi pöydältä pienen appelsiinin ja alkoi kiskoa rumasti sen kuorta. Syötyään hedelmän hän kaivoi sänkynsä alta resuiseksi näpelöidyn sanomalehden ja tokaisi lehden takaa ärtyneellä äänellä: – Nuorena ihminen on levoton. Ei minkäänlaista kärsivällisyyttä. Pelkkää säntäilyä. Kaikki menee omalla kohdallaan, aika on vain aikaa.

Mies kurtisti otsaansa ja huokaisi.

– Katsohan nyt tännepäin. Näet vanhan äijän, jonka alakuloisen sielun täyttää tylsä rauha. Sydänkään ei syki enää tunteesta vaan pelkästä tottumuksesta. Ei enää hulluja kujeita, ei edes tuskaa. Pelkkää ikävää.

Tyttö muisteli viimeistä iltaa Moskovassa: kuinka hän oli kiirehtinyt paikasta toiseen, rynnännyt pitkät portaat alas metroon ja ajanut Punaisella linjalla Lenin-kirjastolle, juossut siellä kaakelilattiaa pitkin museomaisen hallin ja pronssipatsaiden reunustamien sokkeloiden läpi ja noussut monien jyrkkien liukuportaiden kautta Siniselle linjalle, ajanut ohi Arbatin, jäänyt pois mosaiikein koristetulla kirkkomaisella asemalla, jonka nimeä hän ei nyt muistanut, ja kuinka hän oli betoniholvin alla huomannut unohtaneensa olkalaukkunsa, jossa oli junaliput ja voutcherit, ja kääntynyt takaisin, hyppinyt metrojunasta toiseen, käynyt läpi ne asemat joissa oli vaihtanut linjaa ja suureksi ihmeekseen löytänyt laukkunsa Lenin-kirjaston pysäkiltä: se odotti häntä keskellä metronvartijan kopin ikkunaa.

Juna jarrutti ja pysähtyi. Pian veturi nykäisi, ja juna lähti taas liikkeelle. Uusi jarrutus. Ja pysähdys. Veturi ihmetteli hetken, vihelsi hilpeästi ja liikahti päättäväisesti. Pyörät kilkattivat hetken anteeksi pyytävästi mutta pian juna jyrisi päättäväisesti eteenpäin. Aurinko pongahti lumiaavan toiselta rannalta, valaisi hetkeksi maan ja taivaan ja katosi rannattoman suomaiseman taakse. Mies tutki katseellaan tyttöä pistävän tarkkaan.

– Sun sielu on täynnä pelkkää unelmaa? No, kyllähän sitä unelmoida saa. Hölmö-Ivankin makaa uuninpankolla ja unelmoi liikkuvasta uunista ja itsestään täyttyvästä pöydästä, mutta tämä elämä, jota mua viisaammat kutsuvat siirtovankilaksi, on tässä ja nyt. Jo huomenna voi kuolema tulla repimään skreboista.

Miehen kapeat kasvot loistivat itsetyytyväisyyttä. Hänellä oli kaunis suu, kapeat huulet ja samanlainen pieni arpi leuassa kuin Trotskilla.

– Kuolema ei voi olla yhtään pahempaa kuin elämä.

Mies sulki silmänsä ja puristi huulensa tiukasti yhteen. Sitten hän hyräili.

– Älä tyttöseni pelkää kuolemaa niin kauan kuin elät, sillä silloin sitä ei vielä ole. Ja kun olet kuollut, sitä ei enää ole.

Mies nikotteli hetken, ravisteli olkapäitään ja suoristi ryhtinsä.

– Parempi on kuolla kuin pelätä. Ja jos jotakin pitää pelätä niin mongoleita. Niillä ei ole edes nimiä. Ne ei tee mitään muuta kuin syövät, nussivat, nukkuvat ja kuolevat. Niillä ei ole minkäänlaista moraalia eikä ihmishenki paina niille mitään. Tuhota ne kyllä osaa. Jos annat mongolille transistoriradion, viittä minuuttia myöhemmin saat takaisin kasan ruuveja, johtoja ja tyhjän kuoren. Vaikka mongolit kohtelivat meitä venäläisiä kovin huonosti ja murskasivat meikäläisten moraalisen selkärangan, silti me yritetään auttaa niitä. Me viedään sinne tätä päivää. Mutta ne ei ymmärrä mitään, nussivat lapsiaan ja nauravat röyhkeästi meille päin naamaa… Meneekö perille? Katsos Neuvostoliitto on valtava maa ja täällä asuu vanha, suuri ja hyvin sekalainen kansa. Me ollaan eletty ja kärsitty läpi maaorjuus, tsaarin aika ja vallankumous. Meikäläiset on rakentaneet sosialismin ja lentäneet kuuhun. Mitä teikäläiset on tehneet? Ette yhtään mitään! Mikä teillä on paremmin? Ei mikään!

Mies pamautti kämmenet polviinsa ja avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta vaikeni.

Junan liepeillä, kaukana metsämuurin yläpuolella liiteli kotka vasanraato kynsissään. Hytin ovi retkahti itsestään auki. Käytävän lattian rajassa kellertävää valoa vilkuttelevat pienet lamput hurisivat, käytävä näytti lentoaseman kiitoradalta. Lämpöputki syyti polttavaa ilmaa kapeaan tilaan. Tyttö siirtyi käytävälle. Siellä oli nuori pariskunta, jolla oli mukana luiseva, pienen lapsen kokoinen ryppyinen mummo ja lettipäinen tyttö. Tytöllä oli kainalossaan ruskea pioneerinalle ja sylissään pitkähattuinen, tripin vetäneeltä skitsofreenikolta näyttävä pellenukke. Häveliään metsäaukean yläpuolella violetti aurinko lipui tönkkölumisen havumetsän taakse. Metsän syvissä tiheiköissä nukkuivat pienet linnut kivikoloissaan, sitkeät valkoturkkiset jänikset pesissään ja kuorsailevat karhut luolien uumenissa.

Arisa kierteli hyttejä edellä ja nuorempi vaunupalvelija Sonetška liian isossa virkapuvussa hänen jäljessään. Tyttö yritti puhutella Sonetškaa, mutta tämä oli niin ujo että käänsi päänsä heti pois. Hän hävisi Arisan perässä vaunun ensimmäiseen hyttiin. Se oli vaunupalvelijoiden yksityisaluetta, josta tuprusi yötä päivää kiukkuisesti kiehuvan, seinänkokoisen samovaarin tasainen höyry. Samovaariin mahtui kymmeniä ämpärillisiä kiehuvaa vettä.

Haaleaksi hiljennyt aurinko kierrähti horisontissa. Hämyinen metsä kohosi hymisten kohti harmaiden pilvien kirjomaa, huteraa taivasta. Miehen ilmestyessä käytävälle tyttö palasi hyttiin, tunsi kiskojen tärinän ja nukahti.

Kun tyttö heräsi, mies katseli häntä hyvin loukkaantunut ilme kasvoillaan. Tyttö hymyili miehelle miettiessään kuinka loogista kaikki oli. Hän oli lähtenyt Moskovasta, koska juuri nyt oli oikea aika toteuttaa hänen ja Mitkan yhteinen unelma junamatkasta halki Siperian aina Mongoliaan asti. Tosin hän teki matkan yksin, mutta siihen oli selvä syy.

Mies oli kaivanut laukustaan puhkipelatun korttipakan ja alkoi pelata pasianssia.

– Gruusialainen, mies sanoi, – sillä on sääret kuin kirahvilla ja se osaa kaupata itsensä meikäläiselle niin, että mä unohdan ostaneeni sen. Armenialaisen historia on tallannut nöyräksi lesboksi ja kivaksi kaveriksi, joka ei kurita lastaan. Tataari tykkää vain tataarista, tšetšeeni on hyvä synnytyskoneen ja huumekauppiaan risteytymä, dagestanilainen on pieni, laiha, ruma ja haisee kamferille ja tyhmänylpeä ukrainalainen punoo kauhealla murteella ikuisia nationalistisia juoniaan. Siinä venäläisen miehen korvat kuuroutuvat. Ja sitten tulevat baltit. Kaikki kusten tehtyjä. Ei mitään salaisuutta. Liian käytännöllisiä. Kulkevat hymy väärinpäin, sivuilleen vilkaisematta.

Mies naputteli sormillaan pöytälevyä. Tyttö yskäisi kyllästyneesti, mutta mies ei kiinnittänyt mielenilmaisuun mitään huomiota.

– Mä en ole koskaan nussinut sellaista venäläistä muijaa, joka olisi edes hetken t...