1

Rinkkaselkäinen mies käveli pitkin kaupungin katuja kiirehtimättä, vetävällä askeleella. Askel kertoi, että kuljettua matkaa oli jäänyt jo paljon kulkijan taakse.
Montakaan vastaantulijaa ei kulkija tavannut. Hän tiesi, että ne kaupungin asukkaista, joiden täytyi herätä aikaisin, olivat jo työpaikoillaan tai kauppatorilla valitsemassa vihanneksia ostoskoriinsa tai torikahvilassa nauttimassa päivän ensimmäistä kahvikupillistaan. Matkailijat, jotka olivat yöpyneet keskustan ainoassa hotellissa, huolsivat edellisen päivän kävelystä kipeytyneitä jalkojaan tai tankkasivat itseään hotellin aamiaispöydässä.
Kaupungintalon portailla mies pysähtyi. Hän luisutti rinkan selästään toiselle olkapäälle ja otti lierihatun pois päästään. Alta paljastui lyhyeen sänkeen ajettu vaalea tukka ja tummanruskeaksi päivettynyt paksu niska.
Oli tulossa helteinen päivä. Kaupungintalon etuovi oli jätetty auki. Mies nousi portaat ja kääntyi aulassa vasemmalle kohti naulakoita ja kylttiä, joka kertoi neuvonnan olevan jossakin naulakoiden takana.
Neuvonta oli yhtä kuin auki oleva ovi, pieni huone ja tietokoneen ruutua tuijottava nainen.
”Oletko sinä istunut siinä koko ajan?”
Nainen kohotti katseensa ruudusta. Vain kampaus oli muuttunut, kaikki muu oli ennallaan. Myös naisen ynseä ääni. ”Mitä?”
”Onko kaupunginsihteeri Laukkari paikalla?”
Nainen, neuvoja kääntyi katsomaan tietokoneensa kuvaruutua. Ehkä se oli hänelle rakas. Siinä isossa talossa, johon hän tuli aamuisin töihin, nainen hallitsi vain sitä. Ehkä hän tunsi hallitsevansa sen kautta kaikkien siinä talossa hengittävien elämää.
”Kyllä on. Toinen kerros, ensimmäinen ovi vasemmalla.”
”Kiitos”, kadulta tullut kulkija sanoi. Hän kohensi rinkkansa asentoa olkapäällään. ”Voinko minä jättää tämän vähäksi aikaa tuohon naulakkoon?”
”Sen kun.”
”Ja ilmoita Laukkarille, että Pekka Ikonen on palannut.” Mies kääntyi ja jätti naisen huoneeseen. Hän tiesi, että neuvoja jäi katsomaan hänen peräänsä.
Toiseen kerrokseen vievät portaat oli tehty kivestä. Askelmat olivat kuluneita. Mies löysi etsimänsä oven helposti. Ovi oli kiinni, mutta kadulta tullut mies ei koputtanut. Hän avasi oven ja jäi seisomaan kynnykselle.
”Terve Heino. Terveisiä helvetistä.” Kulkija oli kuvitellut etukäteen, miltä tuntuisi sanoa ne sanat. Hän oli maistellut niitä suussaan neljä ja puoli pitkää vuotta.
Pöydän takana istui kookas, tumma mies. Kadulta tullut kulkija pani tyytyväisenä merkille, etteivät vuodet olleet ohittaneet miestä koskettamatta. Kaupunginsihteerin hiuksissa oli jo harmaata, ja hänen kehonsa oli kasvanut paksuutta. Silmät, joissa oli aikanaan tuikkinut annos ilkikurista pikkupoikaa, olivat sammuneet harmaiksi hiilloksiksi.
”Minä olen täällä taas.”
”Miksi?”
”Vai tekivät ne sinusta kaupunginsihteerin.”
Kulkija oli tyytyväinen siihen, mitä hän näki edessään. Heistä kahdesta vuodet olivat kohdelleet ankarammin Heino Laukkaria. Ainakin ulkoisesti. Kulkijan sisällä helvetti roihusi paljon suuremmalla liekillä. Mutta sitä ei nähnyt, ellei osannut katsoa.
”Miksi sinä tulit?”
”Palasin kotiin.”
”Ei täällä ole sinulle mitään.”
”Voi, veliseni. On paljonkin. Ja minä aion ottaa sen kaiken takaisin.”
”Se ei onnistu.”
”Mitä Sontanaiselle kuuluu?”
Mies pöydän takana jätti vastaamatta. Kulkija, Pekka Ikonen kaivoi paitansa rintataskusta esille moneen kertaan taitetun paperinpalan. Hän heitti sen pöydälle kaupunginsihteerin eteen. ”Nyt sinä mietit, keille kaikille sinun täytyy soittaa. Ajattelin säästää sinun vaivojasi. Siinä on lista.”
Kaupunginsihteeri ei koskenut paperiin. ”Mistä sinut tavoittaa?”
”Kaupungilta. Tämähän on minun kotikaupunkini. Jos muistat. Minä tulen piakkoin käymään, ja tuon sinulle jotakin. Hei.”
Kadulta tullut kulkija painoi lähtiessään huoneen oven kiinni. Huoneeseen jäänyt kaupunginsihteeri katsoi ovea, katsoi paperia pöydällään, katsoi puhelinta. Viimein hän otti sen käteensä ja valitsi numeron.
Kului hetki ennen kuin ihmisen ääni korvasi hälytysäänen hänen korvassaan. ”Niin?”
”Ikonen kävi täällä.”
Ääni yhteyden toisessa päässä oli hetken hiljaa. ”Mitä se sanoi?”
”Ei mitään. Sanoi vaan palanneensa. Ei se muuta sanonut.”

2

Joku oli kokenut poliisitalolla vihreän herätyksen. Joku oli hankkinut petunioita ja muita sarjakukkaisia erinäisiin paikkoihin isossa talossa. Oli niitä herätyksiä koettu aikaisemminkin. Useimmiten sellaiset ahaa-elämykset kuolivat itsestään pois, kun kukaan muu ei innostunut eikä suostunut kastelemaan vaivaa vaativia lemmikkejä.
Pomo oli sentään pysynyt omana itsenään. Hän tuli vastaan ja tervehti Reijo Sudenmaata tarpeettoman kovalla kädenpuristuksella. ”Tervetuloa takaisin töihin. Mukava nähdä sinua.”
”Onko?”
”On. Mennään vaikka sinun huoneeseesi.”
He kävelivät pitkin vaaleaseinäistä käytävää. Rikosylikonstaapeli pani merkille, miten paljon vaivaa Pomo näki pysyäkseen hänen rinnallaan: ei jättäytynyt senttiäkään jälkeen, mutta ei myöskään kiiruhtanut askeleitaan ollakseen rinnan mitalla parempi. Pomolla oli selvästi yksi niistä päivistä, joina hän halusi olla alaisensa silmissä armollinen.
”Siellä on mukava ilma. Lämmintä.”
”Sopiva sää palata töihin.”
”Niin.”
Työhuoneen ovella Pomo antoi avainkortin Reijolle eikä kiiruhtanut avaamaan ovea itse. Kai sen oli tarkoitus osoittaa, kuinka paljon häneen vieläkin luotettiin. Kortti myös avasi oven lukituksen.
”Täällä on siirrelty jonkin verran tavaroita. Me olemme käyttäneet tätä silloin tällöin palaverihuoneena, ja antaneet tämän muiden käyttöön kun talossa on ollut vierasta populaa.”
”Aivan.”
Reijo Sudenmaa näki heti, mitä vähäisiä muutoksia huoneessa oli tapahtunut. Tavarat työpöydällä olivat paljon paremmassa järjestyksessä kuin mihin ne olivat häneltä jääneet. Pöydällä ei ollut enää tietokoneen laatikkomaista näyttöä. Muuten huone oli niin kuin olisi kotiinsa tullut. Hänen ruskea, kyynärpäistä kulunut pikkutakkinsa roikkui vielä ovensuun naulakossa.
”Saatiin määrärahaa, että pystyttiin korvaamaan loputkin pönttömikrot kannettavilla. Sinäkin saat sellaisen. Tuohon pöydälle tulee sellainen litteä näyttö ja telakointiasema. Vie vähemmän tilaa.”
”No hyvä.”
Reijo Sudenmaa ajatteli, ettei se ollut välttämättä hyvä asia että pöydälle syntyi tilaa. Tyhjiöillä oli tapana täyttyä.
”Kaikki sinun tiedostosi ovat tietenkin palvelimella tallessa. Kaikista vanhoista koneista otettiin varmarit ennen kuin ne pantiin kierrätykseen.”
”Tuskin siellä mitään tärkeää oli.”
Rikosylikonstaapeli meni ja kokeili, miltä työtuoli tuntui ahterin alla. Tunne oli sama kuin ennenkin. Ei siinä tehnyt mieli kauaa istua.
”Onko taloon tullut uusia naamoja?”
”Ei. Eipä juuri. Muutama määräaikainen on pestattu lisää. Ja Pelkonen on nyt vanhempi konstaapeli.”
”Mites Kosola?” Sudenmaa kysyi sitä vaikka tiesikin, mitä Kosolalle kuului. Harvasanainen vanhempi konstaapeli oli ainoa työkaveri, jonka kanssa hän oli pitänyt yhteyttä sairaslomansa ja vuorotteluvapaansa aikana. Muita ei ollut ollut tarvetta tavata. Eikä niin haluakaan.
”Kosolalla menee hyvin. Sisustaa sitä uutta taloaan.”
”Vai niin.”
Ehkä Pomoa piti vähän avittaa. Piti työntää eteenpäin ja uskotella, että hän tosiaan osasi kävellä vetten päällä. Olihan joku muukin, jo ammoisina aikoina, tehnyt niin. Mitäs siitä, jos hän mulahtaisikin veden tyynen pinnan lävitse.
”Sinä varmaan mietit, että onko minusta enää minkään tutkijaksi. Kun hajosin… sillä lailla.”
Pomo ei myöntänyt eikä kieltänyt. Hän oli pannut oven takanaan kiinni ja nojasi siihen selkäänsä.
”En minä olisi palannut, ellen tuntisi että olen kunnossa. Vaikka vuosi onkin pitkä aika olla pois.”
”Sinä olet yksi tämän talon parhaista miehistä”, Pomo sanoi. ”Koponen krp:stä sanoi, että sinä teit hiton hyvää työtä siinä Haliwoodin jutussa. Vaikka ne kaksi kuolivatkin. Sinä otit sen jutun liian paljon omaan piikkiisi.”
”Niin minä varmaan tein.”
”Me olemme miettineet paljon sitä, miksi sinulle kävi… niin kuin kävi. Olemme yrittäneet kehittää debriefausta. Ettei asiat jäisi pyörimään sillä lailla kenenkään päähän.”
Reijo Sudenmaan teki mieli sanoa esimiehelleen, että oli niitä päässä pyöriviä asioita ollut muitakin kuin se kuva Haliwoodin pyhän männyn juurella istuvasta, punaiseksi maalatusta miehestä. Kuvia, lyhyitä välähdyksiä oli matkan varrelta kertynyt muistin lokeroihin pitkältä ajalta. Kaikkia niitä kuvia hän oli työstänyt kokonaisen vuoden itsensä kanssa. Hän ei saanut sitä sanotuksi.
”Meistä jokainen toivottaa sinut mielihyvin takaisin töihin, Reijo”, Pomo sanoi. ”Mutta minä haluan, että me olemme rehellisiä toisillemme. Sen takia sanon jo nyt, että tulen seuraamaan erityisen tarkasti sitä, miten sinä jaksat. Ja vastaavasti haluan, että sinä tulet minun puheilleni heti jos tulee vaikeuksia. Tulet… ja teemme tilanteen mukaisia ratkaisuja. Sopiiko tämä sinulle?”
”Sopiihan se.”
Pomosta näki, että hän oli helpottunut. Ehkä hän oli joutunut hakemaan kauan niitä sanoja, joilla hän toivottaisi langenneen enkelin takaisin laumaansa. Hän halusi tehdä sen loukkaamatta mutta kuitenkin niin, että kuulostaisi oikeamieliseltä ja lujalta.
”Sinun käytössäsi on tietenkin kaikki se apu, jonka me voimme antaa. Sinä tunnet porukan ja tiedät, että he ovat tukenasi. Työnohjausta saat, sen kun vain sanot.”
”Kiitos.”
Ne vaikeimmat sanat olivat nyt suodattuneet Pomon huulten sitruspuristimen läpi. Niistä oli tullut lorisevia lauseita, vailla hankalasti nieltävää hedelmälihaa. Pomo käveli ikkunan luokse. Hän sipaisi kädellään ikkunalaudan punakukintoista kasvia. Se oli seuraava asia, joka huoneesta lähtisi. Heti sen jälkeen kun Pomo olisi sieltä lähtenyt.
”Ajattelin laittaa sinut Kosolan kaveriksi. Toissapäivänä erään naisen äiti ilmoitti, että hänen tyttärensä on kadonnut. Tänä aamuna Kosola varmisti, ettei tämä ole palannut. Kosola lähtee käymään sen äidin luona. Sinä voisit lähteä mukaan.”
”Kuka se kadonnut nainen on?”
Pomo viittasi sormellaan saapuneen postin laatikkoa rikosyliko...