Charles Dickens

Charles Dickens

Charles John Huffam Dickens (7. helmikuuta 1812, Portsmouth – 9. kesäkuuta 1870, Higham, Kent) on tunnetuin Englannin viktoriaanisen kauden kirjailijoista. Hän oli aikansa tuotteliaimpia viihdekirjailijoita.

Dickensin teokset julkaistiin yleensä aikakauslehdissä jatkosarjoina, joita seurattiin kuin nykyajan saippuaoopperaa. Julkaisumuodosta lienee johtunut, että ne laajenivat valtaviksi tiiliskiviksi. Ajan kehnon tekijänoikeuslainsäädännön vuoksi Dickens joutui elättämään itseään myös lukukiertueilla, joilla hän luki teoksiaan ääneen. Työn rasittamana hän lopulta menehtyi halvauskohtaukseen.

Dickensin romaaneille ovat ominaisia parodiset, miltei surrealistisen höpsöt ja juuri siksi mieleenpainuvat henkilöhahmot, esimerkiksi Pickwick-kerhon hömelöt herrasmiehet, sekä suuret tunteet, jollaisia ei yleensä yhdistetä englantilaiseen kulttuuriin. Viktoriaanisen maailman kuvaus on tarkkaa ja maanläheistä huolimatta satiirisesta liioittelusta. Juonten yksinkertaisuus hukkuu yksityiskohtien paljouteen ja mehevän nokkelaan, puhekielen kliseitä irvailevaan ja sanoilla leikittelevään kieleen. Realistisimmillaan Dickens on kuvatessaan lasten maailmaa ja sen julmuutta. Koska hän itse joutui rutiköyhän pikkuvirkamiehen poikana monien muiden viktoriaanisen kauden lasten tavoin menemään töihin elättääkseen perhettä, hänen kirjoissaan kuvataan mukaansatempaavasti myös aikakauden elämän synkkiä puolia.

Dickensin kuuluisimmat romaanit ovat Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit (1836–1837), Oliver Twist (1837–39), Nicholas Nickleby (1838–1839), David Copperfield (1849), Kolea talo (1852–1853), Kaksi kaupunkia (1859) ja Suuria odotuksia (1861). Tunnettu on myös hänen joulukertomuksensa saituri Scroogesta, Joululaulu (1843). Selvimmin omaelämäkerrallinen on David Copperfieldin tarina, kun taas Kahdessa kaupungissa Dickens uskaltautuu kuvaamaan Ranskan vallankumouksen tapahtumia.

Dickensiä pidetään laajalti Englannin ja englantilaisuuden tunnuskuvana. Satiiri ja yhteiskuntakritiikki olivat hänen teoksissaan keskeisellä sijalla. Esimerkiksi romaani Kolea talo alkaa kuvauksella mielettömiin mittoihin venyneestä oikeusjutusta ”Jarndyce vastaan Jarndyce”, jonka nimikin on sanaleikki (Jarndyce äännetään kuten jaundice, keltatauti). Hänen yhteiskuntakritiikkinsä oli ennen muuta moraalista, ei poliittista laatua, ja vallankumouksellisiin ja sosialistisiin pyrintöihin hän suhtautui epäluuloisesti, kuten näkyy teoksesta Kaksi kaupunkia, jossa mässäillään kuvauksilla rahvaan väkivaltaisuudesta.