Kohti%20ikuisuutta_kansi_iso.jpg

Esko Valtaoja

Kohti ikuisuutta

Helsingissä

Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry 2017

Suomen tietokirjailijat ry on tukenut kirjan kirjoittamista.


© Esko Valtaoja

Kaikki oikeudet pidätetään.


Kl 50

ISBN 978-952-5985-50-4 (painettu kirja)

ISBN 978-952-5985-51-1 (sähkökirja)


ISSN 0357-7937

Ursan julkaisuja 156


Tähtitieteellinen yhdistys Ursa® ry, 2017

www.ursa.fi


23810.png

”Ajan Raunioista rakentuvat Ikuisuuden Palatsit”, lohdutti runoilija ja näkijä William Blake ystäväänsä WilliamHaleyta tämän pojan kuoleman jälkeen kirjeessään toukokuun kuudentena päivänä vuonna 1800.

Me kaikki uskomme ajan raunioihin; näemme ja kuulemme niiden sortuvan ympärillämme kaiken aikaa. Aivan liian harva näkee edessään ikuisuuden palatsit. Olen kirjoittanut tämän kirjan kaikille, jotka eivät halua tai eivät uskalla nähdä niitä.

1. Pessimistit, optimistit ja realistit

Olipa kerran optimisti, joka löi pessimistin kanssa vetoa maailman tulevaisuudesta. Jotta ratkaisua ei tarvitsisi odottaa siihen saakka kunnes kuoleva aurinko kiehuttaisi valtameret kuiviksi, ja jotta voittajasta ei olisi epäselvyyttä, vedonlyönti muotoiltiin selkeäksi. Pessimisti väitti, että kaikki oli loppumassa, ruuasta ruteniumiin, ja siksi maailmanloppu odotti aivan nurkan takana. Optimistin mielestä tämä oli täyttä hölynpölyä. Konstit on monet, sano akka kun kissalla pöytää pyyhki: ihminen kyllä keksisi yhä uusia keinoja päästä pikku pälkähistään.

Niinpä sovittiin, että pessimisti ostaisi maailmanmarkkinahintaan vapaasti valitsemiaan raaka-aineita tuhannella dollarilla, ja kymmenen vuoden kuluttua katsottaisiin, mitä niiden reaalihinnalle oli tapahtunut. Jos pessimisti oli oikeassa, hintojen pitäisi nousta, ja optimisti maksaisi hänelle arvonnousua vastaavan summan. Laskeneet hinnat taas merkitsisivät optimistin voittoa, ja hän nettoaisi välirahan. Pessimisti keräsi ostoskoriinsa kromia, kuparia, nikkeliä, tinaa ja wolframia, ja jäi odottamaan tulevia niukkuuden aikoja, jolloin hänen metallinsa olisivat nousseet arvoon arvaamattomaan. Vedon sovittiin alkavan syyskuun 29. päivänä vuonna 1980.

Lokakuussa 1990 optimistin postiluukku kolahti. Kirjekuoresta löytyi pelkkä shekki, arvoltaan 576,07 dollaria. Kymmenessä vuodessa pessimistin raaka-ainesijoitus oli menettänyt yli puolet arvostaan. Maailmanloppua oli lykätty jälleen kerran.

Oletko ituhippi vai transhumanisti? Haaveiletko tulevaisuudesta punaisessa tuvassa luomuperunoita syöden ja tietoista läsnäoloa harjoittaen, vai maltatko tuskin odottaa, kunnes me kaikki olemme avaruudessa seikkailevia kuolemattomia kyborgeja? Onko ihminen osa luontoa, vai onko luonto vain osa ihmisen maailmaa? Millaisena näet nykyisyyden? Viekö ihmiskunnan tie ylöspäin vaiko alaspäin? Onko lasi puoliksi täysi vai puoliksi tyhjä? Mitä on onni, ihmisyys, parempi tulevaisuus?

Millainen maailmankuvasi ja elämänkatsomuksesi sitten onkaan, tulevaisuutta ajatellessasi ajattelet todennäköisesti vain aivan lähitulevaisuutta. Lapsi pitää hakea päiväkodista neljältä, ensi viikolla on työpaikkapalaveri, hiihtolomalla lennetään Thaimaahan. Silloin tällöin kaukaisempikin tulevaisuus vilahtaa mielessä: jonain päivänä pikku Sannallakin on omia lapsia, muutettaiskohan me eläkkeellä Aurinkorannikolle, lämpeneekö ilmasto niin paljon kuin varoitellaan.

Joskus jonkun mielessä tai tulevaisuuskomiteoiden mietinnöissä voi vielä vilahtaa vuosi 2100, mutta ei koskaan vuosi 21000. Taivaanrannan maalareille ei juuri ole kysyntää muuta kuin scifijutuissa. Me pidämme katseemme tiukasti Reinojemme ja Ainojemme kärjissä ja töpöttelemme eteenpäin pienen askeleen kerrallaan. Onhan siinä on se hyvä puoli, että ei kompastu matonkulmaan, mutta jos ei koskaan kohota katsettaan kohti taivaanrantaa, ei näe, minne on menossa, tai onko edessä mahdollisesti tienhaara, jossa kannattaisi harkita kumman polun valitsee. Ja jos ei käännä päätään ja katso niin kauas taaksepäin kuin silmä kantaa, ei myöskään tiedä, mistä on tulossa.

Netin urbaanisanakirjan mukaan ”taivaanrannanmaalari” tarkoittaa ikuista haaveilijaa ja mahdottomien asioiden uneksijaa. Mutta tulevaisuus koostuu nimenomaan mahdottomista asioista, ainakin nykyisyyden reinoperspektiivistä katsottuna. Ajattelehan omaa elämääsi, ja muistele sitten itseäsi vaikkapa teini-ikäisenä. Olisitko ikinä uskonut, millaiset mahdottomilta tuntuvat sattumukset ja yllättävät käänteet johdattivat sinut nykyiseen elämääsi? (Ja jos olet teini, elämästäsi tulee jotain aivan muuta kuin nyt ajattelet, usko pois.) Ja etkö haluaisikin palata ajassa taaksepäin kertomaan tuolle epävarmalle, huolestuneelle nuorelle, että tällaisetkin asiat ovat mahdollisia, näinkin voi käydä, tällaiseen kannattaa varautua, tällaistakin voi sattua, ja tämäkin on saavutettavissa?

Jos kuljemme vain nykyisyydestä eteenpäin päivä tai vuosisata kerrallaan, olemme kuin unissakävelijöitä – vailla päämäärää, tai edes tietoisuutta siitä, mikä päämäärä voisi olla saavutettavissa. Tulevaisuuden, mahdollisten tulevaisuuksien, kuvitteleminen havahduttaa meidät myös nykyhetkeen. ”Näemme aamun sarastuksen vain, jos odotamme sitä valveilla”, kirjoitti Henry Thoreau.

Maalaa taivaanrantaan aurinko, ja katso sitä. Aikanaan aurinko nousee.

Kaikkien mielestä aurinko ei kuitenkaan nouse; se on laskemassa, ellei jo kadonnut horisontin alle. Yö alkaa, ikiyö, joka ei koskaan pääty ihmiskunnan uuteen auringonnousuun.

Muutama vuosi sitten nuorisobarometrin yhteydessä kysyttiin nousevan polven mielipiteitä maailman tulevaisuudesta. Spontaaneissa vastauksissa lähes kaikki luonnehdinnat olivat negatiivisia. Useimmiten esiintyvä sana ­– joka kuudennella – oli pelko, jota seurasivat epävarmuus, viha, huolestuneisuus, ahdistus, huonous, synkkyys, välinpitämättömyys ja suru. Vain joka kolmaskymmenes käytti sanaa toiveikas.

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Oman aikamme pessimistien loputtomasta joukosta poimin esiin vain kaksi hyvin erilaista ennustajaa hyvin samanlaisine synkkine ennustuksineen. ”Kyllä kai se on selvää, että sadan vuoden kuluttua tätä lajia ei ole olemassa ollenkaan”, totesi Pentti Linkola ihmiskunnan tulevaisuudennäkymistä Radio Rockin haastattelussa vuonna 2008. Ekofasistin painajaista, tai kenties toiveunta? Ehkäpä, mutta se selitys ei taatusti päde maailman todennäköisesti arvostetuimman ja siteeratuimman tähtitieteilijän ja myös erinomaisen tieteen popularisoijan Martin Reesin kirjaan Our Final Century vuodelta 2003. Reesin mielestä todennäköisyys sille, että alkanut vuosisata on ihmiskunnan viimeinen, on fifty-fifty.

Aika karua. Jos niin kalastajat kuin kosmologitkin ovat yhtä mieltä siitä, että loppu on lähellä, niin mitäpä tässä enää rustaamaan kirjaa edes ihmiskunnan lähitulevaisuudesta, ikuisuuksista puhumattakaan? Onneksi olen ikuinen vastarannan kiiski. Palataanpa siis takaisin vedonlyöjiimme, ja koetetaan heidän kauttaan pohtia, miksi pessimistit ovat niin pessimistisiä ja optimistit niin optimistisia, ja missä oikeastaan ollaan menossa ihmisen, maailman ja koko homman kanssa. Pieni ripaus realismia ei myöskään varmaan tee pahaa.

Vetoa lyöneen pessimistin nimi oli Paul Ehrlich. Hän oli ja on edelleenkin yli kahdeksankymppisenä yksi länsimaisen ympäristöliikkeen keskeisiä hahmoja ja suurimpia yksittäisiä vaikuttajia. Ehrlichin jo 1960-luvulla esittämistä ajatuksista kulkee suoria linjoja niin vihreään liikkeeseen, Greenpeaceen, koulujen kasvisruokapäiviin kuin takapihasi jätteenlajitteluastioihinkin. Ehrlich toi väestöräjähdyksen ja sen katastrofaaliset seuraukset amerikkalaisiin talk show -ohjelmiin ja Playboyn sivuille. Hän oli tärkeä osa orastavan ympäristöliikkeen poliittista aktivointia ja kampanjoi niistä lähtökohdista yksien presidenttiehdokkaiden puolesta ja toisia vastaan. Hän oli ensimmäisiä, joita Yhdysvaltojen kuuohjelma inspiroi vertaamaan maapalloa avaruusalukseen rajoitettuine resursseineen. Hän oli yksi ensimmäisen Maan Päivän organisaattoreista 22. huhtikuuta 1970. Ehrlich myös johti tutkijaryhmää, joka varoitti maailmaa täysimittaisen ydinsodan pahimmasta seurauksesta: vuosia tai jopa vuosikymmeniä kestävästä fimbulvinteristä, ydintalvesta, joka pahimmillaan tuhoaisi lähes kaiken elämän maapallolta. Ei aivan mitätön mies siis.

Optimisti ei ollut teeveestä tuttu. Julian Simon oli Illinois’n yliopiston taloustieteen professori, jonka tieteelliset artikkelit ja kirjat väestönkasvusta ja ympäristöstä olivat vähitellen saavuttaneet yhä laajempaa huomiota – mutta lähinnä vain akateemisessa maailmassa. Simon oli vakuuttunut, että Ehrlichin kaltaiset tuomiopäivän profeetat, jotka hallitsivat julkista keskustelua ja ihmisten käsityksiä, olivat täysin hakoteillä. Yksikään varmaksi julistetuista tulevista katastrofeista ei ollut toteutunut. Kuinka monta kertaa profeetta saa olla väärässä olematta väärä profeetta?, kysyi Simon. Mutta kuinka hän saisi äänensä kuuluviin, Daavid Goljatia vastaan? Kirjoittamalla tieteellisen artikkelin ja julkaisemalla sen niin arvostetussa lehdessä, että tieteen arvovallalla näkemyksiään perustelevan Goljatin olisi pakko huomata hänet.

Elettiin vuotta 1980. Kesäkuun 27. päivän Science-lehti julkaisi Simonin haasteen. Artikkeli Resurssit, väestö, ympäristö: valheellisten huonojen uutisten ylitarjonta oli kirjoitettu normaalin tieteellisen julkaisun sääntöjen mukaisesti korrekteine sanakäänteineen, taulukkoineen, kuvineen ja tarkkoine lähdeviitteineen. Satunnainen selailija olisi helposti voinut ohittaa koko seitsensivuisen artikkelin. Mutta Ehrlich ei voinut. Simonin artikkeli oli suora hyökkäys kaikkea sitä vastaan, mitä hän ja koko ympäristöliike edusti, eikä sen teksti ollut tunteisiin vetoavaa retoriikkaa, vaan täynnä kylmästi yksi toisensa jälkeen dokumentoituja faktoja. Science ei julkaissut saarnoja. Jos Ehrlich ja hänen kannattajansa halusivat esiintyä tieteen ja tosiasioiden airueina eivätkä pelkkinä saarnamiehinä, Simonin haaste oli pakko ottaa vastaan. Miksi maailmanlaajuinen nälänhätä ei tullutkaan, vaan käytettävissä olevien kalorien määrä ihmistä kohden kasvoi tasaisesti? Missä viipyi raaka-ainepula? Miksi elimme yhä pitempään ja terveempinä? Ja niin edelleen ja edelleen. Simon hyökkäsi eteenpäin kaikilla rintamilla uhaten murskata koko vastapuolen faktojen mattopommituksella.

Nyt olisi mukava jatkaa tarinaa kuvailemalla, kuinka kaksi vastakkaista leiriä aloitti tieteen sääntöjen mukaisen debatin, joka lopulta johti uuteen, parempaan ja tasapainoisempaan ymmärrykseen maailman tilasta ja tulevaisuudesta. Niinhän sen tieteen utopistisen ideaalin mukaan olisi pitänyt mennä. Mitä sen sijaan saatiin? Loputonta vastapuolen sättimistä, motiivien epäilyä, tosiasioiden vääristelyä ja henkilökohtaisia solvauksia. Vedonlyöntikään ei auttanut, se kun oli lyöty väärin, eikä sitä paitsi todistanut yhtään mitään yhtään mistään. Uutta vedonlyöntiäkin yriteltiin kehitellä vuodesta toiseen, mutta Simonin kuolema vuonna 1998 pani lopulta pisteen neuvotteluille, jotka muutenkin olivat keskittyneet lähinnä molemminpuoliseen herjaamiseen.

Miltä kahden änkyrän vedonlyönti näyttää vähän laajemmassa perspektiivissä katsottuna? Kaikista kriiseistä, lamoista, romahduksista ja sodista huolimatta viimeisen sadan vuoden aikana on ollut mahdotonta olla rikastumatta pörssiosakkeilla – jos vain on malttanut odottaa riittävän pitkään. Maailma on vaurastunut, ja sen myötä pörssiosakkeiden reaaliarvo on kasvanut huimasti. Raaka-ainepörssissä rikastuminen on sen sijaan ollut puhtaasti tuurista ja ajoituksesta kiinni. Tärkeimpien metallien markkinahinnat ovat hypähdellet ylös ja alas vuosikymmenestä toiseen. Ehrlichin viiden metallin korin reaaliarvo on ollut enimmillään 1200 dollaria ensimmäisen maailmansodan aikana sekä vuonna 2007, alimmillaan taas noin 400 dollarissa 1920-luvulla ja vuosituhannen vaihteessa. Ei näy merkkiäkään siitä, että hinnat olisivat kohoamassa pitkällä aikavälillä osoituksena siitä, että nyt tavara loppuu ja viimeistä myydään kovalla hinnalla.

Korvanniemen venevajasta, jossa tätä kirjoitan heinäkuussa 2014, näen suoraan etelään Losovaaralle, kahdenkymmenen kilometrin päähän. Siitä vasemmalle on pahamaineinen Talvivaara, jonka hajupäästöjä arvelemme ainakin kerran haistaneemme täälläkin saakka. Pulassa siellä ollaan, ei ainoastaan siksi, että tuli haukattua vähän liian suuri pala kerralla, vaan myös siksi, että nikkelin maailmanmarkkinahinta on viime vuosina tipahtanut hetkellisestä huipustaan kolmannekseen – takaisin historialliseen keskiarvoonsa. Pekka Perän olisi kannattanut palkata sekä enemmän kaivosinsinöörejä että ainakin yksi taloushistorioitsija.

Vuosisataisessakin perspektiivissä Daavid oli siis oikeassa ja Goljat väärässä, huolimatta siitä että Ehrlich julistaa yhä edelleen laantumattomalla innolla tuomiopäiväsaarnaansa resurssien loppumisesta ja maailmanlopusta, jota ei suinkaan ole peruttu vaan ainoastaan sen päivämäärää on hieman tarkennettu tuonnemmas. Kuulostaa kovin tutulta, joskin useimmat vastaavanlaiset saarnamiehet perustavat laskelmansa Raamattuun tai peräti suoraan ylimmältä johdolta saamaansa ilmoitukseen.

Vedonlyönnin pohjimmainen opetus ei kuitenkaan ole siinä, kumpi voitti. Sekä Ehrlich että Simon olivat sekä osin oikeassa että osin väärässä, mutta heidän ideologinen so­keutensa esti heitä näkemästä sitä ja saavuttamasta järjellistä kompromissia, yhteisymmärrystä, jota todella olisi tarvittu – ja yhä tarvitaan – maailman pelastamiseksi. Maailma tarvitsee asiantuntijoita ja tutkijoita, valistuneita päättäjiä ja valistuneita äänestäjiä, harkittua ja punnittua realismia. Mitä me kuitenkin yhä uudelleen saamme: saarnamiehiä, politrukkeja ja profeettoja, Ehrlichejä ja Simoneita.

Ehrlichin ja Simonin ero näkyi paljaimmillaan heidän tunnetuimmissa teoksissaan. Ehrlichin nosti maineeseen kirja nimeltään The Population Bomb, Väestöräjähdys, joka Malthusin hengessä tekisi meistä ja koko länsimaisesta sivilisaatiosta selvää. Näin julisti kirjan kuuluisin lause: ”Taistelu koko ihmiskunnan ruokkimiseksi on ohi. 1970- ja 1980-luvulla sadat miljoonat ihmiset tulevat kuolemaan nälkään riippumatta siitä, millaisia hätäohjelmia nyt käynnistämmekään.” Hieman myöhemmin profeetta Paul vielä selvensi tulevaisuutta, jonka hän oli nähnyt. ”Vuonna 2000 Yhdistyneet Kuningaskunnat on vain pieni joukko köyhiä saaria, joita asuttaa 70 miljoonaa nälkäistä ihmistä. – – Jos olisin peluri, löisin vetoa, että Englantia ei ole enää edes olemassa.”

Entäpä profeetta Julian? Hänen tunnetuin teoksensa oli The Ultimate Resource, Loputon voimavara – joka tietysti oli ihmiset. Mitä enemmän, sen parempi, sitä useampia pollia keksimässä yhä uusia ja parempia ratkaisuja kaikkiin kuviteltavissa oleviin ongelmiin. Ja mitään ”kasvun rajoja” ei voinut edes periaatteessa olla olemassa. ”Edes maapallon koko massa ei aseta teoreettista rajaa sille, kuinka paljon kuparia voi olla sen asukkaiden käytettävissä tulevaisuudessa.” Ai jaa, no mikäs sitten? ”Vain koko maailmankaikkeu­den massa – jos sillä termillä on käyttökelpoinen merkitys tässä – voi olla sellainen teoreettinen raja.”

Nyt ei selvästikään olla enää Kansasissa, Toto, vaan uskomusten ja ideologioiden ihmemaassa, missä kaikki on mahdollista, ja jo ennen aamiaista ehtii uskoa viiteen poskettomaan väitteeseen.

Moni sarjakuvapiirtäjä on käyttänyt työssään tehokeinona ankaraa mustavalkoista tekniikkaa, jossa ei ole lainkaan sävyjä, ei harmaata eikä myöskään viivoituksella tai rastereilla aikaan saatuja tummuusasteita. Suomessa tunnetuimpia lienevät Frank Miller ja hänen Sin City -sarjansa, sekä Charles Burnsin mestarillinen Musta aukko -sarjakuvaromaani. Kuvissa on vain mustaa ja valkoista, kaikki joko on tai ei ole, vailla vaihtoehtoja. Mitään ei tarvitse arvailla eikä pohtia, mikään ei jää avoimeksi. Tässä joko on viiva tai pinta, tai sitten ei ole.

Sin City näyttää aluksi hämäävältä, kun silmä etsii puuttuvia viitteitä maailmasta sysimustan ja vitivalkoisen välillä. Näköaistimme voi olla hukassa, mutta aivomme ovat kuin kotonaan. Mustavalkoisuus on normaali tapa jakaa maailma kahtia, kaikki sävyt ovat pelkkää riesaa. Eikö Raamatussakin sanottu, että meidän puheemme pitää olla vain ”Kyllä” tai ”Ei”, ja kaikki siihen lisätty on pahasta?

Aivomme ovat uskomuksia tuottava elin, ja kuten kaikessa muussakin, evoluutio on koettanut minimoida sen vaivan, mitä elimen täytyy kestää hommansa hoitaakseen. Tietoa on harvoin juuri sopivasti; yleensä sitä tulvii aivoihimme aivan liikaa tai aivan liian vähän. Vain pienen pieni murto-osa aistihavainnoistamme päätyy moninkertaisten seulojen läpi tietoiseen tajuntaamme. Emme voisi ottaa askeltakaan polulla, jos todella näkisimme kaiken sen, mitä silmämme näkevät, jokaisen kiven, ruohonkorren ja hiekanjyvän, joista fotoneja heijastuu mykiöihimme, ja koettaisimme ennen koiven heilautusta käsitellä aivoissamme tuon kaiken tiedon. Sen sijaan meille tarjoillaan äärimmäisen pelkistetty, mustavalkoinen todellisuus: polku/ei-polku. Polku. Ota askel. Ei-polku. Stop!

Näin toimivat eläimet, ja ”älykkäät” robotit, joiden älyn tuskallisen hidas kehittäminen on mainio osoitus siitä, kuinka hankalaa näinkin yksinkertainen todellisuuden kuvaaminen itse asiassa on. Mutta meillä ihmisillä on aistiemme ja enimmäkseen automaattisten reaktioidemme lisäksi myös kummajainen nimeltään tietoisuus. Ja tietoisuus joutuu jatkuvasti käsittelemään asioita, joista sillä ei ole tietoa.

Minua alkaa hiukoa täällä venevajalla. Uskon, että jos uin tuosta pienen poukamamme yli laiturille, kiipeän ylös ja enimmät vedet itsestäni ravistellen menen mökkiimme, löydän sieltä Helmin leipomon ruisleipää, josta voin leikata itselleni maukkaan välipalan. Mutta voihan olla, että Virpi onkin todennut leivän homeiseksi ja heittänyt sen pois. Tietoni leivästä on vanhentunutta ja rajoittunutta, ja siksi joudun jatkamaan sitä uskolla, järkevältä tuntuvalla olettamuksella. Näinhän me toimimme arjessa, ja yleensä homma toimii.1

Mitä laajempia ja abstraktimpeja kokonaisuuksia käsittelemme, sitä enemmän joudumme turvautumaan uskoon tiedon sijasta, koska sitä suurempia ovat aukot varmojen tiedonjyvien välissä. Ylimmällä tasolla tietoisuutemme noukkii maailman lukemattomista tosiasioista, tai sellaisiksi luulemistamme asioista, pienen otoksen, jonka varaan rakennamme uskon voimalla oman maailmankuvamme, elämänkatsomuksemme, ideologiamme tai uskontomme. Uskon Jumalaan, koska. Olen kokoomuslainen, koska. Fanitan Manchester Unitedia, koska. Suhtaudun optimistisesti tulevaisuuteen, koska. Ja tähän saakka päästyämme tapahtuu jotain metkaa. Menetämme kykymme nähdä uskomuksemme vastaisia tosiasioita. Olemme saapuneet mustavalkoiseen maailmaan.

On uskomattoman hankalaa olla uskomatta. Jos et usko tätä, tee helppo testi. Ota jokin artikkeli, joka ei sovi yhteen oman uskosi – anteeksi, oman tarkkaan harkitun, kypsän näkökantasi – kanssa, ja lue se. Ja nyt testi. Montako asiallista vasta-argumenttia löysit tekstistä? Montako tosiasioiden vääristelyä, tahallista poisjättämistä tai suoranaista valhetta löysit? Muuttuiko käsityksesi asiasta? Aivan niin. Psykologit ovat toistaneet saman testin lukemattomia kertoja lukemattomin eri tavoin, ja tulos on aina sama. Me emme päivitä ruisleipiä suurempiin asioihin liittyviä uskomuksiamme jatkuvasti uusilla faktoilla, me huomaamme vain jo olemassa olevaa uskomustamme tukevat seikat ja kieltäydymme noteeraamasta sitä mahdollisesti horjuttavia tietoja.

Äärimmillään päädymme kognitiiviseen dissonanssiin, suomeksi pään seinään hakkaamiseen. Psykologit ottivat aikanaan termin käyttöön tutkiessaan tuomiopäiväkultteja, joiden varma maailmanloppu tuli ja meni tuhoamatta kulttilaisten uskoa. Kepeämpiä dissonansseja tulee itse kullekin tasaisin välein: eihän Manchester voinut hävitä! Eihän puolueemme kanta sote-uudistukseen voinut olla ihan päin prinkkalaa! Ja sitten järjestelemme mielessämme tosiasioita niin että emme oikeastaan olleetkaan väärässä.

Mitä sanoo profeetta Paul haastattelussa 45 vuotta The Population Bombin jälkeen, kun hänen tuomiopäiväänsä ei tullutkaan? ”Valitettavasti kirjani oli aivan liian optimistinen.” Entäpä kaikki myöhemmät toteutumattomat ennustukset? No, kaikkihan ne ovat toteutuneet.2 Profeetta Julian ei ole enää keskuudessamme, mutta yhdessä viimeisistä haastatteluistaan hän muistutti tosiasioista: ”Olen ollut oikeassa joka kerta. Olen oikeassa tälläkin kertaa.”

On monia eri määritelmiä sille, mitä tiede oikeastaan on. Ehkä suosituimman mukaan se on keino tuottaa tosia uskomuksia. Tein tavallaan tieteellisen kokeen mennessäni keittiöön ja katsoessani leipälaatikkoon. Näköhavaintoni muutti henkilökohtaisen uskomukseni leivän olemassaolosta ainakin periaatteessa kaikille yhteiseksi todeksi uskomukseksi.

Monet tieteen tekemisen säännöt tuntuvat turhilta kommervenkeiltä, jopa naurettavilta, kun niihin tutkijan uraansa aloitellessaan tutustuu. Miksi minun pitää säilyttää vanhat työpäiväkirjani? Mitä ketään kiinnostaa tietää käyttämäni kameran tarkat speksit? Miksi ihmeessä tieteellisessä artikkelissa pitää käyttää monikollista passiivimuotoa, vaikka minähän tämän kokeen tein, ihan itse ja yksin?

Kaiken takana on pyrkimys tehdä yksityisestä uskomuksesta yhteisöllinen, tosi uskomus. Sinulla ei ole mitään syytä uskoa tarinaani uinnista leivänkannikan perään. Tieteen protokolla olisi vaatinut vähintään valokuvan, mieluummin videon, mutta kuka nyt viitsii katsella minuuttikaupalla alastonta rumaa äijää vain vakuuttuakseen siitä, että kyllä sillä todella oli känttyä keittiössä? Kun vähänkin Pekka Heikkisen leipää tärkeämmästä uskomuksesta halutaan tehdä tosi, tarvitaan kuitenkin tarkoin dokumentoidut todisteet – ja kerta ei riitä, jonkin toisen tutkijan tai tutkimusryhmän täytyy päätyä samaan tulokseen. Ja kaikki mahdolliset syyt, miksi uskomus ei olekaan totta, täytyy koluta läpi, mittausvirheestä väärin tulkintaan ja sattumaan saakka. Todella hyvä tutkija ei suinkaan käytä suurinta osaa ajastaan todistaakseen olevansa oikeassa. Hän koettaa pohtia kaikki mahdolliset syyt, miksi hänestä mustalta näyttävä voisikin olla valkoista tai ainakin jotain harmaan sävyä.

Tässä juuri on tieteen suuri voima. Tiede esitetään usein uskonnon vastustajana, tai ainakin vastapainona. Joskus se on sitäkin, mutta ennen kaikkea tiede haastaa kaikki uskomukset, ajatustottumukset, mielipiteet ja politiikat. Onko totta ja? kysyy tiede sinnikkään itsepintaisesti, yhä uudelleen ja uudelleen. Kortit pöydälle, todista väitteesi tai vaikene. Nyt on bluffattu tarpeeksi, nokitettu ylimielisen tyynesti, rehvasteltu ja annettu ymmärtää että täältä pesee. Nyt kortit pöytään, ja ennen kaikkea omat kortit. Ja jos olet todella rehellinen, hyvä tutkija, yllätyt kerta toisensa jälkeen omat korttisi nähdessäsi. Kukaan ei kaivannut laajenevaa maailmankaikkeutta, pimeää ainetta tai pimeää energiaa, mutta tosiasioiden edessä tähtitieteilijöiden oli pakko luopua uskomuksesta toisensa jälkeen.

Tässä on pohjimmainen opetus Ehrlichin ja Simonin vedonlyönnistä. Kumpikin aloitti tutkijana, omasta erikoisosaamisestaan ponnistaen. Kumpikin esitti tosiasioihin perustuvia väitteitä ja ennusteita – eihän Science muuten olisi alun perinkään julkaissut Simonin artikkelia – ja kumpikin luisui sitten yhä syvemmälle omiin uskomuksiinsa, omaan kognitiiviseen dissonanssiinsa, haluttomana ja kyvyttömänä edes kuuntelemaan, saati sitten harkitsemaan, omaa maailmankatsomustaan haastavia seikkoja. Kuinka tavallista, kuinka inhimillistä.

Tässä toinen pieni testi sinulle. Laita rasti jompaankumpaan ruutuun.

[ ] Ennen vanhaan ihmiset elivät yhteiskunnissa, jotka olivat epäoikeudenmukaisia ja väkivaltaan perustuvia, ja joissa rikkaat sen kun rikastuivat köyhiä riistämällä. Maail­ma oli täynnä orjuutta, lapsityövoimaa, taloudellista epätasa-arvoa, rasismia, seksismiä ja kaikenlaista sortoa, kunnes reiluuden, oikeudenmukaisuuden, yhteisen hyvän ja tasa-arvon liberaalit aatteet loivat vapaan ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan.

[ ] Ennen vanhaan ihmiset elivät yhteiskunnissa, joissa kunnioitettiin arvoja ja perinteitä, joissa ihmiset ottivat henkilökohtaista vastuuta, tekivät ahkerasti työtä, nauttivat työnsä hedelmistä ja hyväntekeväisyydellään auttoivat vähempiosaisia. Avioliitto, perhe, uskonto, kunnia, lojaalisuus, pyhyys, esivallan kunnioitus ja lainkuuliaisuus ylläpitivät vapaata ja oikeudenmukaista yhteiskuntaa.

Kumman rastitit? Kuten amerikkalainen kirjailija ja skeptikko Michael Shermer, jolta kysymysten muotoilu on peräisin, toteaa, vastauksestasi voi sangen hyvällä todennäköisyydellä päätellä esimerkiksi äänestyskäyttäytymisesi, uskonnollisuutesi asteen, mitä medioita seuraat, ja mikä on kantasi verotuksen progressiivisuuteen. Ja kuitenkaan kumpikaan kuvaus ei tietenkään ole totta, eikä kumpikaan myöskään valhetta. Ne vain kuvaavat, karrikoiden ja kärjistäen, kahta uskomusta, kahta leiriä, kahta ideologista asennoitumista maailmaan, menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Kahta kuvausta, jossa kummassakin toisen musta on toisen valkoinen.

Tieteellistä ongelmaa pohtiva tutkimusryhmä voi menestyä punnitsemalla huolellisesti kaikki mahdolliset asiaan liittyvät seikat, puolesta ja vastaan, mutta ihmisryhmälle se tapa ei tunnu toimivan. Me tarvitsemme lipun, jonka ympärille kokoontua, lujan aatteen, oman marssilaulun, omat ikonimme ja totuutemme, meitä yhdistävän mustavalkoisen maailmankuvan – ja vielä lisäksi varmuuden siitä, että nuo toiset jotka väittävät meidän valkoistamme mustaksi tai edes hivenen harmahtavaksi, ovat Todella Pahoja Ihmisiä. Sellainen käyttäytyminen voi olla järjetöntä, mutta usein myös hyödyllistä. Jos aamunkoitteessa alkaa taistelu, todellinen tai vertauskuvallinen, voittoon rynnistävä porukka ei ole se, joka leirinuotiolla pohtii että onhan tuolla vastapuolellakin oikeastaan aika hyvät ja perustellut syynsä tehdä mitä tekevät.

Miten muotoilla lauseita puolueettomasti? Mitä sanoja käyttää, niin että jokainen suostuisi ne kuulemaan ja ymmärtämään samalla tavalla? Mitä sillä on tasskuissaan? Klonkun epäluuloinen sihinä, varma uskomme siihen että jokaisella on jotain takataskussaan, kehenkään ei voi luottaa.

Mitä minulla on takataskussani? Ansaitset kuulla sen, ennen kuin haaskaat aikaasi tämän kirjan lukemiseen. Ja entä jos sanon, että ei mitään, käännän taskuni nurin: katso, vähän pölyä ja nukkaa vain? Uskotko, miksi uskoisit?

Olen tutkija. Olen oppinut, tai ainakin yrittänyt koko elämäni opetella, että on olemassa mielipiteitä, on olemassa tosiasioita, ja kumpikaan ei sinällään tarkoita yhtään mitään. Mielipide vailla yhtäkään tosiasiaa ei ole minkään arvoinen, mutta jos kaikki tosiasiat kerätään yhteen, niiden päälle voi asetella lukemattoman määrän täysin erilaisia mielipiteitä. Ja kuten jokainen kunnon poliitikko tietää, parasta propagandaa ei ole valheiden kertominen, vaan tosiasioiden kertominen. Tosiasiat huolella valikoiden.

Olen myös infonarkkari, synnynnäisen ja lähes sairaalloisen utelias ja tiedonjanoinen tyyppi. Koetan ehtiä lukea vuosittain ainakin pari metriä tietokirjallisuutta kaikilta mahdollisilta aloilta, ja sen lisäksi seuraan tärkeimpiä englannin- ja suomenkielisiä tiede- ja populääritiedelehtiä. Nature ja Science ovat vankimpia tietolähteitäni. Luen molemmat aamulehteni kannesta kanteen, tosin aina välillä ihmetellen, miksi – niin surkeaksi somejengin nuoleskeluksi alkavat muinaiset laatulehdetkin olla vajonneet. Mutta kaiken kaikkiaan: tiedän aika lailla asioita, tosiasioita, ja yritän kerätä niitä lisää kaikkialta, niin tasapuolisesti kuin vain kaikki tutkijan kykyni ja koulutukseni hyödyntäen osaan. En tunnusta kuuluvani mihinkään porukkaan, vaikka maksankin muutaman yhdistyksen jäsenmaksuja. Virkaanastujaisesitelmässäni kauan aikaa sitten julistin, että professorin ei pitäisi edes äänestää, jotta hän myös sillä lailla takaisi puolueettomuutensa oman alansa korkeimman käytettävissä olevan asiantuntemuksen edustajana.

Yhtä hörhöporukan riemastuttavimmista herjoista käyttääkseni, olen faktauskovainen. Tieto on luuloa parempi ponnahduslauta ajatuksen lennolle. Ja tietysti vedän faktoista johtopäätöksiä, ennusteita, suuria kaaria ja maailmanselityksiä. Ja tietysti niitä kaikkia värittää se, millainen ihminen minä olen, koska vain minä näen maailman omasta näkövinkkelistäni.

Miten maailman näen? Korvanniemen helle on nyt vaihtunut Pioppin helteeseen, samaan Casa Karvoseen jonka terassilla aloitin Kaiken käsikirjan kirjoittamisen kuusi vuotta sitten. Mailma muuttuu, etenee: tällä matkalla mukana on myös nuorisoa. Rouva Wuori-Keskitaloksi muuttunut pikku Epsilonini ja hänen Laurinsa paistattelevat päivää terassilla, edellinen rusketusraitoja hankkien ja jälkimmäinen peffa paljaana (ja siitä illalla kärsien). Ja varjossa makaa riemusta kiljahdellen kuusikuinen Totti, tunnettu myös Il Bimbo Furiosona, Prutti di Marena ja Puklai-kaanina. Totti opettelee into piukkana joogalentämistä, selkä kaarella, kädet ja jalat suorina, pikku masu tuskin vilttiä koskettaen. Virpi taistelee jossain päin puutarhaa köynnöskasvien kanssa. Paratiisia.

Tankkaan vaivoin Corriere della Seraa aamukahvin kanssa. ISIS-terroristit nirhaavat päitä pienillä puukoilla. Libya on romahtamaisillaan. Jälleen sata aikuista ja lasta on hukkunut yrittäessään päästä Mare Nostrumin yli Euroopan paratiisiin. Uuden aivottoman pääministerinsä myötä Australia on laistamassa ilmastotavoitteistaan. Italian työttömyys on hurjissa luvuissa, ja Napoli mafioineen näyttää luisuvan yhä lähemmäs kehitysmaatasoa. Ensi viikolla meitä odottaa paluu Suomeen ja sen talouden vapaaseen pudotukseen. Mihin tämä maailma on menossa, tai tarvitseeko edes kysyä?

Mutta päätäni kohottamalla näen normannien 1200­-­lu­vulla istuttamia oliivipuita ja sinisen meren ikuisine horisontteineen. Pioppin ranta on täynnä elokuisia lomailijoita, joista vain harvalla on enää omakohtaisia muistoja sodasta. Kaikista puutteistaan, ongelmistaan ja Berlusconeistaan huolima...