ISBN 978-951-0-42893-1

Englanninkielinen alkuteos
The Origin

Suomentanut Jorma-Veikko Sappinen
Kansi: Planeta Arte y Diseño
Kannen kuvat: © Opalworks

Teoksen jakelu ja osittainen kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvausvastuun ja rangaistuksen uhalla kielletty.

Werner Söderström Osakeyhtiö 2017

Tekstilainaukset:

Katkelman Dylan Thomasin runosta Älä sovinnolla lähde siihen hyvään yöhön suomentanut Marja-Leena Mikkola

Katkelman William Blaken runosta Tiikeri suomentanut Aale Tynni

Katkelmat William Blaken teoksesta Taivaan ja helvetin avioliitto ja muuta proosaa suomentanut Tuomas Anhava

Katkelman Sam Harrisin teoksesta Kirje kristitylle kansalle suomentanut Kimmo Pietiläinen

Katkelman Charles Darwinin teoksesta Lajien synty suomentanut A. R. Koskimies

Katkelmat Friedrich Nietzschen teoksista Iloinen tiede ja Näin puhui Zarathustra suomentanut J. A. Hollo

Äidilleni

Meidän tulee olla valmiita hylkäämään elämä,
jonka olemme suunnitelleet, jotta
voisimme elää elämän, joka meitä odottaa.

JOSEPH CAMPBELL

FAKTA:

Tämän romaanin kaikki taiteeseen, arkkitehtuuriin, paikkoihin, tieteeseen ja uskonnollisiin organisaatioihin liittyvät seikat ovat todellisia.

PROLOGI

Kun hammasradan juna raahautui ylös pyörryttävän jyrkkää rinnettä, Edmond Kirsch tarkasteli edessäpäin kohoavaa rosoista vuorenhuippua. Rinteeseen rakennettu massiivinen kiviluostari näytti kaukaa katsoen riippuvan tyhjän päällä, kuin olisi maagisesti sulautunut pystysuoraan jyrkänteeseen.

Tuo Espanjan Kataloniassa sijaitseva ajaton pyhäkkö oli sinnitellyt painovoiman leppymätöntä vetoa vastaan jo yli neljä vuosisataa, eikä se ollut koskaan hellittänyt alkuperäisestä pyrkimyksestään: eristää asukkaansa nykyajan maailmasta.

On kohtalon ivaa, että juuri he saavat ensimmäisinä kuulla totuuden, Kirsch ajatteli ja mietti, kuinka hänen isäntänsä suhtautuisivat kuulemaansa. Maailman vaarallisimpia miehiä olivat kautta historian olleet Jumalan miehet – varsinkin ne, joiden jumalaa uhattiin. Ja minä survaisen pian palavan keihään ampiaispesään.

Kun juna saapui huipulle, Kirsch näki asemalaiturilla odottamassa yksinäisen hahmon. Miehen luurankomaiseksi kuihtunutta vartta peittivät perinteinen katolinen purppuranvärinen kaapu ja valkoinen alba, ja päässä oli kalotti. Kirsch tunnisti isäntänsä riutuneet kasvot valokuvista, ja häneen tulvahti odottamatta kiihtymys.

Valdespino tuli itse minua vastaan.

Piispa Antonio Valdespino oli Espanjassa mahtava hahmo: ei pelkästään itse kuninkaan luotettu ystävä ja neuvonantaja, vaan myös äänekkäimpiä ja vaikutusvaltaisimpia niistä, jotka maassa vaativat vanhoillisten katolisten arvojen ja perinteisten poliittisten normien säilyttämistä.

»Edmond Kirsch, oletan?» piispa lausui Kirschin noustessa junasta.

»Myönnän syyllisyyteni», Kirsch sanoi ja hymyili tarttuessaan isäntänsä luisevaan käteen. »Piispa Valdespino, haluan kiittää teitä siitä, että järjestitte tämän tapaamisen.»

»Arvostin suuresti tapaamispyyntöänne.» Valdespinon ääni oli vahvempi kuin Kirsch oli odottanut: kirkas ja läpitunkeva kuin kellon kilinä. »Tieteen piirissä toimivat henkilöt eivät usein käänny puoleemme, eivät ainakaan yhtä huomattavat kuin te. Tätä tietä, olkaa hyvä.»

Kun Valdespino opasti Kirschiä tasanteen poikki, vuoriston kylmä viima tempoi hänen kaapuaan.

»Täytyy tunnustaa, että näytätte erilaiselta kuin kuvittelin», Valdespino sanoi. »Odotin tiedemiestä, mutta te olette aika…» Hän silmäili hieman paheksuvasti vieraansa hienoa Kiton K50 -pukua ja Barkerin strutsinnahkakenkiä. »Oikea sana taitaa olla ’hip’?»

Kirsch hymyili kohteliaasti. Sana »hip» meni muodista jo kymmeniä vuosia sitten.

»Olen lukenut ansioluettelonne, mutta en ole vieläkään aivan varma, mitä teette», Valdespino sanoi.

»Olen erikoistunut peliteoriaan ja tietokonesimulointiin.»

»Teettekö siis niitä tietokonepelejä, joita lapset pelaavat?»

Kirsch vaistosi, että Valdespino yritti tekeytyä tietämättömäksi vaikuttaakseen vanhanaikaiselta. Hän oli kuitenkin selvillä siitä, että piispa seurasi teknologian kehittymistä pelottavan tarkasti ja varoitteli usein muita sen vaaroista. »En suinkaan. Todellisuudessa peliteoria on matematiikan alue, joka tutkii malleja tulevaisuuden ennusteiden laatimiseksi.»

»Aivan. Olen tainnut lukea, että ennustitte Euroopan talouskriisin jo joitain vuosia sitten. Kun kukaan ei kuunnellut, te pelastitte tilanteen keksimällä tietokoneohjelman, joka kiskoi EU:n takaisin kuolleista. Mikä olikaan kuuluisa lausahduksenne? ’Olen 33-vuotias eli samanikäinen kuin Kristus oman kuolleistaheräämisensä aikaan.’»

Kirsch värähti. »Huono vertaus, teidän armonne. Olin nuori.»

»Nuori?» Valdespino naurahti. »Entä minkä ikäinen olette nyt? Ehkä neljänkymmenen?»

»Tasan.»

Vanha mies hymyili. Voimakas tuuli pullisti edelleen hänen kaapuaan. »Nöyrien oli määrä periä maa, mutta se onkin mennyt nuorille – teknisesti suuntautuneille, niille jotka mieluummin tuijottavat näyttöruutua kuin katsovat omaan sieluunsa. Minun on myönnettävä, etten koskaan kuvitellut tapaavani sitä nuorta miestä, joka johtaa hyökkäystä. Teitähän sanotaan profeetaksi!»

»En ollut kovin kummoinen profeetta ainakaan teidän tapauksessanne, teidän armonne», Kirsch vastasi. »Kun kysyin, voisinko tavata teidät ja kolleganne yksityisesti, arvioin että minulla olisi vain kahdenkymmenen prosentin mahdollisuus saada suostumuksenne.»

»Ja kuten kollegoilleni totesin, uskova voi aina hyötyä ei-uskovien kuuntelemisesta. Kuullessamme paholaisen äänen osaamme paremmin arvostaa Jumalan ääntä.» Vanha mies hymyili. »Lasken tietenkin leikkiä. Suokaa anteeksi vanhuudenhöperö huumorintajuni. Suodattimeni pettävät yhtenään.»

Valdespino osoitti eteenpäin. »Muut odottavat. Tätä tietä, olkaa hyvä.»

Kirsch silmäili heidän määränpäätään, valtavaa, harmaata kivilinnoitusta, joka kökötti jyrkänteen reunalla alapuolellaan satojen metrien pystysuora pudotus metsäisten reunuskukkuloiden rehevään mattoon. Korkea paikka hermostutti Kirschiä, joten hän käänsi katseensa kuilusta, seurasi piispaa jyrkänteen reunan kävelytiellä ja siirsi ajatuksensa tulevaan tapaamiseen.

Kirsch oli pyytänyt audienssia kolmelta huomattavalta uskonnolliselta johtajalta, joiden konferenssi täällä oli juuri päättynyt.

Maailman uskontojen parlamentti.

Vuodesta 1893 lähtien olivat sadat hengelliset johtajat, jotka edustivat lähes kolmeakymmentä uskontoa, kokoontuneet muutaman vuoden välein eri paikoissa ja käyneet viikon verran uskontojenvälistä vuoropuhelua. Osallistujakunta koostui laajasta valikoimasta eri puolilta maailmaa tulleita vaikutusvaltaisia kristittyjä pappeja, juutalaisia rabbeja, islamilaisia mullaheja, hindulaisia pujareja ja buddhalaisia bhikkhuja, samoin jainalaisia, sikhejä ja muita.

Parlamantin itselleen asettama päämäärä oli »viljellä sopusointua maailman uskontojen keskuudessa, rakentaa siltoja hengellisyyden eri lajien välille ja iloita kaiken uskon yhtymäkohdista».

Jalo päämäärä, Kirsch ajatteli, vaikka touhu oli hänen mielestään turhaa työtä: muinaisten kertomusten, faabeleiden ja myyttien hölynpölystä etsittiin merkityksettömästi satunnaisia leikkauspisteitä.

Valdespinon johdattaessa Kirschiä pitkin polkua tämä tähysi vuoren alarinteelle ja ajatteli ivallisesti: Mooses kiipesi vuorelle ottaakseen vastaan Jumalan sanan, ja nyt minä olen kiivennyt omalleni tehdäkseni aivan päinvastoin.

Kirsch oli tuuminut kiipeävänsä tälle vuorelle eettisestä velvollisuudentunnosta, mutta hän tiesi, että häntä oli kannustanut tulemaan myös tuhti annos hybristä: hän odotti kovasti tyydytyksen tunnetta, jonka hän kokisi istuessaan kasvotusten kirkonmiesten kanssa ja ennustaessaan heidän lähestyvän loppunsa.

Teillä on ollut oma tilaisuutenne määritellä totuus.

»Katsoin ansioluetteloanne», Valdespino töksäytti ja vilkaisi Kirschiä. »Huomasin että olette Harvardin yliopiston kasvatti.»

»Niin, minulla on sieltä alempi korkeakoulututkinto.»

»Vai niin. Olen lukenut, että ensimmäistä kertaa Harvardin historiassa uusien opiskelijoiden keskuudessa on enemmän ateisteja ja agnostikkoja kuin johonkin uskontoon kuuluvia. Se on paljonpuhuva tilastotieto.»

Ei voi muuta sanoa kuin että opiskelijamme käyvät kaiken aikaa älykkäämmiksi, Kirsch olisi halunnut vastata.

Tuuli piiskasi entistä kovemmin heidän saapuessaan ikivanhalle kivirakennukselle. Hämärän eteiskäytävän ilmassa tuntui raskas olibaanihartsin tuoksu. Miehet etenivät mutkaista reittiä pimeiden käytävien sokkelossa, ja seuratessaan kaapupukuista isäntäänsä Kirsch pinnisteli saadakseen silmänsä tottumaan. Viimein he saapuivat epätavallisen pienelle puuovelle. Piispa kumartui, koputti ja astui ovesta viitaten vierastaan seuraamaan.

Kirsch astui epävarmasti kynnyksen yli.

Hän huomasi saapuneensa nelikulmaiseen kammioon, jonka korkeat seinät olivat ikivanhojen nahkakantisten niteiden peitossa. Seinistä työntyi lisäksi omilla perustuksillaan seisovia kirjahyllyjä kuin kylkiluita, joiden välissä oli valurautaisia lämpöpattereita. Ne kalahtelivat ja sihisivät luoden aavemaisen tunteen, että huone oli elossa. Kirsch kohotti katseensa toisen kerroksen ympäri ulottuvaan kävelysiltaan, jossa oli koristeellinen kaide, ja tiesi ilman epäilyksen häivää, mihin hän oli tullut.

Montserratin kuuluisa kirjasto, hän ajatteli, ja nyt se, että hänet ylipäätään oli päästetty tänne, alkoi tuntua hätkähdyttävältä. Tämän pyhän huoneen huhuttiin sisältävän ainutlaatuisen harvinaisia kirjoituksia, joita saivat katsella vain Jumalalle omistautuneet ja vuorelle eristäytyneet munkit.

»Kaipasitte hienotunteisuutta», Valdespino sanoi. »Tässä on kaikkein yksityisin tilamme. Vain harva ulkopuolinen on koskaan käynyt täällä.»

»Tämä on suuri kunnia. Kiitos.»

Kirsch seurasi Valdespinoa suurelle puupöydäl...