Rake Tähtinen

Synnin palkka

Jännitysromaani

MurhaMylly 161

Myllylahti Oy

Espoo

www.myllylahti.fi

© Rake Tähtinen ja Myllylahti Oy

ISBN 978-952-202-840-2 (Sidottu)

ISBN 978-952-202-862-4 (e-kirja, epub)

Myllylahti Oy

Espoo 2017

01

Rikosylikonstaapeli Laatikainen asteli huoneeseensa ja istuutui työpöydän ääreen. Hän aloitti systemaattisen Post-it-lapuille keräämiensä muistiinpanojen nyppimisen tietokoneen näytön laidasta. Kolmen viikon uurastus kesämökkimurtojen tutkinnassa oli saavuttanut hänen osaltaan maaliviivan, ja kahden murtoja tehtailleen virolaismiehen edesottamukset olivat siirtyneet syyttäjälle.

Muistiinpanot asian tiimoilta olivat käyneet tarpeettomiksi.

Hän pyöritteli paperinpaloista pieniä keltaisia palloja ja nakkeli niitä paperikoriin, kun päivystyksestä tuli puhelu.

– Onko sulla hetki aikaa, jos lähetän täältä alakerrasta mieshenkilön pakeillesi, Rönkä kysyi aamu-unisella bassollaan.

– Muuta olekaan, Laatikainen murahti. – Tänne vaan. Arkistoja järjestelen.

– On kyse henkilön katoamisesta ja tämä kaveri on soittanut illalla hätäkeskukseen saaden ohjeet tulla aamulla tänne, mikäli katoamisilmoitus on vielä ajankohtainen.

– Jaaha. Eiköhän sitten toimita sen mukaan.

Laatikainen teki lopuista muistilapuista yhden isomman paperitollon ja paiskasi sen voimalla koriin.

Hetken kuluttua alakerrasta lähetetty mies seisoi ovella. Ensivaikutelma oli huoliteltu aina punavalkoruudullista kauluspaitaa myöten. Juuri leikatut hiekanruskeat hiukset oli kammattu oikeanpuoleiselle jakaukselle. Miehen koko olemus toi rikosylikonstaapelin mieleen ison kysymysmerkin.

– Peremmälle vain.

Se oli taikalause. Ennen kuin Laatikainen oli ehtinyt ojentautua tuoliltaan ylös, mies oli käsi ojossa esittäytymässä hänelle.

– Hannu Korjus, terve. Soitin illalla ja käskettiin tulla aamulla tänne, mikäli asiani on edelleen aiheellinen.

Korjukseksi esittäytyneen kädenpuristus oli pikainen. Hän istuutui pöydän vieressä olevalle tuolille. Miehen katse kiersi työhuoneen tyhjiä seiniä.

– Ilmeisesti asia on edelleen ajankohtainen.

Korjus katsoi edessään istuvaa Laatikaista pikaisesti silmiin, ja tovin harhaillut katse kiinnittyi työpöytään ennen kuin hän vastasi mitään.

– Kyllä. Tekisin katoamisilmoituksen, mies takelteli. – Koskee vaimoani.

– Vai niin, Laatikainen sanoi lyhyesti ja kaivoi laatikostosta ruutuvihon. Hän huokaisi tuskin huomattavasti. – Miksi epäilet vaimosi kadonneen?

Hannu Korjus rypisti otsaansa eikä ehtinyt vastata kysymykseen ennen kuin Laatikainen jo kävi läpi perustietoja.

– Minulla on tällainen, Korjus sanoi ja kaivoi kauluspaitansa rintataskusta paperin. Hän ojensi sen rikosylikonstaapelille kädet täristen.

Siististi taitellun paperin sisällä oli pieni valokuva. Vilkaistuaan kuvaa Laatikainen nosti sen pöydälle heidän väliinsä.

– Olet ollut perinpohjainen, Laatikainen sanoi lukiessaan paperia.

– Löysin ohjeet netistä.

Paperille oli listattu miehen toimesta tietoja hänen vaimostaan. Eveliina Korjus, 32 vuotta. Ei sairauksia. Terveydentila normaali. Vaatetuksena siniset farkut, mahdollisesti sininen T-paita ja sininen Adidas-verryttelytakki. Liikkeellä mustalla Jopo-merkkisellä polkupyörällä, jossa pinkki teippaus rungossa. Lähtenyt kotoaan noin kello 18.45 ja olisi pitänyt palata kello 21:n aikaan.

– Ja mihin vaimosi oli menossa?

– Seurakuntaan. Hänellä oli siellä soittoharjoitukset yhdessä toisen muusikon kanssa.

– Oletko kysynyt, oliko hän näissä harjoituksissa? Seurakunnassa, siis seurakuntakeskuksessa Koulukadulla?

Korjus nyökkäsi ja pudisti sen jälkeen päätään.

– Kyllä Eve siellä oli, mutta ei seurakuntakeskuksessa. Olemme Bethaniel-seurakunnassa.

– Bethaniel?

Laatikainen oli kuullut seurakunnasta, mutta ei muistanut heti, missä heidän toimitilansa sijaitsi.

– Seurakuntamme on vanhassa seurakuntakeskuksessa.

– Aaa… Laatikainen nyökkäsi. – Siinä Rantakadun ja Vakka-Suomenkadun kulmauksessa. Ja sieltä vaimosi oli lähtenyt. Mihin aikaan?

– No yhdeksän tietämillä. Hänellä on siellä harjoitukset seitsemästä yhdeksään. Joka keskiviikko.

– Onko vaimosi palannut aina kotiin ilmoittamaansa aikaan, vai onko aiemmin tapahtunut tällaista?

Laatikaisen kysymys sai Hannu Korjuksen kasvot yllättäen punehtumaan. Aivan kuin mies olisi ottanut kysymyksen loukkauksena.

– Ei koskaan. Koskaan ennen ei tällaista ole tapahtunut, Korjus sai kakistettua suustaan. – Mitä oikein kuvittelet?

– Olen pahoillani, mikäli kysymykseni loukkasi jollain tavoin, mutta minun on vain yksinkertaisesti käytävä läpi mahdollisimman paljon asioita suhteessa vaimosi katoamiseen. Mikään kysymys ei siis ole eikä tule olemaan henkilökohtainen hyökkäys sinua kohtaan. Ihan omaksi parhaaksesi, Laatikainen sanoi niin neutraalisti kuin mahdollista.

– Ymmärrän.

– Eli vaimosi ei ole koskaan aiemmin ollut ilmoittamatta poissa kotoa?

– Ei. Siksihän juuri täällä olen.

– Onko mahdollista, että hän olisi kenties lähtenyt jonkun harjoituksissa olleen mukaan ja olisi edelleen sillä tiellä?

– Ei. Harjoituksissa oli vain vaimoni ja seurakuntamme laulaja-kitaristi.

– Ja tämä henkilö on kuka?

– Antton Kuisma.

– Oletko ollut häneen yhteydessä?

Hannu Korjus huokaisi ennen kuin vastasi. Hän kertoi soittaneensa Antton Kuismalle puoli kymmenen aikaan illalla ja sen jälkeen heti hätäkeskukseen.

– Mitä tämä Kuisma kertoi, Laatikainen kysyi.

– Sanoi Eveliinan lähteneen yhdeksän aikaan niin kuin tavallisesti. Hänellä ei muuta sanottavaa ollut eilisillasta. Ainakaan mitään erityistä.

– Puoli tuntia sen tavallisen kotiintuloajan jälkeen jo siis aloit kaivata häntä, Laatikainen totesi epäuskoisena.

– Niin. Ei vaimoni luista aikatauluista. Even puhelimeen en ole saanut yhteyttä koko aikana. On ilmeisesti pois päältä koko rakkine.

Laatikainen tunsi turhautuvansa miehen kanssa. Tämän vaimo oli ollut puoli tuntia normaalia kauemmin poissa kotoaan, ja mies soitteli jo perään ja heti sen jälkeen hätäkeskukseen.

– Onko mahdollista, että vaimosi on kuitenkin ihan omasta tahdostaan lähtenyt johonkin ilman, että hän kertoisi asiasta, Laatikainen kysyi, vaikka aavistikin Hannu Korjuksen saavan mitä todennäköisimmin uudet punat kasvoilleen.

Aavistus toteutui. Korjus katsoi työtään tekevää rikosylikonstaapelia aivan kuin ei olisi alkuunkaan ymmärtänyt kysymystä.

– Vaimoni ei ole sellainen, miksi näemmä häntä luulet.

Nyt puolestaan Laatikainen ei ymmärtänyt Korjuksen sanoja.

– En minä luule yhtään mitään, hän sanoi kylmästi ja jatkoi osoittaen sormellaan pöydällä olevaa valokuvaa Eveliina Korjuksesta: – Olen ainoastaan kiinnostunut saamaan kokonaiskuvaa vaimostasi. Sen pohjalta sitten edetään.

Korjus otti tuolilla paremman asennon ja suoristi selkänsä.

– Me olemme vaimoni kanssa uskovia ihmisiä ja kunnioitamme Jumalaa ja elämme sen mukaan. Vaimoni on yksi seurakuntamme hartaimpia ja aktiivisimpia jäseniä. Minua loukkaa se, että kysyt asioita, jotka yksinkertaisesti eivät ole mahdollisia.

Laatikainen huokaisi. Korjuksen ehdottomuus oli jollain tavalla hämmentävää.

– Arvostan sitä mitä olette. Todellakin. Mutta nyt asia on vain niin, että minä kysyn muutamia kysymyksiä ja toivon sinun vastaavan todenmukaisesti. Onko asia nyt ymmärretty?

– En minä tyhmä ole, mutta…

Sen pidemmälle Korjus ei ehtinyt, kun rikosylikonstaapeli jo keskeytti hänet:

– Toisekseen. Olette kuinka uskovia, uskottomia tai uskomattomia tahansa, jokaisella ihmisellä on oikeus olla tavoittamattomissa, eikä se ole rikos. Niin myös vaimollasi on siihen oikeus. Vaikka vain kahdeksitoista tunniksi. Sen ajanhan hän on nyt kateissa ollut. Suhtaudun tähän tekemääsi katoamisilmoitukseen sen vaatimalla vakavuudella, mutta toivoisin sinulta nyt vihdoin ja viimein malttia ja selkeäsanaisuutta kysymyksiini.

Laatikaisen ryöpsäytys sai Korjuksen takaisin urilleen ja mies tyytyi nyökkäämään. Pieni säälin tunne vilahti rikosylikonstaapelin sisuksissa. Ilmoituksen tekijä oli selvästi huolissaan vaimostaan, eikä hän sitä aikonutkaan ohittaa.

– Olet ollut yhteydessä siis tähän Kuismaan. Oletko kysellyt muilta tuttavilta? Joko vaimosi tai yhteisiltä tutuilta?

– Ei Eve olisi ilmoittamatta missään, ja meillä on sama ystäväpiiri. Vaimoni olisi pitänyt olla tänään aamuseitsemältä työpaikallaan päiväkoti Lilliputissa, mutta hän ei siellä ole. Soitin näet sinne.

Se riitti Laatikaiselle. Hän ei lähtenyt tässä vaiheessa kysymään enempää. Jos nainen ei ollut mennyt työhönsä aamulla, oli tämä todennäköisesti tehnyt joitain merkittäviä päätöksiä elämänsä suhteen. Tai sitten jotain muuta on tapahtunut.

– Mitä seuraavaksi tapahtuu, Hannu Korjus kysyi ja nyt hänen äänessään oli enää uteliaisuutta.

– Minun täytyy kaikesta huolimatta kysyä vielä paria asiaa.

Korjus nyökkäsi, minkä Laatikainen tulkitsi myöntymiseksi.

– Onko itselläsi minkäänlaista ajatusta, missä vaimosi saattaisi olla?

– Ei.

– Onko hän ollut jollain tavalla erilainen viime aikoina?

– Ei. Kuinka niin? Me olemme aviopari ja elämme elämäämme Herralle. Hyvinä ja huonoina päivinämme.

– Huonoina?

– Eikö jokaisella ihmisellä ole sekä hyviä että huonoja päiviä, Hannu Korjus kysyi ja kuulosti etäisesti Laatikaisen korviin herätyssaarnaajalta. Niinpä hän tyytyi vain myötäilemään tätä.

Laatikainen kertoi Korjukselle vievänsä asiaa eteenpäin. Hän kuitenkin muistutti miehelle, et...