Kalevi Hirttiö
Yöreissu
Eränovelleja
Myllylahti Oy
Espoo
www.myllylahti.fi
Lämpimät kiitokset Suomen kulttuurirahaston Lapin rahastolle tämän teoksen kirjoittamiseen saamastani tuesta.
© Kalevi Hirttiö ja Myllylahti Oy
ISBN 978-952-202-844-0 (Sidottu)
ISBN 978-952-202-866-2 (e-kirja, epub)
Myllylahti Oy
Espoo 2017
PEILIJÄÄ
Sunnuntaiaamu oli kylmän raikas, kuten aamut olivat sinä vuonna olleet kaikkina muinakin lokakuun viimeisen viikon päivinä. Ajankohtaan nähden harvinaisen koviksi äityneet pakkaset olivat onnistuneet jäädyttämään lammet ja pienemmät järvet peilikirkkaiksi. Aamuauringon ensimmäiset säteet alkoivat nuolla ahneenoloisesti vastapäisen vaaran kylkiä. Vaikkei lunta vielä ollutkaan, niin kaiken kattava pakkaskuura loihti järveä ympäröivän rantamaiseman satumaisen kauniiksi. Sadun lumouksen harmonia oli kuitenkin vaarassa särkyä, kun tuura olalla jääkantta pitkin varovasti askeltava parrakas, kävelytyylistä päätellen jo vanhahko mies pysähtyi ensimmäisen kerran kymmenen metrin päässä rantaviivasta. Tuura siirtyi iskuasentoon ja mies iski sen kaksin käsin jäähän. Koko jääkansi tuntui paukahtavan tavalla, joka kertoi pitkällisen jännityksen yllättävästä purkautumisesta, mutta tuura ei mennyt jäästä läpi.
Mies jatkoi tyytyväisen oloisena matkaansa. Parinkymmenen askeleen päästä sama operaatio toistui. Ei vieläkään läpi. Vielä parikymmentä askelta järven selälle päin ja mies päätti tehdä läpireiän. Siihen ei montaa tuuran iskua tarvittu, kun vesi alkoi nousta jäälle pulpahdellen samantapaisella sykkeellä kuin veri pulppuaa valtimoon tulleesta haavasta. Mies suurensi reikää hieman ja ropusi haalarinsa isosta reisitaskusta väärin päin olevan t-kirjaimen mallisen puurimasta valmistetun mittatikun. Hän kyykistyi ja työnsi mittatikun alareunan jään alle. Pieni nosto ja tikun alapää asettui jään alareunaa vasten. Mies joutui siristämään silmiään nähdäkseen lukeman. Vajaa kymmenen senttiä. Ei kauhean paljon, mutta riittävästi kuitenkin, ja kun järven tämä pää oli vielä suhteellisen tasasyvyinen, niin toisen matalista verkoista voisi huoletta vetäistä rannansuuntaisesti ja toisen selälle päin. Mies nosti mitan vedestä ja ravisteli sen kuivaksi ennen kuin työnsi sen takaisin haalarinsa taskuun. Enää ei ollut tarvetta mittailla. Tuura jäi pystyyn vartioimaan pientä reikää jäässä, kun mies palasi ripein, mutta liukkautta ennakoivin askelin rannalle ja nousi rantatöyräältä muutaman metrin päässä jököttävän vanhan hirsirakenteisen saunan terassille.
Kymmenkunta minuuttia myöhemmin mies oli takaisin jäällä ja veti perässään valkoista lasikuidusta valmistettua pitkulaista ahkiota. Ahkioon oli tungettu uittolauta, narukela, muovisessa ämpärissä pari verkkoa, rei’itetty alumiinilapio ja kolme kakkoskakkosesta kyhättyä isohkoa puista ristiä painotettuine narunpätkineen. Mukana oli kaikki, mitä tuuran lisäksi tarvittiin alkutalven verkkokalastuksen aloitustoimiin.
Mies pysähtyi viimeksi tekemänsä reiän viereen ja tarttui tuuraan uudemman kerran. Riuskoin iskuin hän suurensi reiän nopeasti sen verran isoksi, että pystyisi helposti operoimaan pitkulaisen uittolautansa kanssa. Sen verran hän kuitenkin muisti varoa innostumasta liikaa, ettei tuura mennä luikahtaisi jään märemmällä puolella mahdollisesti odottavalle Ahdille ennakkomaksuna tai vaihdossa mahdollisesta tulevasta kalasaaliista, niin kuin eräänä vuonna oli käynyt. Jäiset kintaat ja jäinen tuuranvarsi saattoivat ilman varmistavaa ranteen ympärille kiedottua narulenkkiä olla varsin kohtalokas yhdistelmä.
Tyhjennettyään vielä hakkaamansa reiän lapiolla irtojäistä mies nosti ahkiosta narukelan ja uittolaudan. Tottunein sormin hän solmi narun toisen pään uittolaudan tasaisessa päädyssä olevaan reikään ja alkoi lappaa narua jäälle valmiiksi. Kelalla oli reilusti yli kuusikymmentä metriä vihreää narua. Kun naruun merkattu normaalimittaisille verkoille tarkoitettu kolmenkymmenen metrin merkki tuli esiin, mies keskeytti lappamisen. Tottuneesti hän pukkasi uittolaudan jään alle tuuran avustuksella ja asetteli laudan niin, että laudan kärki osoitti suoraan järven selälle päin.
– Mitä helevettiä! Miehen suusta pääsi hämmästynyt ähkäisy, kun ensimmäinen narusta nykäisy ei saanutkaan uittolautaa siirtymään jään alla eteenpäin, kuten oli tarkoitus. Päinvastoin, lauta tuli takaisin ja pulpahti saman tien jään alta ylös. Ei kai se nyt kylmää vettä säikähtänyt, mies ajatteli. Hän yritti uudestaan, mutta lopputulos oli sama. Lauta ei vain yksinkertaisesti suostunut lähtemään eteenpäin. Mies riisui kinttaansa ja otti laudan käsiinsä lähempää tarkastelua varten. Jousiteräksen kärki tuntui sormenpäähän todella terävältä, mutta itse jousen liike jotenkin löysältä ja ponnettomalta. Olisiko juuri jousi alkanut kuoleutumaan, mies ehti huolestua, kunnes äkkiä muisti, että oli viime talven pyynnin jälkeen siirtänyt jousen kärjen lepoasentoon laudan hahlossa olevan topparin etupuolelle.
Siirto takaisin oikealle paikalle toi jouseen kaivattua jäntevyyttä ja seuraavalla yrityksellä lauta lähtikin menemään jään alla siirtyen aina metrin verran haluttuun suuntaan joka nykäyksellä. Mies rauhoittui ja keskittyi rytmikkääseen nykimiseen. Eikä mennyt kauaa, kun käsien kautta soljuvassa narussa tuli kolmenkympin merkki vastaan. Mies laski narun jäälle, otti tuuran matkaan ja lähti suuntamaan uittolaudan perään. Sen löytymisen hän tiesi tällä kelillä naurettavan helpoksi. Huonomminkin saattaisi olla. Lauta kyllä haetuttaisi, jos jään päällä olisi reilusti lunta, jää olisi epätasainen tai teräsjään päälle olisi muodostunut läpinäkymätön maitojääkerros, kuten monena aikaisempana talvena.
Nyt ei ollut sitä pelkoa. Vaalea, ilmeisesti kevyestä haapapuusta rakennettu lauta erottui miehen silmiin jo kaukaa. Se mäljötti hiljaa paikallaan hohtaen jään läpi kalpeana, tuoden mieleen hukkuneen kalvakat pitkänomaiset kasvot syyskylmässä vedessä. Jostain syystä miehen selässä kävivät kylmät väreet, mutta hän ravisteli päättäväisesti mielikuvan päästään saman tien. Näillä jäillä ei ollut varsinaista pelkoa veden varaan joutumisesta ja olihan hänellä kaiken varalta vaimon pakottamana kaulassa roikkuvien kelluvien jäänaskalien lisäksi yllään myös tuliterät isonkin miehen pinnalla pitävät kelluntahaalarit. Ja jos mies oikein oli nähnyt, niin eiköhän vain vaimon pää aina silloin tällöin kurkistanut pirtin ikkunasta tarkkaillakseen hänen touhujaan. Perkele, kytätä nyt aikuisen miehen tekemisiä, vaikkakin tämän parasta ennen päiväys oli umpeutunutkin jo aikapäiviä sitten ja viimeinen käyttöpäivä saattoi periaatteessa olla milloin vain.
Muutamalla napakanpainavalla tuuran iskulla mies sai tehtyä jäähän sen kokoisen reiän, että uittolauta mahtui juuri ja juuri tulemaan jään alta pois. Mies ei irrottanut vielä narua sen päästä. Joskus hän oli erehtynyt tekemään sen heti reiällä ja narun pää oli vapaudesta hullaantuneena luikahtanut takaisin veteen. Eipä siinä ollut auttanut muu kuin kiroilun säestämänä vetää se takaisin aloitusavannolle ja uittaa lauta naru perässään uudemman kerran jään alle. Silloin jääolosuhteet olivat olleet sen verran hankalat, että laudan löytyminen oli ollut työn ja tuskan takana. Nyt oli helppoa. Tuura toisessa kädessä ja uittolauta toisessa mies palasi lähtöreiälle jään alta tulevan narun seuratessa uskollisesti perässä.
Ensin tehdyllä reiällä mies lappoi ensitöikseen narukelan lopun tyhjäksi ja kiinnitti sen jälkeen ämpäristä ottamansa päällimmäisen verkon narun päähän kiinni. Puikkariin tehty merkintä kertoi silmäkoon olevan 40 ja se oli puolitoistametrisenä sopivan korkuinen tähän matalaan lahteen. Jos oli narunveto jään alle helppoa, niin sitä oli myös verkonlasku. Ei tarvinnut kuin vedellä narusta ja jään reunalla alapaula vedessä kiltisti odottava verkko alkoi soljua vauhdilla tumman veden kätköihin. Eikä mennyt kauaa, kun ohutlankainen pyydys oli paikallaan ja molemmista päistä kiinni avannoista töröttävissä ristipuissa loppusyksyn suurikokoisia kutusiikoja odottamassa.
Oli toisen verkon tai oikeastaan vasta uuden verkkonarun vedon vuoro. Sen mies ajatteli vetää rannan suuntaisesti samasta lähtöavannosta kuin ensimmäisenkin verkon. Näin tulisi pyyntiin sopivasti alueellista kattavuutta, vaikkei pari lyhyttä verkkoa näin isossa järvessä näkynytkään missään. Sen mies kuitenkin oli oppinut, että silloin kun verkot ovat oikeilla paikoilla, ei niitä saavitolkulla tarvitse olla. Tottuneesti hän työntää luikautti uittolaudan jään alle rannansuuntaisesti ja varmisti koenykäisyllä laudan toimivuuden. Hyvin liikahti. Seuraavat nykäisyt jäivät kuitenkin tekemättä, kun viistosti miehen yli kaartoi kohtalaisen kokoinen teeriparvi. Pari-kolmekymmentä, miehen aivot tekivät salamannopean laskelman. Hänen katseensa nauliutui parven seurantaan, ja jos hän oikein näki, niin parvi näytti laskeutuvan vastapäisen rannan isoihin koivuihin.
Miehen aivot alkoivat raksuttaa lisää nopeita laskelmia ja tekivät lopputulemana pikaisen tilannearvion. Verkkohommat eivät tästä mihinkään karkaisi, vaikka ne jättäisi silleen. Niitä voisi jatkaa vähän myöhemmin, mutta teeriparvi ei todennäköisesti ainakaan tuntitolkulla noissa puissa istuisi. Todennäköisesti muutamia kymmeniä minuutteja. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että esimerkiksi autolla kiertäminen järven toiselle puolelle oli armotta poissa laskuista. Köröttely toistakymmentä kilometriä paikoin huonokuntoista hiekkatietä oli hidasta ja tieltä oli vielä useampi sata metriä rantaan. Se veisi aivan liian kauan aikaa. Ainoa ja sinänsä kokeilemisen arvoinen mahdollisuus yrittää tämän vuoden viimeistä teeripaistia oli mennä järven yli, tai ei suoraan yli mutta rantoja...