Kiven_sisassa

Sini Helminen


Kiven sisässä

Väkiveriset 2: Vuoren kirja


m-tunnus_black.eps

Myllylahti Oy

Espoo


www.myllylahti.fi


© Sini Helminen


ISBN 978-952-202-848-8 (Sidottu)

ISBN 978-952-202-870-9 (e-kirja, epub)


Myllylahti Oy

Espoo 2017



Timanttimiekkasankarille, joka pelasti minut.





Tömähdys herätti minut horroksesta. Nousin ylös tietokoneelta ja tihrustin ulos. Hengitykseni huurustui ikkunalasiin, pyyhki pois roudan siihen raapustamat kukat. Lasin keskellä oli nyt sumea tahra, pahaenteisen mustanpunainen, ja siihen oli jäänyt kiinni pieni harmaa höyhen. Kurotin katsomaan ikkunasta maahan, mutta toisesta kerroksesta oli vaikea erottaa muuta kuin pieni ruskeanharmaa läntti maassa. En osannut sanoa, oliko se elävä vai kuollut.

Jokin pisti jalkoihini liikettä, pakotti minut laskeutumaan viileät kierteiset portaat alakertaan, naputtamaan sormillani kulunutta kaidetta. Eteisessä oli pimeää, mutta en vaivautunut kopeloimaan valokatkaisijaa, astuin vain oven edessä odottaviin isän liian suuriin saappaisiin ja sieppasin naulasta päähäni karhean navettamyssyn. Avasin oven ja kirpeä ilma puski vastaan, tunkeutui villapaidan alle ja keplotteli itsensä sisään farkunlahkeista.

Marraskuinen maailma oli paljas odotuksesta. Puut olivat riisuutuneet lehdistä. Maa, josta kaikki vihreä oli mädäntynyt, tummunut ja kuollut pois, kaipasi rujona ja alastomana valkoista vaippaa, jota ei tullut.

Lampsin matalat rappuset alas, saappaat hölskyivät ja minun oli taiteiltava, etteivät ne solahtaisi jalasta. Kumipohjien alla litsahti, kun siirryin mustaksi mutavelliksi muuttuneelle nurmikolle, jota täplittivät ruskeat, osin murentuneet ja osin mädäntyneet tammenlehdet. Työnsin sormeni hihoihin suojaan kylmältä. Muutama harppaus vielä, ja seisoin ikkunan alla. Laskin katseeni maahan ja tähyilin.

Ensin ajattelin, että varpunen oli sittenkin selvinnyt, saanut vain ikävän täräyksen ja lentänyt tiehensä. Sitten erotin lehtien lomassa murheellisen möykyn, harmaanruskean köntin höyheniä, joka ensisilmäyksellä oli näyttänyt vain tuulen kuljettamalta lehtikasalta. Hamusin maasta käsiini oksan ja tökkäsin lintua sen kärjellä. Varpunen ei liikahtanutkaan. Verta ei näkynyt, vaikka linnun siivet olivat vääntyneet outoon asentoon.

Jätin kepin ja varpusen niille sijoilleen ja lönkytin takapihalle kumisaappaat lonksuen. Mummo haravoi lehtiä kasaan ja nosteli niitä keskittyneesti kottikärryihin, harmaanvalkeat hiukset olivat pörrössä ja tunkivat ulos pipon alta, kasvot olivat punakat liikunnasta.

”Mummo”, hengähdin niin nopeasti, että se kuulosti melkein vingahdukselta. ”Mummo, saanko mä lainata lapioo?”

”No tokkiinsa.” Mummo käänsi katseensa kottikärryistä minuun, silmät olivat graniitinharmaat, mutta silti lämpimät, kaikki mummossa oli harmaata ja lämmintä. ”Mutta mihinkä sinä sitä tarttet, Pekko?”

Olin jo astahtanut kottikärryjen vierelle. Vastustin äkillistä houkutusta sukeltaa lehtikasaan, niin ruskea ja marraskuulta lemuava kuin se olikin. Tartuin rautaisen, kärjestä ruostuneen lapion varteen. Se painoi raskaana kahdeksanvuotiaan ruipeloita käsiä.

”Mä löysin linnun”, selitin arvokkaasti. ”Se pitää haudata.”

”Niinpä tietysti pitää”, mummo sanoi ja hymyili. ”Maasta sinä olet tullut ja maahan sinun tulee palaaman ja sillä viissiin.”

Palasin takaisin varpusen luo. Kohotin painavaa lapiota ja iskin sen kaikin voimin maahan. En saanut aikaan kuin pikkuisen lohkeaman. Vaikka maa oli pinnalta märkää, se alkoi syvemmältä olla roudassa. Onneksi lintu oli pieni. Muutama raskas kolhaisu lapiolla, ja olin saanut aikaan sille sopivan kuopan. Jätin lapion syrjään ja tartuin taas keppiin, kohotin sen oksanhaarukalla varovasti linnun maasta. Siitä putosi muutama höyhen, ja sen hiilenmustat silmät näyttivät tuijottavan minua.

Laskin varpusen hellävaraisesti kuoppaan. Hätkähdin, kun tajusin, että mummo oli seurannut minua. Hän seisoi vähän matkaa takanani, kädet villatakin taskuissa, kasvoillaan outo ilme kuin Hattulan kirkon Neitsyt Marian patsaalla.

”Sinulla on sydän kultaa, poika”, mummo huokaisi, kun varistin lapiolla multakareita kuopan pohjalle. ”Sinulla enempi kuin kellään. Kunhan vaan osaisit pitää sen kanssa varasi.”

Silloin ajattelin, että hän tarkoitti sitä kuvainnollisesti, sanoi niin, koska olin kiltti linnulle. Mutta en ollut siitä samaa mieltä. Lintu makasi nyt liikkumattomana, kylmänä ja kovana marraskuun armottomassa mustuudessa. Maa nielisi sen, pakkanen iskisi siihen hampaansa, se ei enää koskaan lentäisi. Makaisi vain, avuttomana ja paljaana odotuksessa, joka ei täyttyisi. Kukaan ei enää voinut olla sille kiltti.



Luku 1

Ladataan maisemaa…



Sihisevä sähähdys hyytää sisuskalut jääksi, pistää kihelmöinnin tanssimaan niskavilloissa. Aika seisahtuu, olen valmiina, kaikki aistit jännittyvät, sormet puristavat niin että niihin melkein sattuu. Aistin hirviön olevan aivan takanani. Käännähdän salamannopeasti ja yritän sihdata jousella, hirviö on liian lähellä, pystyn jo melkein tuntemaan sen…

”Pekko, vieläkö sinä pelaat? Nyt se kone kiinni. Kaikki tavarat on vielä pakkaamatta.”

”Äiti”, vaikerran, ”oliko sun pakko? Kato nyt, mä kuolin sun takia.”

Kun keskittymiseni herpaantui, creeper oli tosiaan ehtinyt hiipiä niin likelle, että se oli räjähtänyt kappaleiksi ja vienyt mennessään sekä ukkoni että tuliterän timanttimiekan. Äiti on kuitenkin säälimätön.

”Käskin lopettaa pelaamisen jo puoli tuntia sitten. Meidän pitää ihan tosissaan nyt pakata. Muuttoauto on kohta täällä.”

Ukkoni on ilmestynyt takaisin lähtöasemiin, keskelle vehmasta nelikulmikasta niittyä, jonka taustalla häämöttävät ruskeat teräväkulmaiset vuoret. Kesyttämäni susi juoksentelee jaloissa. Onneksi se ei ollut mukana räjähdyksessä. Rintapanssarini ja timanttimiekka ovat kuitenkin tiessään.

”Mikä pakko sen Hesaan muuton kanssa on hätäillä tälleen. Mummoo ei oo vielä ees pistetty multiin, ja heti sä haluut päästä muuttamaan sen kuolinkämppään.” Ärsyttää. Se oli hyvä miekka, ja minun pitäisi louhia tunteja, että saisin uuden samanlaisen.

Äiti näyttää vaikealta. Tunnen huonon omantunnon kiemurtelevan vatsanpohjassani kuin käärmeenpoikasen. Äiti on vuosia haikaillut takaisin Hesaan, hokenut isälle että on rikollista, että hänen tasoisensa kirurgi istuksii täällä landella ja käy töissä jossain Hämeenlinnan terveyskeskuksessa. Mutta tiedän, ettei äiti olisi ikinä tahtonut palata tällä tavalla. Minea-mummon, äidinäidin, kylmään kuolinpesään.

”Tiedät kyllä, miksi tämän kanssa on kiire”, äiti sanoo väsyneesti ja madaltaa ääntään. ”Tämä on Jukalle ihan tarpeeksi vaikeaa ilman, että rupeat turhaan kiukuttelemaan kuin pikkulapsi. Luulisi että olisit iloinen, kun asumme sitten lähempänä Joukoa.”

Murahdan synkästi. Kun Jouko muutti loppukesällä Hesaan opiskelemaan, aluksi se kyllä skypetti ja välillä pelasikin samalla servulla. Mutta nyt Jouko on jo viikkoja vastannut Skypeen unenpöpperöisenä ja hokenut, ettei nyt ole hyvä hetki. Jos nyt on vastannut ollenkaan.

”Ala nyt vaan pakata, jooko, äläkä viitsi tehdä tätä yhtään vaikeammaksi”, äiti maanittelee.

Suljen koneen mielenosoituksellisen hitaasti ja nousen ylös tuolista niin vaivalloisesti, että voisi luulla, että minulla on ikää viidentoista vuoden sijaan kahdeksankymmentäviisi, niin kuin mummolla on. Tai siis oli. On vielä vaikea muistaa, ettei mummoa enää ole.

Alan pakata tavaroita. Se on kumman rauhoittavaa, vähän niin kuin louhisi kiveä Minecraftissa. Sukellus lipastonlaatikkoon, malmin sijaan kädet täyteen vanhoja koulukirjoja, synttärikortteja, rikkinäisiä jojoja ja muuta roinaa, joka oikeastaan pitäisi heittää pois. Vaatekaapin sisällöstä osa ei ole mahtunut päälle muutamaan vuoteen, mutta en jaksa lähteä erottelemaan vaan sullon kaikki samaan jätesäkkiin. Viisitoista vuotta mahtuu muutamaan hassuun laatikkoon, jotka voisi yhtä hyvin heittää roskiin.

Kun kannan laatikot alas ulkona odottavan pakettiauton kyytiin, minulle tulee kummallinen olo. Yritän katsoa liian tuttua punaista navettaa, sitä jonka laskusillalla koirani Pyry tapasi nukkua, yritän rekisteröidä kaksikerroksisen punaisen tiilitalon rapautuneet kivet, harmaanmutaisen pihamaan kuolleina sojottavine marjapensaineen, huurteiset kesantopellot, joilla ajelin isän vanhalla Toyotan-romulla. Yritän katsoa kaikkea eri lailla, niin kuin tämä viimeinen kerta olisi erityinen, mutta sisälläni humisee tyhjää, silmäni ovat turtuneet.

Isä työntyy ohitseni kantaen vanhaa punaista perintökeinutuolia. Hänen olkapäänsä ovat lysyssä, enkä usko, että se johtuu vain tuolin painosta. Tämä maalaistalo on isän lapsuudenkoti, muorin ja taaton perintötila. Ensin lähtivät lehmät ja nyt lähdemme me.

”Auttasitko Pekko vähän tämän kanssa niin saadaan se miehissä nousemaan. Saat vähän ruista noihin ranteisiin toisessa mitassa kuin tuosta jokapäiväisestä näpyttelystä.”

Isän kasvoilla on aavistus velmusta virneestä, mutta rypyt ovat kerääntyneet liikaa otsalle, eivät hymyuurteiksi silmien ympärille. Tartun tuolin telajalkoihin etupäästä ja isä tarttuu selkänojaan. Ponnistan selällä, vaikka tiedän, ettei saa.

”Isä, ootsä jo löytäny töitä Hesasta?” kysyn hiljaa.

Isän otsarypyt syvenevät, mutta hymy pysyy.

”Enpä vielä poika, mutta tuskinpa se vaikeaa on. Sinnehän ne työt menee, niin meikäläisen pitää mennä perään.”

En sano, että niin menevät työntekijätkin, mutta ajattelen sitä niin äänekkäästi, että pelkään isän kuulevan. Sen ...