Kansi

Nimiö

Dmitri Gluhovski

Metro 2035

Suomentanut Arto Konttinen

1

Täällä Moskova

– En saa avata, Artjom.

– Avaa. Avaa nyt, eikö sana kuulu?

– Aseman johtaja sanoi... Sanoi, että ketään ei saa päästää ulos.

– Idioottinako minua pidät? Siis ei ketään? Miten niin ”ei ketään”?

– Minulle on annettu käsky! Aseman suojelemiseksi... säteilyltä... En saa avata. Käsky on käsky. Tajuatko?!

– Suhoiko sinulle sellaisen käskyn antoi? Meikäläisen isäpuoli? Avaahan nyt.

– Saan vielä kenkää takiasi, Artjom...

– No, avaan sitten itse, jos sinä et kerran pysty.

– Haloo... Sansejevitš. Kyllä, vartiopaikalla. Artjom on täällä... Teidän Artjominne. Mitä hänen kanssaan pitäisi tehdä? Selvä. Odotellaan.

– Käräytitkö meikäläisen? Sillä lailla, Nikitska. Eikun vaan heti kantelemaan... Mene tieltä siitä! Avaan tuon oven joka tapauksessa. Ja lähden ulos.

Vartiokopista säntäsi kuitenkin ulos kaksi muuta vartiomiestä, jotka työntyivät Artjomin ja oven väliin ja alkoivat pehmeästi töniä häntä kauemmas sääliä tuntien. Artjomista, joka oli jo valmiiksi väsynyt – hänen silmiensä alla oli mustat renkaat eikä hän ollut vielä toipunut eilisestä retkestään maan pinnalle – ei ollut vastusta vartiomiehille, vaikka kukaan heistä ei ollutkaan aikeissa ruveta tappelemaan hänen kanssaan. Paikalle alkoi valua uteliaita ihmisiä: likaisia pojanviikareita, joiden hiukset olivat läpinäkyvät kuin lasi; turpeita perheenemäntiä, joiden kädet olivat sinertävät ja teräksenkovat loputtomasta pyykkäämisestä jääkylmässä vedessä; oikeanpuoleisesta tunnelista tulleita väsyneitä maanviljelijöitä, jotka mielihyvin tulivat tuijottamaan mitä tahansa sen kummempia ajattelematta. Ihmiset kuiskuttelivat keskenään. He vilkuilivat Artjomia vaivihkaa, eikä heidän ilmeistään oikein ottanut selvää.

– Aina tuo vain vaeltaa. Mikä sitä sinne maan pinnalle vetää?

– Justiinsa. Ja ovi pitää joka kerta avata sepposen selälleen. Silloin ylhäältä tuulla hojottaa tänne täyttä päätä! Kirottu tyyppi...

– Suotta sinä tuolla tavalla... Ei hänestä pidä tuollaisia puhua. Hänhän kuitenkin... Pelasti meidät kaikki. Sinunkin mukulasi.

– Pelastipa hyvinkin. Mutta entä nyt? Tämän takiako hän heidät pelasti? Imee vain siellä säteilyä itseensä ja tartuttaa sen meihin kaikkiin... Samaan syssyyn.

– Minkä helvetin takia hänen pitää yleensä ängetä sinne ylös? Olisi edes jokin hyvä syy!

Silloin kaikkien näiden ihmiskasvojen keskelle ilmestyivät kuitenkin vielä yhdet: johtajan kasvot. Tulijan viikset rehottivat hoitamattomina, ja hänen jo harvat, läpeensä harmaat hiuksensa oli suittu kaljuuntuvan päälaen yli. Miehen kasvonpiirteet olivat kuitenkin hyvin suoraviivaiset, vailla minkäänlaista pehmeyttä. Kaikki muukin hänessä oli sitkeänkovaa, kumimaista, sellaista, johon hampaat eivät pysty – oli kuin mies olisi kuivattu elävältä kylmässä kevättuulessa. Hänen äänensäkin oli kuin ahavan kuivattama.

– Menkää kaikki matkoihinne. Kuulitteko?

– Tuolla on Suhoi. Suhoi tuli. Vieköön omansa pois.

– Saša-setä...

– Sinäkö täällä taas olet, Artjom? Mehän puhuimme jo tästä...

– Avaa ovi, Saša-setä.

– Hajaantukaa, eikö sana kuulu! Täällä ei ole mitään töllisteltävää! Ja sinä tulet minun mukaani.

Artjom ei totellut vaan istahti kiiltävälle, kylmälle graniittilattialle ja nojautui selkä seinää vasten.

– Nyt tämä saa riittää, Suhoi kuiskasi äänettömästi huuliaan liikut­taen. – Ihmiset kuiskivat jo muutenkin.

– Minun täytyy mennä. On pakko.

– Ei siellä ole mitään! Ei mitään! Turha siellä on etsiskellä!

– Minähän kerroin sinulle, Saša-setä.

– Nikita! Mitä sinä jäit töllistelemään? Ohjaa ihmiset pois täältä!

– Käskystä, Sansejevitš. No niin, jäikö jollekin vielä epäselväksi? Liikettä niveliin... Nikitska puhua pälpätti hätistellessään väkeä sivummalle.

– Se, mitä kerroit, oli täyttä soopaa. Kuulehan... Suhoi puhalsi ilmat ulos keuhkoistaan. Hänen ilmeensä muuttui pehmeämmäksi, hän kurtisti kulmiaan ja istui Artjomin viereen. – Tuolla menolla päädyt hautaan alta aikayksikön. Luuletko, että tuo puku suojaa sinua säteilyltä? Sehän on kuin seula! Karttuunihaalaristakin olisi enemmän hyötyä!

– Entä sitten?

– Stalkeritkaan eivät käy ylhäällä yhtä tiuhaan kuin sinä... Oletko kokeillut mitata, kuinka suuren annoksen säteilyä olet jo saanut? Haluatko pysyä elävien kirjoissa vai kuolla pois?

– Olen varma, että kuulin sen.

– Minä taas olen varma, että luulit kuulleesi. Ei siellä ole ketään, joka olisi voinut lähettää signaalin. Ei ketään, Artjom! Kuinka monta kertaa se pitää sanoa? Ketään ei säilynyt hengissä. Jäljelle ei jäänyt muuta kuin Moskova. Vain me täällä.

– En usko.

– Minulle on, kuule, ihan sama, mitä uskot ja mitä et! Mutta se ei ole sama, jos sinulta alkaa tippua hiukset päästä! Tai jos alat kusta verta! Onko sinulle yhdentekevää, kuivuuko kullisi käyttökelvottomaksi?

Artjom kohautti olkapäitään ja oli hetken hiljaa miettien kuulemaansa. Suhoi odotti.

– Kuulin sen. Silloin siellä tornissa. Ulmanin kenttäradiosta.

– Sinun lisäksesi kukaan muu ei sitten olekaan kuullut mitään. Koko aikana kukaan ei ole kuullut mitään, vaikka kuinka on kuunneltu. Pelkkää tyhjää. Mitä järkeä tässä siis on?

– Minä olinkin silloin ylhäällä tornissa. Siitä on kyse.

Artjom nousi seisomaan ja oikoi selkäänsä.

– Olisi mukava saada lapsenlapsia, Suhoi tokaisi hänelle alhaalta.

– Jotka eläisivät täällä? Maanalaisessa luolassa?

– Metrossa, Suhoi korjasi.

– Metrossa, Artjom sanoi myötäillen häntä.

– Hyvä lapsenlasten olisi täällä elää. Kun niitä nyt vain syntyisi. Tätä menoa...

– Käske heitä avaamaan ovi, Saša-setä.

Suhoi katsoi lattiaa, jonka musta graniittipinta kiilteli. Jotain mielenkiintoista siellä ilmeisesti oli.

– Oletko kuullut, mitä ihmiset puhuvat? He ovat sitä mieltä, että olet päästäsi sekaisin. Että tulit hulluksi silloin siellä tornissa.

Artjom hymyili vinosti.

Hän veti henkeä.

– Tiedätkö mitä, Saša-setä? Jotta sinulla olisi lapsenlapsia, olisi pitänyt aikanaan tehdä ja kasvattaa omia lapsia. Niitä olisit voinut komennella. Ja niissä olisi ollut sinun näköäsi eikä jonkun muun, luoja ties kenen.

Suhoi siristi silmiään. Kului pieni hetki.

– Avaa ovi, Nikita. Menköön ylös. Heittäköön henkensä. Paskat minä siitä.

Nikitska totteli sanomatta sanaakaan. Artjom nyökkäsi tyytyväisenä.

– Palaan pian, hän tokaisi Suhoille ollessaan jo eteistilassa.

Suhoi nousi seisomaan ottaen seinästä tukea, käänsi kumaran selkänsä Artjomille ja lähti laahustamaan pois kiillottaen kengillään graniittia.

Eteistilan ovi kolahti lukkoon. Kattoon kiinnitetty kirkkaan valkoinen lamppu – jolle oli taattu kahdenkymmenenviiden vuoden käyttöikä – syttyi, ja sen valo heijastui himmeän talvisen auringon tavoin likaisesta kaakelista, jolla tilan kaikki pinnat oli vuorattu lukuun ottamatta yhtä terässeinää. Tilassa oli rikkinäinen muovituoli, jolla saattoi hengähtää tai sitoa kengännauhat; naulassa roikkui alakuloisena kemiallinen suojapuku; lattialaattojen keskellä oli viemärikaivo, ja lattialla törrötti muovi­letku radioaktiivisten hiukkasten ja aineiden poistoa varten. Lisäksi nurkassa oli sotilasreppu. Seinällä roikkui sininen puhelimen kuuloke kuin puhelinkopissa.

Artjom puki puvun päälleen. Se oli väljä, aivan kuin jollekin toiselle tarkoitettu. Sitten hän otti laukusta kaasunaamarin. Hän levitti kumisen naamarin, kiskoi sen päähänsä ja räpytteli silmiään totutellen katsomaan pyöreiden, sameiden silmäaukkojen läpi. Sitten Artjom otti kuulokkeen käteensä.

– Valmis.

Alkoi kuulua karmaisevaa kirskuntaa, ja terässeinä – joka oli todellisuudessa ilmatiivis ovi – lähti liukumaan ylöspäin. Ulkoa lehahti kylmä, kostea henkäys. Artjom käpristeli viluissaan. Hän nosti repun selkäänsä. Se oli raskas, ja Artjomista tuntui kuin hän olisi ottanut jonkun reppuselkään.

Ylös johtavien loputtomien liukuportaiden askelmat olivat kuluneet ja liukkaat. VDNH:n metroasema sijaitsi kuudenkymmenen metrin syvyydessä – eli juuri sopivan syvällä ollakseen turvassa lentopommeilta. Jos Moskovaan olisi osunut ydinkärki, aseman paikalla olisi tietysti nyt vain lasipintainen monttu. Torjuntaohjukset olivat kuitenkin tuhonneet kaikki ydinkärjet korkealla kaupungin yläpuolella; maahan oli satanut vain niiden jäänteitä, jotka olivat kylläkin radioaktiivisia mutta eivät enää kyenneet räjähtämään. Niinpä Moskova olikin edelleen lähes ehjä ja muistutti jopa ulkonäöltään sitä, millainen kaupunki oli ollut ennen sotaa – samalla tavoin kuin tsaarin muumio muistuttaa elävää hallitsijaa. Jalat ja kädet ovat paikallaan, kasvoilla on hymy...

Muiden kaupunkien suojana ei kuitenkaan ollut ollut ohjuskilpeä.

Artjom röhähti asetellessaan reppua mukavammin selkäänsä, teki kuin varkain ristinmerkin, työnsi molemmat peukalonsa repun liian löysien hihnojen alle saadakseen sen tukevammin selkäänsä ja lähti astelemaan ylöspäin.

* * *

Sade hakkasi kaikuvasti teräksiseen kypärään: tuntui kuin pisarat olisivat putoilleet suoraan Artjomin päähän. Kahluusaappaat talloivat kuraista maata, jostain ylhäältä valui ruostevanoja jonnekin alas, taivas oli pilvien peitossa ja il...