Originally published in the German language as Und was hat das mit mir zu tun. Ein Verbrechen im März 1945. Die Geschichte meiner Familie by Sacha Batthyany

Copyright © 2016, Verlag Kiepenheuer & Witsch GmbH & Co. KG, Cologne, Germany
Published by agreement with the Copenghagen Literary Agency ApS, Copenhagen

ISBN 978-952-7190-90-6

© Kustannusosakeyhtiö Aula & Co, 2017

Kansi: Tuomo Parikka
Tekninen toteutus: Keski-Suomen Sivu Oy
Kustannusosakeyhtiö Aula & Co
Meritullinkatu 21, 00170 Helsinki
www.aulakustannus.fi

Aynolle, Milosille & Umalle

ESINÄYTÖS

Agnes astui ulos makuuhuoneestaan. Hän oli ehostanut kasvonsa, laittanut hiuksensa ja pukeutunut kauniisti minua varten. Hänen tyttärensä seisoivat hänen ympärillään ja olivat iloisia nähdessään äitinsä niin sievänä.

”Tässä on vieras Euroopasta”, he sanoivat hänelle. ”Lapsenlapsi.”

”Kuka?” hän kysyi aavistuksen liian kovalla äänellä.

”Lapsenlapsi, kyllähän sinä muistat.” Mutta Agnes ei muistanut, sen näki hänen kasvoiltaan.

Tervehdimme toisiamme ja istuuduimme pyöreän pöydän ympärille olohuoneessa jossakin päin Buenos Airesia. Agnes oli minulle tuttu isoäitini päiväkirjasta, joka minulla oli mukana laukussani. He olivat kasvaneet pienessä länsiunkarilaisessa kylässä ja tavanneet toisiaan lapsena päivittäin, vaikka heidän elämänsä olivatkin olleet hyvin erilaiset. Agnesin vanhemmilla oli ollut herkkukauppa ja isoäitini perhe oli omistanut pienen linnan. Linnan piha oli päällystetty piikivestä louhitulla soralla ja pihan keskellä kasvoi kastanja. Se oli rauhaisaa maalaiselämää, kirjoitti isoäitini lapsuudestaan, elämää jota vuodenajat määrittivät. Kunnes alkoi sota.

Kunnes koitti vuoden 1944 kevät ja päivä, jolloin kylän satoja vuosia vallinnut järjestys katosi ja sen mukana kokonainen maailma. Ensin tulivat saksalaiset ja sitten venäläiset. Linna paloi maan tasalle ja isoäitini perhe menetti maansa, arvoasemansa ja paikkansa yhteisössä.

Ja Agnes joutui Auschwitziin.

Perhe oli valmistellut Agnesia vierailuuni sanomalla, että olin läpikulkumatkalla ja minulla oli mukanani päiväkirja, jossa oli hänestä tietoja. ”Vanhemmistasi”, hänelle kerrottiin, yli 70 vuoden takaa. Vieras oli tullut, jotta hän voisi lukea otteita päiväkirjasta.

”Sepä hienoa”, Agnes vastasi.

Istuin hänen vieressään ja näin numerot, jotka Auschwitzin vartijat olivat tatuoineet hänen käsivarteensa ja jotka nyt olivat lähestulkoon piilossa hänen ryppyisen ihonsa poimuissa. Numeroita tuskin erotti: 802… 6? Tai ehkä sittenkin 8?

”Omenaa vai rahkaa?” minulta kysyttiin.

”Anteeksi kuinka?”

Agnes oli 18, kun hänet kuljetettiin keskitysleirille, ja nyt hän on yli 90-vuotias. Rollaattori odotti käden ulottuvilla hänen tuolinsa vieressä. Pienelle hyllylle oli aseteltu valokuvia, jotka esittivät hänen edesmennyttä aviomiestään, vastavihittyjä tyttäriään, kokonaista elämää.

”Omenaa”, vastasin lautastani ojentaen. Kun kaikki olivat saaneet struudelinsa syötyä, ryhdyin lukemaan ääneen: Budapestin junasta, jonka saapumisen erotti jo kaukaa sen jättämästä nokipilvestä – Agnes nyökkäsi, kurjista kylän laitamilla, sokeriliemeen säilötyistä kirsikoista, joita oli purkeissa kassan vieressä hänen vanhempiensa kaupassa, ja hänen isästään herra Mandlista ja tämän rusottavista poskista.

”Oi niin ne rusottivatkin”, hän keskeytti minut ilahtuneena ja me iloitsimme hänen kanssaan, vaikka kukaan ei varsinaisesti tuntenutkaan niin. Sillä me tiesimme totuuden.

***

Päivää myöhemmin istuin lentokentän lähtöhallissa ja pohdin itsekseni, olimmeko tehneet oikein. Hallissa ei ollut ristin sielua lukuun ottamatta lattianhoitokonetta käyttävää miestä. Kone sahasi terminaalia päästä päähän jättäen lattiaan ensin tummia ja sitten vaaleita raitoja.

Ennen matkalle lähtöä olin vakuutellut itselleni olevani vain viestinviejä. Minulla oli jotakin, joka kuului Agnesille, siksi olin tullut tänne, mutta nyt en enää ollut aivan varma asiasta. Olinko sittenkään pelkkä lähetti?

Oli kulunut seitsemän vuotta siitä, kun olin ryhtynyt jäljittämään sukuni sodan aikaisia salaisuuksia. Olin tehnyt useita matkoja Unkariin ja Itävaltaan, lentänyt Moskovaan, ja nyt olin päätynyt Buenos Airesiin saakka. Ennen kaikkea minusta oli tullut kolmen lapsen isä, mikä sekoittui aivan kaikkeen: olin oppinut vaihtamaan vaippoja ja valmistamaan vauvanaterioita sekä kaiken omista juuristani; olin viettänyt useita päiviä Rechnitz-nimisellä pikkupaikkakunnalla saadakseni lisää tietoa 180 juutalaisen joukkomurhasta, tarponut Siperian lumikentillä etsimässä erään vankityöleirin jäännöksiä ja päätynyt lopulta Etelä-Amerikkaan. Kaikesta tuosta keskustelin viikoittain psykoanalyytikkoni kanssa Zürichissä. Samaan aikaan kun muut ihmiset nauttivat lounaspitsaansa, me puhuimme Stalinista, holokaustista ja joukkohaudoista. ”Olenko mielestänne oikeasti sairas?” kysyin häneltä aivan vastikään. ”Miten minä sen voisin tietää?” hän vastasi.

Eilinen ja tämä hetki sulautuivat toisiinsa ja tuntui kuin eläisin aikakoneessa. Harpoin menneisyydestä nykyisyyteen ja tarkkailin yläpuolelta, kuinka liikuin eri suuntiin oman henkilöhistoriani aikajanalla. Seitsemän vuotta. Se vastaa jotakuinkin kontiaisen elinajanodotetta. Isoäitini kirjoitti usein kontiaisista päiväkirjassaan, sillä hän tapasi verrata itseään niihin.

Istuin matkustajahallissa ja katselin ulos: näin mustana kiiltelevät kiitotiet ja niiden taustalla likaisenharmaat pellot. Argentiinan loputtomat tasangot.

Agnesin tyttäret olivat työntäneet käteeni lähtiäislahjaksi ohuen kirjasen, äitinsä sota-ajan muistelmat, ja kirja oli nyt isoäitini päiväkirjan vieressä laukussani. Kirjoissa oli kahden erilaisen naisen toisiinsa punoutuneet elämäntarinat, joiden säikeet ylsivät nykyisyyteen saakka. Niitä nyt selailin. Puuttui enää oma tarinani, ajattelin, ja otin takin taskusta muistikirjan, avasin puhtaan sivun, pyyhkäisin sen kädelläni suoraksi ja kirjoitin vasempaan ylälaitaan: Lokakuu 2013.

Mitä olin aloittamassa, kirjettäkö? Kenelle? Minulle itselleni? Miten sellainen aloitetaan?

Silloin lentoni kuulutettiin.

1

Kaikki alkoi eräänä huhtikuisena torstaina jotakuinkin seitsemän vuotta ennen Buenos Airesin matkaani. Työskentelin tuolloin Neue Zürcher Zeitungin sunnuntaitoimituksessa. Oli aikainen aamu, toimisto oli vielä lähes tyhjä, kaikkialla oli rauhallista. Työstin juuri hollantilaista spermanluovuttajaa käsittelevää artikkelia, kun hieman itseäni vanhempi naiskollega, jolla ei tavallisesti ollut juurikaan asiaa minulle, asetti eteeni työpöydälle lehtileikkeen ja totesi: ”Melkoinen suku sinulla!”

Nostin katseeni ja hymyilin hänelle, ja vasta sitten silmäni osuivat lehdestä repäistyyn artikkeliin. Odotin jotakin 1800-luvusta kertovaa, jossa kerrottaisiin röyhelöpuvuista tai vaikka hevosista. Tai ehkä kyse olisi jonkun esi-isäni mukaan nimetystä sillasta, Ádám, Zsigmond tai László Batthyányn. Sukunimeni on hyvin tunnettu Unkarissa. Batthyányt ovat olleet kreivejä, ruhtinaita ja piispoja. Yksi nimitettiin vuonna 1849 maan pääministeriksi, ja toisen, nimeltään László Batthyány-Strattmann, paavi Johannes Paavali II julisti autuaaksi vuonna 2003 hänen ansioiduttua lääkärinä Roomassa. Sukuni historiaa on jäljitetty aina 1300-luvun turkkilaissotiin saakka, mutta täällä lännessä vain hyvin harvat tuntevat nimen, ja miksi pitäisikään? Useimmat luulevat sitä tamilinkieliseksi, koska lukuisat y-kirjaimet saavat sen kuulostamaan srilankalaiselta. Minulta kysytään nimestäni ainoastaan joskus joulunaikaan, sillä silloin televisiossa näytetään aina aamupäivisin kello 11 Sissi-elokuvatrilogia. Siinä Romy Schneiderin näyttelemää keisarinnaa tanssittaa eräs Batthyány-niminen kreivi, jolla on vaaleansininen univormu ja runsaasti briljantiinia hiuksissaan.

Odotin siis jotakin senkaltaista harmitonta aihetta lehtileikettä vilkaistessani, mutta silmiini osui sen sijaan otsikko: ”Manalan emäntä”. Vaikka en käsittänyt, mitä sillä tarkoitettiin, tunnistin välittömästi kuvassa olevan naisen. Se oli Margit-täti. Jutussa kerrottiin hänen olleen osallisena maaliskuussa 1945 Itävallan rajalla sijaitsevassa Rechnitzin pikkukaupungissa tapahtuneessa 180 juutalaisen joukkomurhassa. Hänen kerrottiin järjestäneen juhlat, joissa tanssittiin ja juotiin runsaasti. Keskiyöllä juhlaväki oli ottanut huvin vuoksi pistoolit käteensä, osoittanut niillä alastomiksi riisuttujen naisten ja miesten päitä ja painanut liipaisimia.

Sanoin ”kiitos”, siirsin artikkelin sivuun ja käänsin katseeni näytöllä vilkkuvaan hiiren osoittimeen. Minulla oli enää kaksi tuntia aikaa saada hollantilaista spermanluovuttajaa käsittelevä artikkeli viimeistellyksi.

Margit-täti? Se, jolla oli kummallinen kieli?

Kun olin lapsi, kävimme kolme kertaa vuodessa Margit-tädin kanssa syömässä, aina jossakin Zürichin kalleimmista ravintoloista. Isä sadatteli jo menomatkalla, poltti ketjussa valkoisessa Opelissamme, ja äiti kampasi hiuksiani muovikammalla. Kutsuimme tätiä aina Margit-tädiksi, emme koskaan pelkästään Margitiksi, ikään kuin täti olisi ollut jonkinlainen arvonimi. Hän oli mennyt naimisiin isäni sedän kanssa, mutta avioliitto oli ollut alusta saakka täysi fiasko. Margit oli saksalaisen Thyssenin miljardöörisuvun perijätär, setä taas köyhtynyt unkarilainen kreivi. Täti oli isokokoinen, laihat jalat kannattelivat valtavaa yläruumista. Muistikuvissani hän on aina pukeutunut jakkupukuun, joka oli napitettu ylös saakka, ja kaulassaan hänellä oli hevoskuvioitu silkkihuivi. Hänen viininpunaisessa krokotiilinnahkaisessa laukussaan oli kullatut vetoketjut, ja kun hän kertoi kauriiden kiima-ajasta ja Egeanmeren-risteilyistään, hänellä oli tapana taukojen aikana työntää kielenpää ulos suustaan samaan tapaan kuin sisiliskot tekevät. Istuin mahdollisimman kaukana tädistä, joka oli aina inhonnut lapsia, ja samalla kun siirtelin haarukalla vasikanmaksan palasia lautasellani, tarkkailin häntä tavan takaa. Halusin nähdä tuon eriskummallisen kielen.

Hänen kuolemansa jä...