Englanninkielinen alkuteos
A Manual for Cleaning Women: Selected Stories by Lucia Berlin

Copyright © 1977, 1983, 1984, 1990, 1993, 1999 by Lucia Berlin
Copyright © 2015 by the Estate of Lucia Berlin
Alkusanat © 2015 by Lydia Davis
Johdanto © 2015 by Stephen Emerson
Published by arrangement with Farrar, Straus and Giroux, New York.

Useimmat kertomuksista ovat ilmestyneet aiemmin seuraavissa novellikokoelmissa: Angels Laundromat (Turtle Island, 1981), Phantom Pain (Tombouctou Books, 1984), Safe & Sound (Poltroon Press, 1988), Homesick ja So Long (Black Sparrow Press, 1990) ja Where I Live Now (Black Sparrow Press, 1999). Kokoelmissa So Long ja Where I Live Now ilmestyneet novellit julkaistaan tässä David R. Godinen luvalla.

Kokoelma A Manual for Cleaning Women julkaistaan suomeksi kahtena erillisenä osana.

ISBN 978-952-7190-91-3

© Kustannusosakeyhtiö Aula & Co, 2017

FILI – Kirjallisuuden vientikeskus on tukenut tämän kirjan kääntämistä

kansi: Sanna-Reeta Meilahti
kannen kuva: Buddy Berlin
tekninen toteutus:: Keski-Suomen Sivu Oy

Kustannusosakeyhtiö Aula & Co
Meritullinkatu 21, 00170 Helsinki
www.aulakustannus.fi

Alkusanat
”Tärkeintä on hyvä tarina”

Lydia Davis

LUCIA BERLININ kertomukset ovat sähköä, ne hurisevat ja rätisevät, kun johdonpäät koskettavat toisiaan. Tässä reaktiossa myös lukijan mieli herää, hullaantuu ja lumoutuu, niin että synapsit kipinöivät. Juuri tätä me lukemiselta odotamme – että saa käyttää aivojaan ja tuntea sydämensä lyövän.

Yksi selitys Lucia Berlinin proosan elävyydelle piilee rytmissä: joskus se on rauhallista ja soljuvaa, tasapainoista, hiljakseen etenevää ja leppoisaa, joskus hakkaavaa, katkonaista ja hengästynyttä. Toinen on hänen tapansa nimetä ilmiöitä: Pikku-Possu (lihakauppa), Beenie-Weenie Wonder (outo kulinaarinen herkku), isojen tyttöjen sukkahousut (keino kertoa lukijoille päähenkilön isosta koosta). Sitten on dialogi. Mitä henkilöt päästävät suustaan? ”Voi Jeesuksen perse.” ”Syyttäkää vain minua!” Ja henkilöiden karakterisointi. Puhelinvaihteen pomo, nainen, väittää että hän pystyy Thelman käyttäytymisestä päättelemään, milloin työpäivä lähenee loppuaan: ”Peruukki menee vinoon ja sinä alat puhua hävyttömiä.”

Lisäksi on itse kieli, jokainen sana. Lucia Berlin osaa herkeämättä kuunnella ja kuulla. Hänen herkkyytensä kielen vivahteisiin on aina läsnä tekstissä, ja me lukijat saamme nauttia sekä tavujen rytmistä että äänneasun ja merkityksen osuvista yhteensattumista. Kiukkuinen keskusneiti liikehtii ”tavaroitaan kaiken aikaa läiskien ja paiskoen”. Eräässä novellissa Berlin kuvailee kuinka ääntelevät ”kömpelöt, remuavat varikset”. Vuonna 2000 hän kirjoitti minulle Coloradosta kirjeen, jossa sanotaan: ”Lumesta raskaat oksat hakkaavat kattoon, tuuli ryskyttää seiniä. Silti olen turvassa, kuin vankassa kunnon veneessä, koti on kuin proomu tai hinaaja.” (Mikä äännemaalailu, mikä rytmi!)

Kertomukset ovat täynnä yllätyksiä: odottamattomia lausahduksia, näkökulmia, juonenkäänteitä ja huumoria, esimerkiksi novellissa Heippa, jonka kertojaminä asuu Meksikossa, puhuu enimmäkseen espanjaa ja kommentoi hiukan murheellisesti: ”Totta kai minulla on täällä oma minäni, uusi perhe, uudet kissat ja uudet vitsit. Yritän kuitenkin koko ajan muistaa, kuka olin englanniksi.” Tuskien temppelissä kertoja yrittää lapsena tulla toimeen vaikean äidin kanssa – niin kuin monissa muissakin kertomuksissa.

Yhtenä iltana, kun se mies oli lähtenyt, äiti tuli meidän yhteiseen makuuhuoneeseen. Äiti jatkoi juomista, itki ja raapusteli, siis kirjaimellisesti raapusteli, jotakin päiväkirjaansa.

”Onko sulla kaikki hyvin?” kysyin lopulta, ja hän löi minua.

Novellin Rakas Conchi kertoja on nokkela ja sarkastinen yliopisto-opiskelija:

Huonetoverini Ella…Voi kun tultaisiin toimeen paremmin! Ellan äiti lähettää tyttärelleen terveyssiteitä Oklahomasta kerran kuussa. Tyttö opiskelee draamaa. Jestas, miten se nainen voi ikinä näytellä Lady Macbethia, jos se ei osaa suhtautua rennosti edes pieneen verenvuotoon?

Tai sitten yllätys tulee vertauskuvassa – ja Berlinin novellit pursuvat vertauksia!

Siivoojan käsikirjassa hän kirjoittaa: ”Kerran Ter sanoi että rakastaa minua, koska minä olen kuin San Pablo Avenue.”

Ja jatkaa toisella, vielä yllättävämmällä vertauksella: ”Itse Ter oli kuin Berkeleyn kaatopaikka.”

Kaatopaikkoja – niin Berkeleyssä kuin Chilessäkin – hän kuvaa yhtä runollisesti kuin kukkaniittyjä.

Kunpa kaatopaikalle pääsisi bussilla. Me käytiin siellä, kun tuli ikävä New Mexicoon. Siellä on karua ja tuulista, ja lokit kaartelevat kuin haukat autiomaan yllä. Taivasta riittää joka suuntaan, ympärillä ja pään päällä. Tomusta pölisevillä teillä jyristelevät roska-autot. Harmaat dinosaurukset.

Tarinoiden sijoittaminen todelliseen fyysiseen maailmaan edustaa juuri tätä konkreettista, fyysistä kuvastoa: roska-autot ”jyristelevät”, tiet ”pölisevät”. Joskus kuvasto on kaunista, joskus ei ehkä niinkään kaunista, mutta aina kouriintuntuvan koskettavaa: lukija kokee jokaisen tarinan sekä älyllään että sydämellään, ja lisäksi kaikilla aisteillaan. Historianopettajan ominaistuoksu, hänen hikensä ja homeelta haiskahtavat vaatteensa novellissa Hyvät ja pahat, tai erään toisen kertomuksen ”upottavan pehmeä asfaltti… tomua ja salviaa.” Kun kurjet lehahtavat lentoon, kuulostaa ”kuin sekoittaisi korttipakkaa”. Tuoksuista: ”Kuiva hiekka ja oleanteripensaat.” Ja jälleen eräässä novellissa: ”villit auringonkukat ja marihuana”, tai slummissa sinnittelevät poppelipuut, jotka on istutettu vuosia sitten, parempina aikoina. Lucia katseli aina valppaasti ympärilleen, jos ei muuten niin ikkunasta ulos (kun liikkuminen alkoi käydä vaikeaksi): samassa vuonna 2000 saamassani kirjeessä hän kertoo, kuinka harakat ”sukeltavat kuin ohjukset” saalistaessaan maahan soseutuneita omenia – ”nopeita vedensinisen ja mustan välähdyksiä lumessa”.

Kuvaus saattaa alkaa romanttisissa tunnelmissa – ”Veracruzin Parroquia-kahvila, palmut, lyhdyt kuunvalossa” – mutta niin kuin oikeassakin elämässä, romantiikkaa verottavat flaubertiaanisen realistiset yksityiskohdat, joita kirjoittaja tarkasti havainnoi: ”koirat ja kissat tanssijoiden kiillotettujen kenkien seassa”. Kirjailijan omaperäinen ote maailmasta käy yhä selvemmäksi, kun hän näkee yhtaikaa sekä tavanomaisen että eriskummallisen, sekä sen mikä on arkista tai rumaa että sen, mikä on kaunista.

Hän – tai yksi hänen novelliensa kertojista – kiittää äitiään siitä, että tämä on opettanut lapsensa näkemään:

Me muistamme kuinka sinä katsoit, eikä sinulta jäänyt huomaamatta mitään. Sen sinä meille annoit. Näkemisen taidon.

Et kylläkään kuuntelemisen taitoa. Soit meille ehkä viisi minuuttia aikaa sanoa asiamme, ja sitten totesit: ”Riittää.”

Äiti sulkeutui huoneeseensa juopottelemaan. Isoisä sulkeutui huoneeseensa juopottelemaan. Tyttö kuuli molempien pullojen lorinan kuistille, missä hän nukkui. Tarinassa – mutta ehkä myös tosielämässä. Tai sitten tositapahtumia on tarinassa liioiteltu, ja ne kerrotaan niin koskettavasti ja hauskasti, että samalla kun lukija eläytyy päähenkilön tuskaan, hän nurinkurista kyllä myös nauttii tavasta jolla sitä kuvataan, ja nautinto on tuskaa suurempi.

Monet Lucia Berlinin novelleista pohjautuvat hänen omaan elämäänsä. Kirjailijan kuoleman jälkeen yksi hänen pojistaan sanoi: ”Äiti kirjoitti tositarinoita, ei välttämättä omaelämäkerrallisia, mutta läheltä usein liippaa.”

Nykyisin puhutaan paljon autofiktiosta – kirjallisuuden lajista, jossa kirjailija kuvaa omaa elämäänsä melkein yksi yhteen todellisuuden kanssa, tosin valikoidusti ja harkiten, taitavasti kerrottuna – niin kuin se olisi jotakin aivan uutta. Tosiasiassa Lucia Berlin on tehnyt tätä samaa, ainakin jossain määrin, alusta asti, jo 1960-luvulla. Hänen poikansa tarkensi sanojaan: ”Meidän perheen historiaa ja muistoja on vähitellen muokattu, kaunisteltu ja korjailtu siinä määrin, etten itsekään ole aina varma mikä on totta. Lucia sanoi, ettei sillä ole väliä – tärkeintä on hyvä tarina.”

Saadakseen tekstiin tasapainoa ja vivahteita hän tietenkin muokkasi aiheita mielensä mukaan ja muunteli sekä tapahtumien kronologiaa että niiden yksityiskohtia ja ominaispiirteitä. Hän myönsi itsekin liioittelevansa. Erään novellin kertoja toteaa: ”Minä liioittelen koko ajan ja sekoitan kuvitelmat ja todellisuuden keskenään, mutta en koskaan oikeasti valehtele.”

Toki hän myös sepitti omasta päästään. Alastair Johnston, erään hänen varhaisen novellikokoelmansa kustantaja, on kertonut seuraavasta keskustelusta. ”Pidän kovasti siitä, kuinka kuvailet lentokentälle sinua vastaan tullutta tätiäsi”, hän sanoi kirjailijalle, ”kun kerrot kuinka vajosit hänen valtavaan vartaloonsa kuin upottavaan nojatuoliin.” Kirjailija vastasi: ”Totta puhuen… kukaan ei tullut minua vastaan. Tuo mielikuva vain pälkähti päähäni yhtenä päivänä, ja sitten kirjoitin sen mukaan tähän novelliin.” Jotkin kertomuksista ovat kokonaan mielikuvituksen tuotetta, niin kuin hän eräässä haastattelussa paljastaa. On turha luulla tuntevansa kirjailijan persoonaa pelkästään sillä perusteella, että on lukenut hänen novellejaan.

Lucia Berlin eli rikkaan ja monivaiheisen elämän, josta hän sai novelleihinsa värikästä, dramaattista ja monipuolista aineistoa. Paikat, joissa hän vietti lapsuutensa ja nuoruutensa, valikoituivat hänen isänsä vaiheiden mukaan – alkuvuosina määräävä tekijä oli isän työ, sitten isän lähtö rintamalle toisen maailmansodan aikana ja sodan päätyttyä jälleen isän työ. Niinpä Lucia syntyi Alaskassa ja kasvoi kaivosalueilla, alkuun Yhdysvaltain länsiosissa. Isän lähdettyä sotaan Lucia muutti äitinsä perheen luo El Pasoon, ja sodan jälkeen perhe siirtyi Chileen täysin erilaisiin oloihin, viettämään vaurasta, etuoikeutettua elämää. Siitä kerrotaan novelleissa, joissa kuvataan Santiagossa asuvaa teini-ikäistä tyttöä, katolista koulua, poliittista sekasortoa, purjehdusseuroja, ompelijoita, slummeja ja vallankumousta. Lucia Berlinin aikuis...