Englanninkielinen alkuteos
The Girl Who Saved Christmas by Matt Haig
Published by arrangement with Canongate Books Ltd,
14 High Street, Edinburgh EH1 1TE.
Copyright © Matt Haig, 2016
Illustrations © Chris Mould, 2016
ISBN 978-952-7190-89-0
© Kustannusosakeyhtiö Aula & Co, 2017
Alkuperäinen kansi: Rafaela Romaya
Kuvitus: Chris Mould
Kannen sovittaminen: Noora Karlsson
Tekninen toteutus: Keski-Suomen Sivu Oy
Kustannusosakeyhtiö Aula & Co
www.aulakustannus.fi
Pearlille, Lucasille ja Andrealle.
Te olette täynnä taikaa.
Tyttö joka pelasti joulun
Tiedätkö miten taikuus toimii? Taikuus, joka saa porot lentämään taivaalla? Taikuus, jonka ansiosta joulupukki pystyy matkustamaan maailman ympäri yhdessä yössä? Taikuus, joka pysäyttää ajan ja tekee unelmista totta?
Toivo.
Se on avain kaikkeen.
Ilman toivoa ei olisi taikaa.
Jouluaaton taika ei ole joulupukin ansiota, eikä se ole myöskään peräisin Salamasta tai muista poroista.
Taikuus syntyy jokaisen lapsen toiveista ja haaveista. Jos kukaan ei toivoisi mitään taianomaista, taikuutta ei olisi olemassa. Ja koska tiedämme, että joulupukki tulee joka vuosi, tiedämme myös, että taikuus – ainakin jonkinlainen taikuus – on totta.
Aina asiat eivät kuitenkaan ole olleet näin. Kerran oli aika, jolloin jouluna ei revitty lahjapaketteja auki ilosta kiljuen. Se oli kurjaa aikaa, ja harvoilla ihmislapsilla oli mitään syytä uskoa taikuuteen.
Niinpä sinä ensimmäisenä iltana, jona joulupukki päätti antaa ihmislapsille syyn iloita ja uskoa taikuuteen, hänellä oli kova työ edessään.
Lelut olivat säkissä, reki ja porot odottivat, mutta kun joulupukki lensi pois Tonttuvaarasta, hän tiesi, ettei ilmassa ollut riittävästi taikaa. Hän lensi revontulten läpi, mutta ne hädin tuskin hohtivat. Syy heikkoon taikatilanteeseen oli se, että lapset eivät toivoneet tarpeeksi. Miten lapset osaisivatkaan toivoa taikaa todeksi, jos he eivät olleet koskaan kokeneet sitä?
Joulupukin ensimmäinen käynti oli vähällä jäädä tekemättä. Se kuitenkin onnistui yhden asian ansiosta. Yhden ihmislapsen ansiosta. Eräs Englannissa, Lontoossa, asuva tyttö uskoi täysin taikuuteen. Hän toivoi ihmettä, toivoi toivomistaan päivästä toiseen. Hän oli se lapsi, joka uskoi joulupukkiin ennen ketään muuta. Juuri hän auttoi joulupukkia, kun poroilla oli vaikeuksia pysyä ilmassa: maatessaan sängyssään jouluaattona hän toivoi niin kovasti, että revontulet leimahtivat kirkkaiksi. Näin joulupukki sai päämäärän ja suunnan, jonne lentää. Hän seurasi ohutta valovanaa koko matkan tytön kotiin Lontooseen, osoitteeseen Rihkamakuja 99.
Kun joulupukki oli laskenut kokonaisen ison sukan täynnä leluja tytön luteita kuhisevan vuoteen jalkopäähän, toivo lisääntyi. Maailmassa oli taikuutta, ja se levisi kaikkien lasten uniin. Joulupukki ei kuitenkaan voinut huijata itseään. Ilman tätä yhtä lasta, kahdeksanvuotiasta tyttöä nimeltä Amelia Toivorinta, joka toivoi niin kovasti taikuuden olevan totta, joulu ei olisi koskaan tullut. Kyllä siihen tietysti tarvittiin myös tonttuja ja poroja ja lelupaja ja kaikkea muuta sellaista, mutta Amelia oli se joka pelasti kaiken. Amelia pelasti unelman taikuudesta.
Hän oli ensimmäinen lapsi.
Tyttö, joka pelasti joulun.
Eikä joulupukki koskaan unohtaisi sitä…
Vuotta myöhemmin…
Vapiseva maa
Joulupukki taitteli Amelian kirjeen ja pani sen taskuunsa.
Hän käveli lumisen Porokentän halki ja jäätyneen järven rantaa pitkin katsellen Tonttuvaaran rauhallisia maisemia. Siellä oli puusta rakennettu raatihuone. Pääkadulla olivat puukenkäkaupat ja Suklaapankki ja kahvila Luumuhillo, joka aukeaisi vasta tunnin päästä. Siellä oli Rekitaidon opisto ja Lelunrakentamisen yliopisto. Vodolinkadulla oli Lumisten sanomien korkea toimistotalo (ainakin tonttujen näkökulmasta se oli korkea). Sen vahvistetusta piparkakusta tehdyt seinät loistivat oransseina kirkkaassa aamuauringossa.
Joulupukki tarpoi lumessa länteen kohti lelupajaa ja metsäisiä keijukukkuloita, kun hän huomasi ruskeaan puseroon ja ruskeisiin puukenkiin sonnustautuneen tontun kävelevän häntä kohti. Tonttu oli hieman likinäköinen ja käytti silmälaseja, joten hän ei nähnyt joulupukkia ennen kuin tämä tervehti häntä.
”Hei, Ykstoikko!”
Tonttu hätkähti.
”Ai, h-hei, joulupukki. Anteeksi, en huomannut sinua. Olen juuri tulossa yövuorosta.”
Ykstoikko oli lelupajan ahkerimpia tonttuja. Hän oli melko omituinen ja hermostunut pikku tonttu, mutta joulupukki piti hänestä kovasti. Ykstoikko oli pyörivien ja pomppivien lelujen jaoston apulaisvarapäällikkö, joten hänellä oli usein kiire eikä hän koskaan valittanut yötöistä.
”Onko lelupajassa kaikki kunnossa?” joulupukki kysyi.
”Kyllä vain. Kaikki pyörivät lelut pyörivät ja kaikki pomppivat lelut pomppivat. Tennispallojen kanssa oli hieman ongelmia, mutta selvitimme ne. Pallot ovat nyt pomppuisampia kuin koskaan. Ihmislapset ihastuvat niihin.”
”Oikein hyvä. Menehän sinä kotiin nukkumaan. Ja toivota Nuusalle ja Pikku-Mimille hyvää joulua.”
”Selvä, joulupukki. He ilahtuvat siitä, etenkin Mim. Hänen uusi lempilelunsa on palapeli, joka esittää sinun kasvojasi. Palapelimestari Pulma teki sen varta vasten hänelle.”
Joulupukki punastui. ”Hohoo… Hyvää joulua, Ykstoikko!”
”Hyvää joulua, joulupukki!”
Hyvästellessään he molemmat tunsivat jotakin. Heidän jalkansa tutisivat vähän, ikään kuin maa olisi vavahdellut. Ykstoikko luuli sen johtuvan vain väsymyksestä. Joulupukki luuli sen johtuvan siitä, että hän oli niin innoissaan tulevasta merkittävästä päivästä ja yöstä. Kumpikaan ei sanonut mitään.
Lelupaja
Lelupaja oli Tonttuvaaran suurin rakennus, jopa suurempi kuin raatihuone ja Lumisten sanomien toimisto. Siinä oli valtava torni ja pääsali, jotka olivat kokonaan lumen peitossa.
Joulupukki astui sisään. Koko paja oli työn touhussa.
Joulupukki näki iloisia, nauravia, laulavia tonttuja, jotka tekivät leluille lopputarkastuksia: he ottivat nukeilta päät pois, pyörittivät hyrriä, keinuivat keinuhevosilla, pikalukivat kirjoja, poimivat mandariinipuista mandariineja, halivat pehmoleluja, pomputtelivat palloja… Musiikista huolehti Tonttuvaaran suosituin yhtye Helikellot, joka esitti yhtä lempikappaleistaan, ”Joulu on jo ovella (ja innoissani pissasin housuun)”.
Joulupukki laski säkkinsä maahan huoneen etuosaan.
”Huomenta, joulupukki!” huusi tonttu nimeltä Hymy. Hänen nimensä oli helppo muistaa, koska hän hymyili aina iloisesti niin että poskiin tuli hymykuopat. Hänen vieressään istui vitsinikkari Bella, joka sorvasi vuoden viimeistä vitsiä ja hekotteli itsekseen luumutorttua syödessään.
Hymy tarjosi joulupukille karamellipurkkia, mutta kun joulupukki avasi purkin kannen, sieltä ponnahti esiin lelukäärme. ”Aaargh!” huudahti joulupukki.
Hymy kieri nyt lattialla naurusta kippuralla.
”Ho ho hoo”, sanoi joulupukki yrittäen kuulostaa hilpeältä. ”Montako näitä on?”
”Seitsemänkymmentäkahdeksantuhattakuusisataaneljäkymmentäseitsemän.”
”Hienoa.”
Sitten Helikellot huomasivat joulupukin ja vaihtoivat lennossa lauluun nimeltä ”Punanuttuinen sankari”, joka oli sävelletty joulupukin kunniaksi. Se ei ollut Helikellojen paras kappale, mutta kaikki tontut puhkesivat silti lauluun.
”Mies muhkea tuo punanuttuinen
lahjat kiidättää luo jokaisen.
Lumivalkea on hänen partansa
ja oudon pyöreät korvansa.
Joka päivä nyt on täynnä joulun taikaa
Ja tonttujen laulu riemuiten raikaa.
Pororeessä hän taivaisiin kohoaa
Ja maailman lapsia ilahduttaa.
Toiveet ja unelmat hän toteuttaa
Ja siitä hyvästä kiitoksemme saa…
(Viikari?)
Ei!
Vaan PUNANUTTUINEN SANKARI!”
Tontut hurrasivat niin, että joulupukkia hiukan nolostutti, eikä hän tiennyt minne olisi katseensa suunnannut. Niinpä hän katsoi ulos ikkunasta. Joku kirmasi lumen poikki työpajaa kohti. Kukaan muu ei ollut huomannut tulijaa, koska kukaan muu ei ollut tarpeeksi pitkä nähdäkseen ulos ikkunasta.
Se ei ollut tonttu, sen verran joulupukki tiesi. Vaan vielä pienempi. Kevyempi. Sirompi. Tyylikkäämpi. Keltaisempi. Nopeampi.
Kun joulupukki tajusi, kuka oli tulossa, hän poistui työpajasta.
”Tulen ihan kohta takaisin, kelpo tonttuni”, hän sanoi tontuille, kun musiikki taukosi hetkeksi. ”Äärettömyyssäkki on tuossa, joten voitte alkaa tiputella sinne leluja.”
Kun joulupukki vihdoin sai oven auki, pinkoja oli jo perillä ja puuskutti kumarassa kädet pikku lanteilla.
”Totuuskeiju!” joulupukki sanoi iloisena jälleennäkemisestä. Keijut eivät useinkaan tulleet Tonttuvaaraan. ”Hyvää joulua!”
Totuuskeijun silmät, jotka tavallisestikin olivat suuret, olivat levinneet vielä laajemmiksi.
”Ei”, hän sanoi ja tuijotti ylös joulupukkiin tämän polvien tasalta.
”Mitä?”
”Ei. Joulu ei ole hyvä.”
Totuuskeiju tuijotti sisälle lelupajaan, huomasi kaikki tontut ja tunsi ihonsa kutisevan. Hän ei erityisemmin pitänyt tontuista ja sai heistä ihottuman.
”Minulla on uusi puku”, sanoi joulupukki. ”Se on entistäkin punaisempi. Ja katsohan tätä turkisreunusta! Pidätkö siitä?”
Totuuskeiju pudisti päätään. Hän ei ollut tahallaan epäkohtelias, hän vain puhui aina totta. ”En pidä siitä ollenkaan. Näytät jättimäiseltä, homeiselta puolukalta. Mutta sillä ei ole nyt väliä.”
”Miksi sitten tulit? Sinua näkee täällä Tonttuvaarassa tuskin koskaan.”
”Se johtuu siitä, että täällä vilisee tonttuja.”
Jotkut tontuistakin olivat jo huomanneet totuuskeijun.
”Hyvää joulua, totuuskeiju!”
”Idiootit”, mutisi totuuskeiju.
Joulupukki huokasi. Hän astui ulos lumeen ja sulki oven takanaan. ”Kuulehan, totuuskeiju, jäisin mielelläni juttelemaan, mutta nyt on jouluaatto. Minun täytyy mennä valmistelemaan…”
Joulupukki huomasi, että totuuskeiju näytti pelokkaalta. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt keijun pelkäävän.
”Unohda koko lelupaja. Unohda joulu. Lähde Tonttuvaarasta. Pakene kukkuloille.”
”Mistä ihmeestä sinä oikein puhut?”
Silloin joulupukki kuu...