ISBN 978-951-0-43264-8

Englanninkielinen alkuteos Murder on The Orient Express

Copyright © Agatha Christie Limited 1934

Suomenkielinen laitos © Agatha Christie Limited 2017

Suomentanut Jaakko Kankaanpää

Agatha Christie, Poirot and the Agatha Christie signature are registered trade marks of Agatha Christie Limites in the UK and elsewhere. All rights reserved.

www.agathachristie.com

Esipuhe © Jaakko Kankaanpää 2017

Kansi:

Murder on the Orient Express * film artwork 2017

Twentieth Century Fox Film Corporation

All Rights Reserved

Teoksen jakelu ja osittainen kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvausvastuun ja rangaistuksen uhalla kielletty.

Werner Söderström Osakeyhtiö 2017






M. E. L. M:lle Arbajiyyassa 1933

Suomentajan alkusanat – Murhaajan ja menneen maailman jäljillä

IDÄN PIKAJUNAN ARVOITUKSEN asemalle dekkarikirjallisuuden klassikkona on syynsä. Arvoitusdekkarin parhaiden perinteiden mukaisesti se tarjoaa lukijalle suljetun huoneen mysteerin ja tarkasti rajatun joukon epäiltyjä; lisäksi mysteerin ratkominen tapahtuu suljetussa tilassa ja vieläpä ulkoisten tekijöiden saneleman aikarajan puitteissa. Tapahtumista ja näyttämöllepanosta on riisuttu kaikki epäolennainen; jäljellä ovat vain rikos, mahdolliset syylliset ja yksityisetsivän pienet harmaat aivosolut. Draama näytellään alusta loppuun muutaman vuorokauden aikana ja varsinainen rikos ratkaistaan yhdessä päivässä. Klassisista elementeistä puuttuu vain päättelijäneroa säestävä Watson-hahmo, sillä Hercule Poirotin uskollinen kumppani kapteeni Hastings, loistaa Idän pikajunan arvoituksessa poissaolollaan. Juna suljettuna, väliaikaisena tilana tuo oman viehätyksensä moneenkin tiivistunnelmaiseen teokseen, mutta lumikinosten keskelle Jugoslavian vuorille pysähtynyt juna murhaajineen ja uhreineen on silti tapahtumapaikkana aivan omaa luokkaansa.

Tiukka fokus, joka sulkee tarpeettomina pois niin muiden vaunujen matkustajat, ravintolavaunun henkilökunnan kuin Jugoslavian viranomaiset (joille rikostutkinta toki oikeasti kuuluisi) avaa kaikesta huolimatta nykylukijalle kurkistusreiän viime vuosisadan alkupuolen kadonneeseen elämäntapaan. Idän pikajunan arvoitus tapahtuu maailmassa, jossa »ohuesta kankaasta tehty tumma matkapuku» on erinomainen asu ateriointiin ravintolavaunussa ja hatturasia kuuluu itsestään selvästi niin rouvien kuin neitienkin matkavarustukseen. Toisaalta tätä hienostunutta maailmanmenoa varjostaa lukijan mielessä tieto tulevasta: jos kirjan tapahtumien oletetaan sijoittuvan sen julkaisuajankohdan tienoille 1930-luvun puoliväliin, toisen maailmansodan ensimmäiset laukaukset ovat vain puolen vuosikymmenen päässä, eikä brittiläisen upseeriperheen tai Unkarin maa-aatelin kohtaloa sodan melskeissä ja jälkimainingeissa voi kuin arvailla. Stalin vilahtaa kirjassa ohimennen; Hitleriä ei mainita lainkaan, vaikka hän maailmanpolitiikkaa yömyöhään ruotivien herrasmiesten keskusteluissa epäilemättä esiintyykin – kunhan polttavammat aiheet kuten Brittien Intian-politiikka ja Wall Streetin pörssiongelmat on ensin käsitelty.

Vaikka Christie ei ehkä ollut maailmanpolitiikan ennustaja, hän tiesi mistä kirjoitti. Arkeologimiehensä ansiosta hän oli perillä niin Lähi-idän brittiläisten alusmaiden oloista kuin matkustamisesta Idän pikajunalla. Omilla junamatkoillaan Christie joutui kerran kokemaan vuorokauden seisahduksen tulvan vuoksi, ja kirjoittaessaan hänellä on varmaankin ollut mielessään myös tapaus, jossa lumimyrsky pakotti Idän pikajunan pysähtymään Turkin puolelle kuudeksi päiväksi. Ylipäätään omakohtaiset itämaiset teemat toistuvat Christien tuotannossa, kuten romaanissa Lentävä kuolema, jonka henkilökaartiin kuuluvat kaksi omissa maailmoissaan elävää arkeologia ja hupaisan eriskummallinen dekkarikirjailija.

Niin ikään Armstrongin lapsenryöstöjutulla on todellisessa maailmassa selkeä esikuvansa, lentäjäsankari Charles Lindberghin lapsen ryöstö ja murha vuonna 1932. Laajaa julkisuutta saanut tapaus sai palvella Christien innoittajana muutamia merkittäviä yksityiskohtia myöten.

Yksi Christien varhaisten kertomusten huomattavista piirteistä, etenkin kirjoitusajankohta huomioon ottaen, on naisten asema vahvoina ja tarpeen vaatiessa myös häikäilemättöminä toimijoina – ja sen myötä murhatutkinnan epäilyksenalaisina. Perin juurin keikarina Hercule Poirot osaa arvostaa kauneutta ja tyyliä myös naisissa, mutta minkäänlaisia harhakuvia heikommasta sukupuolesta hän ei elättele. Ruhtinatar Dragomiroffin silmät ovat Poirotille täynnä »hillittyä tarmoa ja älyn voimaa», ja kun Poirot on varma, että rikoksen takana ovat »viileät, älykkäät, kekseliäät aivot», hänen epäilyksensä suuntautuvat vahvimmin nuoreen neiti Debenhamiin.

Agatha Christien kerronta ei ole erityisen mutkikasta, mutta kääntäjälle Idän pikajunan arvoitus asettaa siitä huolimatta omat ongelmansa. Erityistä huomiota vaatii Hercule Poirot, jonka viehtymys ranskankielisiin lausahduksiin ei suinkaan ole hänen puheenpartensa ainoa erikoispiirre. Poirotin englanti on kieliopiltaan moitteetonta, mutta hänen virkkeidensä erikoiset sanajärjestykset ja ajoittain työläät ilmaukset on selvästi tarkoitettu hänen ulkomaalaisuuttaan luonnehtiviksi keskeisiksi piirteiksi. Omanlaisensa kohtelun vaatii myös Poirotin tapa joskus erehtyä vakiintuneissa sanonnoissa, jolloin edes niiden tunnistaminen ei aina ole suomentajalle helppo tehtävä – etenkin kun kysymys saattaa olla (kuten Christien replikoinnissa muutenkin) 1930-luvun englannin puhekielen ilmauksista, jotka sittemmin ovat lähes tyystin poistuneet arkikäytöstä. Niinpä kun joltakulta Poirotin mukaan »menee sisu rintaan», kysymys ei ole suomentajan vaan belgialaissyntyisen etsiväneron uusiokielestä.

Oman värinsä tekstiin tuo junan matkustajakunta, jonka keskuudessa kansallisuuksien kirjo ulottuu englantilaisten ja amerikkalaisten lisäksi »ulkomaille» Belgiaan, Saksaan, Venäjälle, Unkariin ja niin edelleen. Kullakin matkustajista on oma enemmän tai vähemmän omintakeinen käsityksensä englannin kielestä – tai ranskasta, jos niikseen tulee, sillä matkustajien keskustelut käydään milloin englanniksi, milloin ranskaksi ja milloin saksaksi, kuten kosmopoliittisten maailmanmatkaajien tapoihin luontevasti kuuluu. Tämän kaiken välittäminen myös suomalaiselle lukijalle, toivottavasti kirjailijan pyrkimyksille oikeutta tehden, on suomentajan osa.

Heinäkuussa 2017,

Jaakko Kankaanpää

I
OSA
Tosiasiat

1

Taurus Expressin merkittävä matkustaja

KELLO OLI VIISI eräänä talviaamuna Syyriassa. Aleppon aseman laiturissa odotti juna, jota rautatieoppaissa kutsuttiin suurellisesti nimellä Taurus Express. Siihen kuului keittiö- ja ravintolavaunu, makuuvaunu ja kaksi päivävaunua.

Makuuvaunun portaiden pielessä seisoi nuori ranskalainen luutnantti suurenmoisen komeassa asepuvussaan. Hänellä oli seurassaan hoikka pieni mies, jonka korviin asti kiedottujen kaulahuivien alta pilkottivat vain punainen nenänpää ja viiksien ylöspäin käherretyt kärjet.

Oli hyytävän kylmä, eikä arvovieraan saatteleminen matkaan ollut mitenkään miellyttävä tehtävä, mutta luutnantti Dubosc hoiti velvollisuutensa kuin mies. Tyylikkäitä sanankäänteitä putoili hänen huuliltaan huolitellulla ranskalla. Ei niin, että hän olisi tiennyt, mistä oli kysymys. Huhuja oli tietysti liikkeellä, niin kuin sellaisista jutuista aina. Kenraali – hänen esimiehensä – oli käynyt päivä päivältä ärtyisämmäksi. Ja sitten oli saapunut tämä belgialainen vieras – ilmeisesti Englannista asti. Oli kulunut viikko – viikko oudon jännityksen vallassa. Ja sen jälkeen oli tapahtunut kaikenlaista. Muuan erittäin ansioitunut upseeri oli tehnyt itsemurhan, toinen oli eronnut palveluksesta – ja huolestuneilta kasvoilta oli äkkiä kadonnut huoli, tiettyjä sotilaallisia varotoimia oli lievennetty. Ja kenraali – luutnantti Duboscin oma esimies – oli äkkiä näyttänyt kymmenen vuotta nuoremmalta.

Dubosc oli sattunut kuulemaan muutaman sanan kenraalin ja vieraan keskustelusta. »Olet pelastanut meidät, mon cher», kenraali oli sanonut liikuttuneena, suuret valkoiset viikset väristen. »Olet pelastanut Ranskan asevoimien kunnian – olet estänyt paljon verenvuodatusta! Miten voin kiittää sinua kuten lupasin? Olet tullut niin kaukaa –»

Mihin vieras (nimeltä monsieur Hercule Poirot) oli vastannut kohteliaasti, muun muassa lausumalla: »Voisinko unohtaa, että sinä kerran pelastit henkeni?» Ja siihen kenraali oli esittänyt niin ikään soveliaan vastalauseen, jossa kiisti kaikki ansionsa kyseisen tapauksen suhteen, ja otettuaan jälleen puheeksi Ranskan, Belgian, kunnian, maineen ynnä muut sen kaltaiset asiat miehet olivat syleilleet lämpimästi ja keskustelu oli päättynyt.

Varsinainen asia oli jäänyt luutnantti Duboscilta yhä hämärän peittoon, mutta hän oli saanut tehtäväkseen saattaa monsieur Poirotin Taurus Expressin matkaan, ja hän suoritti velvollisuuttaan tarmokkaasti ja vaivojaan säästämättä kuin ainakin nuori upseeri, jolla oli lupaavat uranäkymät edessään.

»Tänään on sunnuntai», luutnantti Dubosc sanoi. »Huomenna, maanantai-iltana, olette Istanbulissa.»

Hän oli esittänyt saman huomion aiemminkin. Junan lähtöä odottaessa käydyillä laiturikeskusteluilla on taipumusta jossakin määrin toistaa itseään.

»Pitää paikkansa», monsieur Poirot myönsi.

»Ja varmaankin jäätte sinne muutamaksi päiväksi?»

»Mais oui. Istanbul, se on kaupunki, jossa en ole koskaan käynyt. Olisi sääli matkustaa sen läpi vain – comme ça.» Hän napsautti sormiaan ilmeikkäästi. »Kiirettä ei ole – viivyn siellä turistina muutaman päivän.»

»Hagia Sofia on tavattoman hieno», sanoi luutnantti Dubosc, joka ei ollut koskaan nähnyt sitä.

Kylmä viima vihelsi pitkin laituria. Molempia miehiä puistatti. Luutnantti Duboscin onnistui vilkaista vaivihkaa kelloaan. Viisi minuuttia vaille viiden – enää viisi minuuttia!

Koska hän pelkäsi, että toinen mies oli huomannut hänen vaivih...