Kansi
Lee Child
Tulilanka
Viimeinen vieras
Teksas palaa
Kaukolaukaus
Painostaja
Tappaja
Vihollinen
Kovemman kautta
Tilinteko
Terässeinä
Viides matkustaja
Tappotahti
61 tuntia
Henkensä kaupalla
Linnoitus
Epäilty
Etsintäkuulutettu
Paluu päämajaan
Korkein panoksin
Pakon edessä
Kovassa koulussa
Raaka laki
Nimiö
Lee Child
RAAKA LAKI
Suomentanut Marja Mutru
Karisto Oy
Hämeenlinna
Tekijänoikeudet
Englanninkielinen alkuteos THE MIDNIGHT LINE
First published in Great Britain in 2017 by Bantam Press, an imprint of Transworld Publishers.
Copyright © Lee Child 2017
Lee Child has asserted his right under the Copyright, Designs and Patents Act 1988 to be identified as the author of this work.
Kannen kuva: Andy & Michelle Kerry / Trevillion Images
Tämä sähkökirja ilmestyi ensimmäisen kerran painettuna kirjana Karisto Oy:n kustantamana vuonna 2017.
Teoksen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuulain uhalla kielletty.
ISBN 978-951-23-6346-9
Karisto Oy
Hämeenlinna 2017
Alkusanat
Amerikan Yhdysvaltain historian aikana on tähän mennessä myönnetty kaksi miljoonaa Purple Heart -kunniamerkkiä. Tämä kirja on omistettu kunnioituksella jokaiselle sellaisen saaneelle.
1
Jack Reacher ja Michelle Chang viettivät kolme seuraavaa päivää Milwaukeessa. Neljännen päivän aamuna nainen oli poissa. Reacher palasi huoneeseen kahvi mukanaan ja löysi viestilapun tyynyltään. Hän oli nähnyt samanlaisia viestejä aiemminkin. Kaikissa sanottiin samaa, joko suoraan tai epäsuorasti. Changin viesti oli epäsuora, ja se oli tyylikkäämpi kuin useimmat. Ei ulkoisesti. Se oli motellin kirjepaperille kirjoitettu kuulakärkikynän raapustus, jonka kosteus oli tuhertanut. Viesti oli kuitenkin muotoiltu tyylikkäästi. Chang oli kuvakieltä käyttäen imarrellut, selittänyt ja pyytänyt anteeksi yhdessä ja samassa lauseessa. Hän oli kirjoittanut: Olet aivan kuin New York. Ihana paikka vierailla, mutta en koskaan voisi asua siellä.
Reacher teki kuten aina. Hän antoi naisen mennä. Hän ymmärsi. Anteeksipyyntö ei ollut tarpeellinen. Reacher ei kyennyt asumaan missään. Hänen koko elämänsä oli yhtä vierailua. Kuka sellaista kestäisi? Hän joi kahvinsa ja sitten Michellen kahvin, otti hammasharjansa kylpyhuoneen vesilasista ja käveli matkoihinsa mutkitellen katuja pitkin oikealle ja vasemmalle kohden linja-autoasemaa. Hän arveli Michellen olevan parhaillaan taksissa matkalla lentokentälle. Olihan tällä kanta-asiakaskortti ja kännykkä.
Linja-autoasemalla hän teki niin kuin hänellä oli yleensä tapana. Hän osti lipun ensimmäisenä lähtevään linja-autoon. Ei ollut väliä, minne se oli menossa. Linjan päätepysäkki osoittautui olevan pitkän matkaa pohjoiseen ja sitten länteen päin, Superior-järven rannalla. Jo lähtökohtaisesti väärässä suunnassa. Siellä olisi kylmempää, ei lämpimämpää. Mutta säännöt olivat sääntöjä, joten hän kiipesi bussiin. Hän istuutui alas ja katseli ulos ikkunasta. Wisconsin kiisi ohi heinäpellot paalattuina ja sängellä, laitumet kaluttuina ja metsät tummina ja raskaina. Oli loppukesä.
Lukuisat asiat olivat tulleet tiensä päähän. Michelle oli kysynyt kaikki tavanomaiset kysymykset. Ne olivat itse asiassa olleet kysymyksiksi naamioituneita toteamuksia. Hän olisi ymmärtänyt, jos kyseessä olisi ollut yksi vuosi. Ehdottomasti. Poika oli kasvanut tukikohdissa eri maanosissa, palvellut tukikohdissa eri maanosissa, välissä ainoastaan neljä vuotta West Pointin sotilasakatemiassa, joka ei ollut tunnettu huvittelumyönteisenä laitoksena. Totta kai sellainen kaveri ottaisi vuoden vapaata matkustaakseen ja nähdäkseen paikkoja ennen asettumistaan aloilleen. Ehkä kaksi vuotta, mutta ei enempää. Eikä pysyvästi. Paras myöntää, että juttu kuulosti aavistuksen verran patologiselta.
Kaikki tämä oli mainittu silkasta myötätunnosta, ei paheksuen. Kunhan jutusteltiin pari minuuttia, ei sen kummempaa. Mutta viesti tuli selväksi. Juuri niin selväksi kuin vastaavat viestit tapaavat tulla. Oli puhetta tosiasioiden kieltämisestä. Reacher oli kysynyt, minkä kieltämisestä. Hän ei ajatellut salaa sisimmässään, että hänen elämässään oli jotain vikana.
”Tuohan juuri todistaa koko jutun”, Michelle oli sanonut.
Niinpä Reacher nousi linjan päätepysäkille vievään bussiin ja aikoi ajaa perille saakka, sillä säännöt olivat sääntöjä, mutta hän päättikin jaloitella toisella levähdystauolla, ja silloin hän näki panttilainaamon ikkunassa sormuksen.
Levähdystauko osui iltapäivään, ja pysähdyspaikka oli pikkuisen kaupungin surullisemmalla laidalla. Paikkakunta saattoi olla jonkin piirikunnan hallintopaikka tai jokin pieni osa sen hallintoa. Ehkä piirikunnan poliisilaitoksen päämaja sijaitsi siellä. Kaupungissa oli putka, se oli ilmiselvää. Reacher saattoi nähdä takuumaksutoimistoja ja panttilainaamon. Kaikki palvelut käden ulottuvilla, vieri vieressä ränsistyneen kadun varressa, heti WC-rakennuksen takana.
Reacher oli istumisesta jäykkä. Hän silmäili katua vessojen takana ja alkoi kävellä sitä kohti. Ei mistään varsinaisesta syystä, kuljeskeli vain ja irrotteli jäseniä. Lähemmäksi päästyään hän laski kitarat panttilainaamon ikkunassa. Seitsemän, kaikilla surullinen tarina aivan kuin radion kantrimusiikkikanavan lauluissa. Toteutumattomia unelmia. Alempana ikkunassa näkyi lasihyllyjä pullollaan pienempää sälää. Kaikenlaisia koruja, muun muassa sormuksia. Luokkasormuksia eri high schooleista. Paitsi yksi. Yhdessä niistä luki West Point 2005.
Sormus oli komea. Se oli perinteisen muotoinen ja tyyliltään tavanomainen. Hienostunutta kultafiligraania ja musta kivi, ehkä jokin puolijalokivi tai lasia, ja kiveä ympäröi soikea rengas, jonka yläosassa luki West Point ja alaosassa 2005 vanhanaikaisilla kirjaimilla. Klassista tyyliä, joko kunnioitusta menneitä aikoja kohtaan tai mielikuvituksen puutetta. West Pointin opiskelijat suunnittelivat itse omat sormuksensa. Sellaisen kuin itse halusivat. Se oli vanha perinne. Tai ehkäpä se oli ammoinen etuoikeus, sillä West Pointin luokkasormus oli ollut kaikkien aikojen ensimmäinen luokkasormus.
Sormus oli hyvin pieni.
Reacher ei olisi saanut sitä mahtumaan yhteenkään sormistaan. Ei edes vasemman käden pikkusormeen, ei edes kynnen ohi. Ei ainakaan ensimmäisen nivelen yli. Se oli pikkuruinen. Naisen sormus, ehkä tyttöystävälle tai morsiamelle annettu kopio. Sellaiset olivat yleisiä, ikään kuin kunnianosoitus tai tuliainen.
Tai sitten ei.
Reacher avasi panttilainaamon oven ja astui sisään. Kassakoneen ääressä ollut tyyppi vilkaisi ylös. Mies oli iso kuin karhu, nuhruinen ja ruokkoamaton. Puolivälissä neljääkymmentä, tummat hiukset ja runsaasti rasvakerrosta suurissa raameissa. Miehen silmissä vilahti jonkinlainen kavala pilke, joka sopi mainiosti vastaanotoksi satayhdeksänkymmentäviisisenttiselle ja sataviisitoistakiloiselle yllätysvieraalle. Ele oli aivan vaistomainen. Mies ei ollut pelokas. Hänellä olisi ladattu ase tiskin alla, ellei hän ollut idiootti. Hän ei kuitenkaan näyttänyt idiootilta. Mies ei halunnut kuulostaa aggressiiviselta, mutta hän ei myöskään halunnut mielistellä. Kyse oli ylpeydestä.
Mies kysyi: ”Miten menee?”
Ei kovin hyvin, jos rehellisiä ollaan, Reacher ajatteli. Chang olisi jo Seattlessa entisessä elämässään.
Hän vastasi kuitenkin: ”Eipä valittamista.”
”Miten voin auttaa?”
”Saisinko nähdä luokkasormuksianne?”
Tyyppi taiteili tarjottimen hyllyn takakautta ja laittoi sen tiskille. West Point -sormus oli vierähtänyt nurin kuin pikkuruinen golfpallo. Sen sisällä oli kaiverrus, eli se ei ollut tyttöystävälle tai morsiamelle teetetty kopio. Kopioita ei koskaan kaiverrettu. Vanha perinne. Syytä siihen ei kukaan tiennyt.
Ei kunnianosoitus eikä tuliainen. Kadetin oma sormus, joka oli neljän raskaan vuoden aikana ansaittu. Ylpeydellä kannettu. Se, joka ei ollut koulusta ylpeä, ei hankkinut sormusta. Se ei ollut pakollista.
Kaiverruksessa luki S.R.S. 2005.
Linja-auto soitti äänimerkkiä kolmesti. Se oli valmiina lähtöön, mutta yksi matkustajista puuttui. Reacher laski sormuksen käsistään, kiitti ja astui ulos liikkeestä. Hän kiirehti WC-rakennuksen ohi, nojautui bussin oviaukkoon ja sanoi kuljettajalle: ”Jään tänne.”
”Lipun hinnasta ei tule palautusta.”
”Ei haittaa.”
”Onko teillä laukkua tavaratilassa?”
”Ei.”
”Hyvää päivänjatkoa!”
Kuski veti vivusta ja ovi liukui kiinni Reacherin nenän edestä. Moottori jyrähti ja bussi lähti matkaan ilman häntä. Reacher kääntyi pois dieselin huuruista ja käveli takaisin panttilainaamoa kohti.
2
Panttilainaamon tyyppi oli lievästi harmissaan joutuessaan pujottelemaan sormustarjottimen uudestaan ulos saatuaan sen juuri takaisin. Hän kuitenkin teki niin ja asetti tarjottimen samaan paikkaan tiskille. West Point -sormus oli vierähtänyt jälleen ympäri. Reacher poimi sen käteensä.
Hän kysyi: ”Muistatko naisen, joka panttasi tämän?”
”Miten muistaisin?” tyyppi sanoi. ”Minulla on täällä miljoona tavaraa.”
”Onko teillä kirjanpitoa?”
”Oletko kyttä?”
”En”, Reacher vastasi.
”Täällä on kaikki laillista.”
”Ei minua kiinnosta. Haluan vain tietää sen naisen nimen, joka toi teille tämän sormuksen.”
”Miksi?”
”Kävimme samaa koulua.”
”Ai missä? Jossain pohjoisessako?”
”Täältä itään päin”, Reacher vastasi.
”Ette voi olla luokkatovereita vuodelta 2005, ei millään pahalla.”
”Ei siinä mitään. Olen aikaisempaa sukupolvea. Mutta se paikka ei paljon muutu. Joten tiedän, miten ahkerasti hänen oli puurrettava saadakseen tämän sormuksen. Minua ihmetyttää, minkälaiset onnettomat olosuhteet ovat saaneet hänet luopumaan siitä.”
Tyyppi kysyi: ”Minkälainen koulu se oli?”
”Siellä opetetaan käytännön asioita.”
”Niin kuin ammattikoulu?”
”Enemmän tai vähemmän.”
”Ehkä hän kuoli jossain onnettomuudessa.”
”Ehkä niin”, Reacher myönsi. Tai ei missään...