OSA 1

Maria Magdalena

Prologi

Jäinen sade piiskasi säälimättä naista, joka nojasi metalliseen sillankaiteeseen pienenä, märkänä myttynä. Jokainen pisara tuntui pistävän kuin jäinen tikari. Vaalea yöpaita oli liimautunut hänen kehoonsa, hampaat kalisivat ja hänen ihonsa oli kananlihalla. Sadetta sylkevä tuuli sai ilman tuntumaan kylmemmältä kuin se oli. Vaikka oli päivä, oli hämärää, eikä sadeverhon takaa nähnyt montaakaan metriä pidemmälle. Sieppaaja oli valinnut paikan ja ajankohdan täydellisesti. Silta oli suljettu remontin takia, joten kukaan ei häirinnyt. Rankkasateen takia siltaa alittavat autoilijat tuskin näkivät heitä.

Mies oli hetki sitten yrittänyt nostaa naista sillankaiteen yli, mutta tämän jalka oli takertunut johonkin. Silloin tämä oli parkaissut kivusta. Mies oli kironnut ja paiskannut hänet takaisin maahan. Nyt mies seisoi hänen edessään kookkaana. Nainen oli lakannut aikoja sitten kyselemästä, miksi mies oli hänet vienyt. Enää hän ei anellut, että mies päästäisi hänet vapaaksi. Rukoilu ja itku olivat ohi ja nyt hän vain odotti. Loppu tulisi pian, se oli varmaa.

Sade puhdisti kasvoille kuivuneen veren, huuhteli pois hänen käsivarteensa piirtyneitä viiltoja suojaavan verikerroksen. Tuuli pieksi hänen kasvojensa eteen valuvia sotkuisia hiussuortuvia, ja loskainen asfaltti oli kylmettänyt hänen jalkansa lähes tunnottomiksi. Kaulan ympärillä oleva köysi tuntui karhealta.

Yhtäkkiä sieppaaja kumartui ja tarrasi naisen käsivarteen. Tämä ei huutanut, ei edes rimpuillut, kun mies kaappasi hänet olalleen. Hän oli aikaisemmin yrittänyt taistella vastaan mutta turhaan, sillä mies oli paljon vahvempi. Jokaisesta yrityksestä hän oli saanut maksaa. Kamppailujen merkit näkyivät hänen ihollaan sinivioletteina ruhjeina, osa jo haalistuneempina, kellertävinä jälkinä.

Tällä kertaa hänen jalkansa ei takertunut mihinkään. Kaikki sujui niin kuin mies oli tarkoittanutkin. Hän nosti naisen korkealle käsiensä varaan ja huusi kolme sanaa ennen kuin heilautti naisen kevyesti kaiteen yli. Naisen keho mätkähti siltaa alittavan rekan etulasiin, ja köysi repeytyi irti sillan kaiteesta. Nainen kuoli heti.

Rekka huojui hetken, joutui sitten vesiliirtoon ja ajautui viereiselle kaistalle iskeytyen valtavalla voimalla vastaantulevan henkilöauton keulaan. Edes rankkasateen pauhu ja tuulen ujellus eivät peittäneet alleen jylinää, kirskuntaa ja pauketta. Raskas ajoneuvo liukui vaappuen eteenpäin työntäen edellään farmariautoa, kallistui ja kaatui lopulta kyljelleen. Sillalla seisova mies seurasi tuhoa, kunnes liike sillan alittavalla tiellä pysähtyi. Enää ei kuulunut kuin sateen pauhu. Mies kääntyi hitaasti, sytytti tupakan lippalakkinsa suojassa ja alkoi verkkaisesti astella kohti autoa, jonka hän oli pysäköinyt pienen matkan päähän. Hänellä oli vielä paljon tekemistä.

I

Rob seisoi makuuhuoneen ovella ja haroi epätoivoisena hiuksiaan. Hän oli luvannut vaimolleen Annalle, että siivoaisi pääsiäisviikonlopun aikana. Menkää vain, minulla on kyllä aikaa siivota, hän muisti sanoneensa, kun Anna ja heidän 9-vuotias tyttärensä Lotte olivat lähteneet kiirastorstain aamuna ajamaan kohti Vesileppistä, minne he menivät viettämään tyttöjen kylpylälomaa. Lotte oli vitsaillut, että iskä kuitenkin unohtaa siivota, ja pakottanut tämän vannomaan, että muistaisi ainakin hoitaa kissat. Lotella oli kaksi kissaa, Roope ja Misse, jotka olivat lahja viime joululta. Roopen nimi oli alun perin ollut Robin Loten laulajaidolin mukaan, mutta sitten Lotte oli tullut siihen tulokseen, että nimi muistutti liikaa isän nimeä. Siispä Robinista tuli Roope.

Kissat Rob oli ruokkinut – ne kyllä muistuttivat häntä tasaisin väliajoin. Hän oli ajatellut hoitaa kotityöt torstaina työpäivän jälkeen, mutta sitten hän olikin lähtenyt työkavereidensa Marian ja Peten kanssa oluelle. Rob työskenteli rikostutkijana, ja koska alueen rikostilanne oli suhteellisen rauhallinen, hän sai pitää anomansa lomapäivät pääsiäispyhien aikaan. Kotiintulo venyi iltaan, ja silloin hän totesi olevansa liian väsynyt. Perjantaina hän nukkui pitkään, tilasi pitsan kotiin ja lojui sohvalla, lauantai kului suurimmaksi osaksi autotallissa.

Sunnuntai tuli äkkiä, ja nyt Robilla oli tarkalleen ottaen vajaa puolituntinen aikaa siivota. Makuuhuone näytti siltä kuin asuntoon olisi murtautunut joku, joka oli etsinyt jotakin vaatekaapista, sängystä, maton alta – kaikkialta. Siihen sotkun keskelle asteli Roope, joka kynsi ensin patjan reunaa, loikkasi sitten sängylle ja asettui makaamaan kerälle Annan paidan päälle.

”Mikäs tekosyy me keksittäisiin?” Rob istahti sängylle ja rapsutti kissaa, joka alkoi heti kehrätä. Hän oli aikeissa jatkaa siivoamista, kun puhelin soi alakerrassa. Noustessaan hän kuitenkin kompastui matolla lojuvaan päiväpeittoon ja lensi rähmälleen lattialle. Hän potki kiroten peiton jaloistaan ja ryntäsi kohti ovea. Puhelin ehti kuitenkin hiljetä ennen kuin hän löysi sen olohuoneen lattialta. Hän hätkähti, kun puhelin soi heti uudestaan.

”Peura”, hän vastasi vaikka näkikin, että soittaja oli hänen vanhempi kollegansa, rikosylikomisario Väinö Rossi.

”Väiski täällä. Hyvää pääsiäistä”, mies linjan toisessa päässä toivotti. ”Jokos ne teitin tytöt ovat kotiutuneet?”

”Sitä samaa. Ei vielä, mutta tulevat ihan kohta”, Rob vastasi. ”Miten sinun pääsiäinen on sujunut?”

”Tässähän se mökillä. Naapuri lanasi tien, jotta pääsin tänne perjantaina. Kuulehan, sitä minä ajattelin soittaa, että kun minä ostin Lotelle suklaamunia, niin jos kävisin tuomassa”, Väiski sanoi.

Linja oli huono, joten Robin täytyi arvata melkein joka toinen sana.

”Kyllähän se sopii”, Rob vastasi ja ajatteli, että Anna ei ehkä kehtaisi moittia häntä tekemättömistä hommista Väiskin kuullen. ”Yrititkö sinä soittaa aiemmin?”

”Yritin tuossa vähän aikaa sitten”, Väiski sanoi.

Rob kuuli korvassaan piippauksen, joka varoitti akun loppumisesta.

”Tästä loppuu akk…” Pidemmälle hän ei ehtinyt, kun puhelin mykistyi. ”No hitto”, Rob murahti. Hänen huonotuulisuutensa tuntui vain kasvavan, joten hän hengitti syvään ja yritti rauhoittua. Hän tunki puhelimen laturiin ja päätti sitten yrittää tehdä sen, mitä tehtävissä oli.

Väiski joutui peruuttamaan pari kertaa takaisin mökin pihalle ja ottamaan vauhtia, ennen kuin auto suostui nousemaan mäen ylös. Joka kevät oli samanlainen. Lanattu tie pehmeni sateessa niin, että autonrenkaat upposivat mutasohjoon. Mäen päällä Väiski pysähtyi ja nosti apukuskin puolen lattialle pudonneen muovipussin takaisin penkille. Pussissa oli kolme Kinder-munaa, jotka hän oli ostanut Lotelle.

Vesisade oli yltynyt ja tuulilasilla viilettävät pyyhkijät pystyivät vain vaivoin turvaamaan näkyvyyden sellaiseksi, että hän uskalsi ajaa. Tie oli kapea ja kuoppainen, ja auto meinasi tuon tuosta juuttua sohjoon. Puolen kilometrin päässä mökiltä oli tienvarressa auto, jota Väiski ei ollut ennen nähnyt. Ehkä joku oli vuokrannut pääsiäislomaksi lähellä sijaitsevan vaatimattoman mökin, jonka vanha omistaja oli kuollut alkuvuodesta. Tienvarressa oli muutamia mökkejä, mutta yhä useampi niistä seisoi tyhjillään, kun vuodet korjasivat ikääntyneitä omistajia pois.

Matka Höytiäisen rannalta kaupunkiin kesti normaalia pidempään huonon kelin vuoksi. Pääsiäisen paluuliikenne ei ollut vielä päässyt kunnolla vauhtiin, joten Väiski sai ajella rauhassa. Näkyvyys oli onneton. Kaiken lisäksi auton lämmityslaite oikkuili, ja hänen täytyi pyyhkiä etulasista huurua pois toisella kädellä. Silti hän erotti hälytysajoneuvojen valojen välkkeen jo kaukaa. Poliisi oli katkaissut Kuopiontien liikenteen ennen siltaa, joka yhdisti Noljakan ja Pilkon kaupunginosat toisiinsa.

Väiski pysäköi autonsa tienvarteen, astui ulos sateeseen ja veti hupun päähänsä. Kylmä viima pureutui ahavoituneelle iholle saaden hänet irvistämään. Hän näki rekan makaavan kyljellään tienvarressa ja erotti sen vieressä pahoin ruhjoutuneen henkilöauton, jonka ympärillä oli joukko pelastushenkilöstöä. Toisella puolen tietä seisoi poliisin teknisen tutkinnan porukkaa sekä kaksi siviiliasuista tutkijaa maassa makaavan ruumiin ympärillä. Lähempänä Väiski näki heti, että nainen oli kuollut.

Yksi siviilipukuisista kääntyi kohti Väiskiä. Naisella oli yllään sadetakki, jonka hupun alta tunki pari mustaa hiussuortuvaa tuulen ja sateen riepoteltavaksi kalpeiden kasvojen eteen.

”Voi Väiski.” Naisen silmissä oli kyyneliä.

II

”Sinulle on yksi uusi viesti.”

”Me ollaan ihan kohta siellä. Täällä sataa ihan hirveästi! Me ollaan jo melkein sen huoltoaseman kohdalla, mistä on lyhyt matka Cittarille. Äiti sanoi, että laita kahvi tippumaan. Ja laita mulle limpparia. Moikka!”

Rob oli kuunnellut viestin niin monta kertaa, että hän olisi osannut sen ulkoa vaikka takaperin. Sanasta sanaan. Hän yritti yhä uudestaan kuunnella, mitä Annan taustalta kuuluva ääni sanoi lopussa, mutta ei vieläkään saanut siitä selvää. Liikkuvan auton kohina sekä radiosta kuuluva äänekäs musiikki peittivät alleen Annan äänen.

”Sinulle on yksi uusi viesti.”

”Me ollaan ihan kohta siellä…”

Ei vieläkään. Eikä vielä. Rob huokaisi. Hänen vaimonsa...