A2A-AGA-AD5-2YU-2DU-AAA-RUN
Versio 2.0
© Anne Tammelin 2011
Kannen kuva: Slava Gerj
Tätä teosta suojelevat Suomen ja kansainväliset tekijänoikeuslait. Teoksen kopioiminen ja levittäminen ilman tekijänoikeuksien haltijoiden lupaa on rikos.
ISBN 978-952-5881-08-0 (EPUB)
www.kirjalabyrintti.net
Omistettu niille, jotka keinuttavat venettä.
JOHDANTO
li kulunut kaksisataa vuotta siitä, kun Elsam Veretön nousi murtuneen valtakunnan valtaistuimelle. Enemmistö oli alistunut uuden vallanpitäjän hallintoon helpottuneena, sillä veren sodan jälkeen voimakkaimmat hallitsivat kaupunkeja mielivaltaisesti. Elsam Veretön esitti, että nämä ”roskajoukot” pakotettaisiin yhteen.
Elsam Verettömän oikeutta valtaan kuitenkin koeteltiin ensimmäisinä vuosina. Verikenraalit, jotka sitkeydellään olivat tuoneet heikoille voiton, eivät uskoneet, että kokemattomasta Elsamesta olisi johtajaksi. Verikenraaleista vanhin, Manras Harvahammas, eteni pisimmälle, aina Valon poikien vallan keskittymään, Kabinettiin, asti.
Siellä, Kabinetin valkoisella marmorilla, ratkaistiin lopullisesti Elsam Verettömän oikeus valtaan. Manras Harvahammas, sotien suuri sankari, iski itsensä salvattujen ovien läpi ja ryntäsi edustajain saliin. Elsam odotti häntä yksin mutta valmiina.
Valon poikien laki määräsi, ettei Kabinettiin vihollisena astuva saanut tuoda mukanaan armeijaa, vaan hänen tuli tulla yksin ja todistaa siten kykynsä ja oikeutensa haastaa. Manras Harvahammas oli rikkonut monia lakeja, mutta tätä hän kunnioitti. Hän astui Elsamen eteen varmana voitostaan ja kumarsi.
”Minä haastan sinut”, hän sanoi kuivasti ja heitti lattialle sinettisormuksensa, jossa oli menneen ruhtinaan symboli.
”Ja minä hyväksyn haasteesi, kenraali”, Elsam vastasi ja heitti oman sormuksena lattialle.
Kolmenkymmenenkolmen päivän ajan he taistelivat, kunnes Elsam otti haltuunsa kaikki ne voimat, joita ei ollut joutunut käyttämään veren sodassa, ja iski kätensä Harvahampaan niskan lävitse. Harvahammas yski verta valkoiselle lattialle ja kurotti kohti sormuksia. Elsam nosti kätensä viimeiseen iskuun, mutta Harvahammas työnsi sormukset vasten hänen jalkaansa.
”Olkoon sitten niin, johtaja. Kaatukoon vanhojen Harvahammas ja johtakoon Veretön Elsam”, Harvahammas murahti.
”Haluatko elää, vanha ystävä?”
”Tässä maailmassa, nyt, kaiken jälkeen? En... en.”
Elsam nyökkäsi, ja vaikka päätös oli hänelle äärettömän vaikea, hän laski kätensä Harvahampaan veriselle niskalle ja repäisi pään irti. Hän irvisti inhosta ja käveli parvekkeelle.
Astuessaan ulos hän nosti pään ilmaan. Yleisö kohahti ja sitten hurrasi.
”Eläköön, Elsam, eläköön!” he huusivat yhä uudelleen ja uudelleen.
Siten Elsam oli vahvistanut oikeutensa valtaan ja myös Verettömän valta oli sinetöity verellä.
Vuodet Harvahampaan jälkeen olivat rauhallisia. Yleinen mielipide oli, että jos Valon poika surmasi toisen, tämä ansaitsi kuoleman. Usein syytetty teloitettiin hetimmiten, vaikka Elsam julistikin kovaan ääneen, että syytetyllä oli oikeus todistaa syyttömyytensä tai selittää tekonsa. Ymmärtävällä ja rauhanomaisella suhtautumisellaan Elsam nousikin hetkeksi esikuvaksi eksyneelle kansalle.
Ajatukset rauhasta ja anteeksiannosta eivät kuitenkaan olleet koskaan hallinneet Valon poikien mieliä. Veren heikentyminen ei ollut tuonut heitä yhteen, vaan heikompien ja vahvempien välille alkoi jälleen kasvaa kuilu. Vahvemmat kasvattivat eroa luomalla Valon poikia ylhäissyntyisistä ja estämällä heikompia tekemästä samoin. Lempeä Elsam ei osannut tiivistää uusia lakeja sellaiseen muotoon, joka olisi miellyttänyt kaikkia tai hillinnyt niitä, jotka olivat nopeita kiihtymään.
Nopeammin kuin rauhan sanat oli sanottu, alkoi muodostua ryhmittymiä, jotka asettuivat toisiaan vastaan. Kerran Elsam erehtyi puolustamaan heikompaa osapuolta. Vahvemmat vaativat tuomiota tälle henkiinjääneelle, mutta Elsam uskoi häntä ja antoi vapauttavan tuomion. Päätöksellään Elsam sai vihamiehiä linjan molemmin puolin. Heikommat pitivät häntä luopiona ja vanhan vallan uudelleen nostattajana, koska hän ei ollut kyennyt tai halunnut rangaista vahvempia väkivallasta. Vahvemmat taas pitivät häntä heikkojen kätyrinä ja liian alhaissyntyisenä ollakseen puolueeton.
Rauhan aikaa kesti viisikymmentä vuotta: Harvahampaan kuolemasta Pikku kapinaan asti. Jälleen kerran Valon pojat olivat ajautuneet heikkojen ja voimakkaiden väliseen kiistatilaan, jota pienet väkivallan purkaukset liennyttivät hetkeksi.
Elsam, pettyneenä siihen, miten nopeasti hänen kansansa oli unohtanut menneen, arvosteli kiivain sanoin omiaan ja julisti, ettei kukaan heistä enää ollut Valon poika, vaan kaikki olivat alhaisten ylimysten alhaisia jälkeläisiä. Heidän tulisi ansaita kunnioitus tekojensa, ei verensä vuoksi.
Siitä eteenpäin Valon poikia kutsuttiin verenmetsästäjiksi, vampyyreiksi tai verisieluiksi. Valon poikien historia ja suuret nimet suljettiin ovien taakse eikä sodista saanut enää puhua.
1. luku
KOTKANSILMÄ
uo silmät. John Vern hotki ruokaansa tietäen, että häntä katsottiin. Silmät olivat keltaiset kuin kotkalla ja ne löysivät hänet mistä ja milloin tahansa.
Ota lisää viiniä, mieli käski.
John tarttui maljaan kuin se olisi ollut viimeinen maailmassa ja täytti suunsa ja kurkkunsa. Viini oli suloisen makeaa, mutta hän oli niin janoinen, että veti sitä henkeensä ja yski pitkään. Kotkansilmäinen ystävä kallisti päätään, mutta ei irrottanut katsettaan, ennen kuin palvelijatar kiirehti paikalle. Hän antoi Johnille nenäliinan kauniisti niiaten.
John huomasi tuijottavansa palvelijattaren anteliasta kaula-aukkoa ja punastui. Oli kulunut paljon aikaa siitä, kun hän oli päässyt naisen lähelle, ja tunne meni jopa nälän edelle. Palvelijattaren kipittäessä tiehensä hän ei tiennyt, oliko helpottunut vai pettynyt, mutta hän ajatteli, että sinä päivänä kun ei enää katsoisi kauniita naisia, hän olisi kuollut.
John kuuli hymähdyksen. Se oli hänen ystävänsä. Silmät olivat jälleen hänessä kiinni.
Illat olivat toistaneet itseään. Vaunut toivat hänet kartanolle ja hänet ohjattiin vastaanottohuoneeseen. Hänet tarkastettiin ja vietiin joko pestäväksi tai suoraan ruokailutilaan. Kun John oli viety ensimmäisen kerran pesutilaan, hän oli ollut kauhuissaan. Miksi hänen olisi pitänyt peseytyä? Kaikkihan tiesivät, että oli terveydelle vaarallista kylpeä liian usein! Tai ainakin se oli kummallista. Mutta niin hänet vain oli pakotettu pesulle ja kuurattu harjoin ja pyyhkein, kunnes vesi ei ollut enää mustaa. Hänet oli myös puettu yksinkertaisiin puhtaisiin vaatteisiin. Kaiken kiroamisen jälkeen hän oli kuitenkin huomannut pitävänsä siitä ja hän haistoi puhtaita vaatteitaan aina, kun siihen avautui mahdollisuus. Hänen ystävänsä nauroi huomatessaan sen.
He saattoivat istua illan sanomatta sanaakaan. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että he eivät olisi keskustelleet. John kuuli hänet mielessään ja hänen mielensä vastasi, ja näin keskustelu alkoi ja jatkui äänenkään karkaamatta heidän huuliltaan.
He olivat tavanneet ensi kerran keskiyöllä, mutta John oli ollut tietoinen hänestä jo pidempään. Oman varjonsa lisäksi hänen takanaan oli ollut toinenkin, joka tervehti häntä kuiskauksin ja unen lävitse. Pian John oli kertonut veljelleen Michaelille oudosta miehestä, joka vaikutti vauraalta ja seurasi häntä sanatta mutta ei salaa. Hän saattoi odottaa Johnia kadunkulmassa katse katuun suunnattuna niin, että hattu heitti hänen kasvoilleen varjon, ja hävitä sitten sumuiseen iltaan kuin ei olisi siinä ollutkaan. Joskus John näki hänet seisomassa sillalla, jonka alitse oli kävelemässä. Samaa oli tapahtunut viikkojen ajan, eikä John tiennyt mitä ajatella.
Sitten eräänä hämyisenä aamuna John oli kaatunut mutaan ja melkein jäänyt kiihdyttävien hevosvaunujen alle. Viime hetkellä hän oli tuntenut vahvan käden hartiallaan ja lentänyt läpi ilman. Toettuaan hän oli kääntänyt katseensa ja nähnyt nimettömän ystävänsä. Silmät loistivat pimeyden lävitse ja hän kuuli äänen ensimmäisen kerran: ”Ole varovainen, nuorimies. Me odotamme sinulta paljon.”
John oli tuskin avannut suutaan, kun selkä jo hyvästeli hänet ja katu oli tyhjä. Hämmästyneenä hän ravisteli pahimmat mudat vaatteiltaan ja odoteltuaan hetken jatkoi matkaansa.
Tämän jälkeen heidän tapaamisensa muuttuivat avoimemmiksi. John saattoi ohittaa miehen ja huomata hänen nyökkäävän. Viikkojen kuluessa John alkoi tervehtiä miestä kuin vanhaa ystävää ja kiinnitti enää vain vähän huomiota siihen, että häntä seurattiin. Jos taas kului päiviä ilman, että hän näki nimetöntä ystäväänsä, John mietti, oliko tälle tapahtunut jotain ja näkisikö hän tätä uudestaan. Mutta pian hän tunsi niskakarvojensa kohoavan ja ystävä seisoi lähempänä kuin hän oli arvannutkaan.
Kerran oli kulunut kuukausi ilman havaintoa ystävästä, kun John heräsi kuiskaukseen. Hän nousi ylös, käveli ikkunan eteen ja avasi luukun varovasti. Mies seisoi tummassa viitassaan pimeällä, märällä kadulla ja piirsi puoliympyrää kävelykepillään hiekkaan. Strutsinsulkaisen hatun alta näkyivät kotkansilmät. John haukkoi henkeään ja melkein herätti lattialla makaavan veljensä, mutta ääni pysäytti hänet. Se tuli syvältä ja oli yhtä aikaa käskevä ja aneleva. John sulki silmänsä ja kuuli sen taas.
Tule ulos, John. Tule nyt.
John kääntyi äänen voimasta unohtaen kaiken outouden ja järjen ja astui veljensä yli ja käveli ummehtuneen hajuiselle käytävälle. Lattia ja portaat narisivat hänen allaan pehmeästi. Askeleet herättivät vuokraisännän, joka ilmestyi yöpaidassaan käytävälle, pui nyrkkiään ja muistutti Johnia veloista. Mutta ääni sulki kaiken pois ja kuljetti häntä eteenpäin. Hän käveli tasaisin askelin omia sydämenlyöntejään kuunnellen ja avasi oven, jonka lukko oli ajat sitten särkynyt. Astuessaan pihalle John huomasi, että mies oli hävinnyt. Kuin märkä maa olisi imenyt miehen pois kengänjälkiä myöten.
Ilma oli sakea sumusta ja pysähtynyt paikalleen. John otti muutaman askeleen kasatakseen ajatuksensa kaiken tapahtuneen jälkeen. Vain sydämen kiivas jyskytys hänen rinnassaan osoitti, että jotain oli varmasti tapahtunut. Odotus rikkoutui, kun hän kuuli pyörien äänen. Hevosvaunut, joita veti neljä valkoista hevosta, ilmestyivät sumusta ja pysähtyivät hänen eteensä. Ajuri ei sanonut hänelle sanaakaan, vaan istui ryhdikkäästi omalla paikallaan ja rauhoitteli hevosia kiskomalla ohjaksista. Verhot peittivät vaunun, mutta John puraisi huultaan ja astui nousuportaalle. Hän laski kätensä kahvalle ja tunsi oven avautuvan ilman että oli edes vetänyt sitä.
”Temppuja”, John kuiskasi ja katsoi sisälle vaunuun.
”Iltaa, John. Astu sisään ja istu kiireiltäsi”, hahmo sanoi ja heilautti kättään vastakkaista penkkiä kohden.
”Minne olemme menossa?” John kysyi epäröiden. Hän oli pukeutunut kevyesti eikä pitänyt tunteesta, jonka muukalainen hänessä aiheutti.
”Se ei ole oikea kysymys, John, sillä me voimme mennä minne vain”, muukalainen vastasi tyynellä äänellä ja sytytti pienen kynttilän vaunujen sivuikkunalle.
Hetkessä vaunu kylpi pehmeässä valossa ja John näki miehen kasvot ensimmäistä kertaa. Hän päätti antaa hetken sille, että katsoisi nyt vuorostaan miestä, sillä täytyihän tästä löytyä jokin merkki, joka osoitti, millä asialla tämä liikkui. Miehen kasvot olivat leveät ja iho hyvin vaalea. Hiukset olivat ylikasvaneet, mutta vaatteet ja vaunut kertoivat, että hän oli aatelinen, äärettömän rikas tai huijari. Mutta hän ei vaikuttanut huijarilta, ei laisinkaan. John tunsi huijarit, olihan hänen veljensä siinä lajissa mestari.
”Hyvä on, herra. Olette saanut huomioni ja voitte lopettaa jumalattomat temppunne. Olkaa ystävällinen ja kertokaa, kuka olette ja mitä haluatte!” John sanoi ja istui tarjotulle paikalle.
Koko vaunu hohti ylellisyyttä ja sen kermanvärinen istuin upotti matkustajan syvälle syleilyynsä. Miehen vaatteet oli valmistettu kalliista sametista ja viitta oli reunustettu turkiksella.
Mies hymähti ja kopautti kullatulla kävelykepillään vaunujen lattiaa paljasten samalla hihojen kuvakudokset.
”Olen tulevaisuutesi, hyvä poika. On sinun valintasi, kuulunko sitten jo menneisyyteesi vai tulevaisuutesi. Sen saat päättää, mutta kaikki muu siltä väliltä kuuluu minulle.”
John pudisti päätään. Miehen vastaus oli yhtä hämäräperäinen kuin mies itse. Keltaiset silmät tunkeutuivat sieluun ja leikkivät ajatuksilla. Eikö tämä ollut se mies, joka ilmestyi uniin ääninä ja varjoina ja aiheutti sellaista pelkoa, että herätessään huomasi kätensä olevan koholla ja sydämen hakkaavan reikää rintaan? Mutta John ei ollut yllättynyt, että mies halusi leikitellä, olihan hän seurannut Johnia kuukausien ajan.
Johnin katse harhautui hetkeksi miehen huulille, jotka tuntuivat puhuvan ilman liikettä. Hän tunsi oman hengityksensä jäljittelevän miehen hengitystä, niin että pian mies hengitti hänen keuhkoillaan. Tunnelma muuttui ahdistavaksi, kun mies ei hengittänytkään vaan katseli Johnia, kunnes hän haukkoi henkeään ja repi kaulustaan auki. Vasta sitten mies hengitti syvään ja John tunsi ilman tunkeutuvan keuhkoihinsa. Sama toistui useaan kertaan, kunnes John tokaisi peloissaan:
”Jos tämä liittyy Michaeliin, voin vaikka vannoa, että hän ei tehnyt sitä.”
Mies naurahti ja katsoi Johnia lempeästi silmiin. John tunsi raukeuden valuvan jälleen jäseniinsä. Hän valui istuimella hieman alemmaksi, mutta pudisti sitten päätään ja ryhdistäytyi.
”Tämä ei liity veljeesi, John. Mutta voin lyödä vaikka vetoa, että Michael kyllä teki sen, mitä se nyt ikinä olikaan.”
Kylmät väreet kulkivat Johnin vartaloa pitkin ja hän puristi sormensa polviensa ympärille hallitakseen itsensä. Hän oli joutunut pelastamaan veljensä pulasta liian monta kertaa, ja mikä pahinta, Michael oli aina ollut syyllinen. Myös mies tuntui tietävän sen.
”Älä huolehdi siitä nyt. Minä tulin sinun vuoksesi. Voisinpa jopa sanoa, että minä olen sinun vuoksesi”, mies kuiskasi ja nojasi kävelykeppiinsä.
”Mitä tarkoitatte?”
”Kaikki tässä maailmassa tapahtuu, koska niin on määrätty. Meille on annettu usko siitä, että olemme vapaita, mutta tosi asiassa...”
”Me olemme vapaita vain määrättyjen rajojen sisäpuolella”, John täydensi.
Miehen kasvoille ilmestyi leveä ja hyväksyvä hymy, mutta John ei vastannut siihen. Hän oli aina ollut järkevä, eikä hän voinut antaa periksi miehelle ja tämän kyseenalaisille voimille.
”Ja miten minä liityn teihin?” John kysyi viileästi.
Hän oli hieman hämmentynyt, koska he eivät liikkuneet mihinkään, vaan istuivat edelleen vaunuissa talon edessä.
”Minä olen nähnyt niin paljon, mutta sinut, hyvä poika, minä näen todella vasta nyt. Ja sinä näet minut. Ja niin on tarkoitus ja niin myös on”, mies sanoi ääneen ja ojensi varovaisesti kätensä.
John huomasi, että miehen sormissa kimalteli sormuksia, ja se rauhoitti häntä suunnattomasti, vaikka hän ei tiennyt miksi.
”Minä olen sinun palveluksessasi, parahin poika. Vain sinun, ja sinä voit kutsua minua Amidariksi”, mies sanoi.
John tarttui miehen käteen ja huomasi, että tämä kavahti hänen kosketustaan. Miehen käsi oli viileä ja sen puristus takertuvan tiukka.
”John Vern, herra... Amidar”, hän sanoi ja yritti vetää kätensä pois, mutta mies ei sallinut sitä.
Amidar sulki silmänsä ja kallisteli päätään kuin olisi kuunnellut jotain. John tunsi hengityksensä vaipuvan taas käskynalaiseksi, kunnes Amidar avasi silmänsä ja katsoi häntä.
”Noituutta”, John kuiskasi paheksuvasti ja säpsähti kuullessaan talon oven aukeavan. Sivusilmällään hän tunnisti veljensä Michaelin. Kuinka loistavalta tämä näytti juuri sillä hetkellä!
”Minun täytyy mennä nyt. Te ette halua Michaelia tänne. Hän ei pidä... varakkaista ihmisistä”, John mutisi ja asetti toisen kätensä vaunun oven kahvalle. Se oli kylmä ja kova kuin Amidarin kädenpuristus.
”Kyllä... Michael”, Amidar sanoi ja katsoi ulos.
Amidarin katse kylmeni ja tarkentui Michaeliin. John oli nähnyt saman katseen aiemminkin, mutta ei koskaan ihmisen silmissä vaan kissan, joka valmistautui hyökkäämään hiiren kimppuun. John hengähti ja nousi nopeasti ylös, mutta tunsi samassa viileät sormet ranteellaan.
”Tulet luokseni huomenna ja sitten me puhumme. Ilman keskeytyksiä. Tarkoitan, jos haluat tulevaisuuden”, Amidar sanoi käskevästi ja yritti sitten hymyillä, kuin keventääkseen sanojaan ja eleitään.
John nyökkäsi ja hyppäsi ulos vaunuista. Ennen kuin hänen jalkansa olivat koskettaneet maata, pyörät olivat jo liikkeessä.
Niin he olivat tavanneet ja tässä he nyt olivat, istuen vastakkain kuin isä ja poika. Ja Johnista tuntui kuin niin olisi aina ollut.
Amidar tiesi, milloin Johnilla oli aikaa, ja lähetti upeat ratsukkonsa ja vaununsa hakemaan häntä. John kuuli äänen mielessään ja huolimatta siitä, että oli työskennellyt päivän, hän juoksi ulos ilman kysymyksiä ja vastalauseita. He tapasivat yöllä ja jättivät hyvästit aamunsäteiden osuessa viinilaseihin.
Lisää viiniä? Amidarin silmät kysyivät ja hän nyökkäsi tarjoilijoilleen, ennen kuin John oli edes vastannut.
John katsoi häntä kysyen. John olisi vastannut myöntävästi ja Amidar oli tiennyt sen. Hän tuntui tietävän kaiken.
2. luku
VELJEKSET
ichael Vern juoksi. Kadut olivat täynnä elämää, sillä kolmen päivän markkinat olivat alkamassa, ja eteneminen siksi vaivalloista. Michael työnsi ja tuli työnnetyksi ja pelkäsi, että menettäisi palkintonsa. Toisessa kainalossaan hänellä oli vastaleivottu limppu ja toisessa kengät. Hän oli saanut kengät veljeltään työnhakua varten, mutta hän juoksi nopeammin ilman niitä.
”Varas!” kuului kaukaa hänen takaansa.
Kukaan ei estänyt häntä. Paikalliset olivat tottuneet siihen, että Michael varasti leipää lihavalta leipurilta, jota he kutsuivat Pulla-Beniksi. Kerran Michael oli kävellyt takaisin, vetänyt miestä parrasta ja rynnännyt uudelleen karkuun. Miesparka, punaisena raivosta, oli juossut hänen perässään aina satamaan saakka.
Pulla-Ben olisi voinut tehdä ilmoituksen Michaelista, mutta hän tyytyi juoksemaan Michaelin perässä nyrkkiä puiden ja kirouksia huutaen. Se ei ollut tavallista, sillä pienistä rikoksista rangaistiin ankarasti. Lähes päivittäin pääkadun puulavalla saattoi nähdä, kuinka rikollisia tai moraalisesti rappeutuneita ruoskittiin, polttomerkittiin tai jopa hirtettiin.
Kun Michael kuuli huutojen vaimentuvan, hän laittoi kengät jalkaansa ja heilutti leipää voiton merkiksi. Sitten hän hymähti ja suuntasi kohti Tammimäkeä. Hän törmäsi matkalla muutamaan ryyppykaveriinsa, jotka makasivat nurmikolla.
”Herran aamuja”, Henry sanoi hänelle ja peitti kasvonsa auringolta.
Michael virnisti tietäen, että Henryllä oli kauhea krapula. Toinen miehistä mutisi jotain ryysyjensä alta. Southampton oli kuihtuva satamakaupunki ja sen työttömiksi jääneistä merimiehistä oli tullut juoppoja ja irtolaisia.
”Ei sattuisi löytymään jotain juotavaksi kelpaavaa?” mies kysyi ja röyhtäisi muutaman kerran.
Michael nyökkäsi, otti kupin ja käveli läheiselle purolle. Hän painoi kupin syvälle veteen, kaapi mukaan liejua ja palasi hymyillen takaisin.
”Kiitos... kiitos sinulle”, Henry sanoi silmät kiiluen ja otti juoman vastaan.
Jos hän olisi huomannut, mistä juoma oli tullut, hän ei olisi koskenutkaan siihen. Puhdasta vettä oli melkein mahdotonta löytää ja jos joku erehtyi juomaan tienvarsien puroista, hän tuli hyvin sairaaksi tai kuoli. Michael tiesi sen ja astui taaksepäin muutaman askeleen, kun mies tyhjensi kuppinsa yhdellä kulauksella ja röyhtäisi.
”Mitä hiivattia...” mies aloitti.
Michael lähti juoksuun nauraen hillittömästi. Henry yritti nousta ylös, mutta kaatui nurmikolle älähdyksen saattelemana.
”Piru sinut periköön, Michael Vern!” hän kirosi ja yski.
Michael jatkoi matkaansa kohti Tammimäkeä. Hänen veljensä istui jo suurimman tammen alla. Tammimäki oli veljien kohtaamispaikka. He olivat leikkineet siellä lapsena ja nyt he yrittivät kokoontua sinne aina, kun avautui mahdollisuus. Mäkeä koristivat koko alueen vahvimmat ja vanhimmat tammet ja niiden suojassa oli hyvä maata. Mäen päältä näkyivät kaupungin kaikki asumukset sekä muutamat rikkaampien kartanoista kiireisine palvelijoineen ja mahtailevine pihoineen.
Michael nyökkäsi veljelleen ja heitti hänelle leivän. John täytti sieraimensa sen tuoksulla.
”Kerrankin sinä toit jotain ja kerrankin se on tuoretta”, John kuiskasi ja toivoi mielessään, ettei Michael ollut varastanut sitä. Olihan tämä juuri ansainnut muutaman pennosen auttamalla merimiehiä heidän askareissaan.
Michael irvisti veljelleen ja istui laiskasti alas.
”No, toitko oman osasi?”
”Tietysti toin”, John vastasi ja näytti Michaelille pientä viiniastiaa, mutta kun Michael yritti ottaa sen, John veti sen pois. ”Jos sinä saat ensimmäisen ryypyn, kenellekään muulle ei jää mitään”, John sanoi viileästi.
”Totta! Pulla-Ben muuten jahtasi koko työläiskorttelin lävitse. Läskin kunto on parantunut.”
”Varastit taas”, John kuiskasi pettyneenä.
”Mitä sitten? Ei hän koskaan tee minusta ilmoitusta. Tykkää, kun saa kirota nimeäni.”
”Meidän nimeämme Michael. Hän sanoo kirottu Vern, ei kirottu Michael”, John muistutti.
”Ja nyt meillä on sitten leipää.”
”Ja kirottu nimi”, John huokaisi.
”Parempi kuin nälkäinen Vern. Joten tuleeko pikku Chris?”
John ei vastannut. Hän ei todellakaan välittänyt siitä, tulisiko tämä vai ei. Itse asiassa hän oli ehdottanut, että Christopherille ei enää kerrottaisi tapaamisista ollenkaan. Michael oli ollut toista mieltä ja pitänyt huolen siitä, että tieto kantautui pikkuveljen korviin.
”Me emme ole nähneet häntä pitkään aikaan. Olen kuullut, että perhe naittaisi häntä jollekin saksattarelle.”
”Hyvä. On oikein, että se veljenpetturi joutuu läskiposken mieheksi”, John tiuskaisi ja otti kulauksen astiasta. Nuori viini oli kirpeää, mutta täytti tehtävänsä.
Michael huokaisi pettyneenä. Miksei John voinut riemuita pikkuveljen paremmasta kohtalosta? Sinä päivänä kun heidän äitinsä sisar oli antanut Christopherin ottopojaksi rikkaaseen perheeseen, John oli katkaissut suhteet. Jos Michael ei olisi pitänyt Christopheria veljenään, he eivät luultavasti olisi enää nähneet toisiaan.
”Joten tapasit taas vainoajasi?”
John ei vastannut vaan repäisi palan veljensä tuomasta leivästä.
”Kumma että leipä maistuu. Eikö hän taas ahtanut sinua täyteen ruokaa kuin teuraaksi vietävää sikaa?”
John irvisti, mutta nielaistuaan hän vastasi:
”Hänen nimensä on Amidar. Hän on kaupungin rikkain mies tai niin ainakin sanotaan.”
”Amidar mikä?”
”Vain Amidar”, John huokaisi.
”Onpa miehellä nimi. Kuin jokin hevonen.”
”Hän on ulkomaalainen, ei hevonen. Mutta kyllä, hän syötti minua kuin porsasta myös eilen. Olisitpa nähnyt ne ihanat paahdetut lampaansatulat! Ja se riikinkukkopaistos, mm, en ole koskaan maistanut mitään sellaista! Joutsenen muotoista voitakin oli”, John kertoi hymyillen ja nojasi tammea vasten. Hän ei vieläkään voinut uskoa sitä todeksi.
”Vai joutsenen muotoista voita? Huh hei. Sinuna varoisin. Mikään ei ole ilmaista köyhien poikien maailmassa”, Michael sanoi ja kaappasi viinin itselleen.
”Kyllähän minä tiedän ja olen varovainen, mutta siinä miehessä on jotain ihmeellistä. Hän on erilainen kuin muut. Ja salaperäinen. Kukaan ei tunne häntä tai kerro hänestä enempää kuin on tarpeellista”, John sanoi ja vetäisi viiniastian pois Michaelin huulilta, ennen kuin tämä tyhjensi sen kokonaan.
Michael kirosi mutta katsoi sitten veljeään vakavana silmiin. Hänellä oli eniten kokemusta siitä, miten rikkaat ihmiset toimivat ja ajattelivat, eikä siinä ollut mitään erikoista.
”Veli, se on vain pintaa. Samaa paskaa ne ovat sisältä kuin me muutkin.”
John pudisti päätään. Hän tiesi kyllä, että Amidarilla täytyi olla taka-ajatuksia, mutta juuri nyt hän halusi nauttia mahdollisuudesta. Hän ei voinut kieltäytyä uudesta maailmasta, jota hänelle tarjottiin. Itse asiassa hän olisi varmasti lähtenyt Amidarin mukaan kiertämään maailmaa, ellei Michaelia olisi ollut.
Michael katsoi Johnia kummeksuen. Hänen isoveljensä oli järkevyyden perikuva eikä ajatus siitä, että John antautui rikkaiden pelinappulaksi, miellyttänyt häntä. Hän oli itse ollut näiden säälimättömän riiston kohteena ja hän vaikka kuolisi ennemmin kuin antaisi saman tapahtua Johnille. Michael oli mennyt äärimmäisyyksiin suojellakseen veljiään isältään. Hän tekisi saman uudestaan.
John vastasi veljensä katseeseen tietäen, mitä se merkitsi. Hän oli aina tiennyt, että Michaelissa oli jotain pahasti vialla. Michael oli toisinaan niin tunteeton ja laskelmoiva, että John epäili tämän olevan Paholaisen vallassa. Mutta ei John tosissaan uskonut Jumalaan tai Paholaiseen, ei enää isän kuoleman jälkeen.
”Veli, minä en ole vaarassa, mutta sinä olet ja joudun aina pelastamaan sinut pulasta”, John huomautti.
Michael hymyili Johnille, mutta nousi sitten ylös ja levitti kätensä: ”Pikku Chris, olet myöhässä!”
Pitkä ruskeahiuksinen poika käveli heidän luokseen. Christopher oli kasvanut pituudessa yli Michaelin jo vuosia sitten, mutta edelleen Michael kutsui häntä pikkuiseksi.
”Sinä olet kasvanut”, Michael sanoi hymyillen ja löi leikillään Christopheria mahaan.
Christopher naurahti ja katsoi sitten Johnia melkein anovasti, mutta tämä ei vaivautunut edes nyökkäämään. Christopher laski katseensa maahan. Michaelin pörröttäessä hänen hiuksiaan hän ei kuitenkaan voinut estää hymyään.
”Istu persiillesi”, Michael sanoi ja otti oman paikkansa tammen varjosta.
Christopher katsoi maata ja sitten vaatteitaan, mutta istuutui Michaelin eteen.
”Juuri niin, varo vaatteitasi”, John sanoi viileästi ja kuiskasi: ”Maksoivat varmasti enemmän kuin henkemme.”
Christopher punastui ja katsoi hämmentyneenä muualle.
”Älä välitä hänestä. Mokoma tylsimys! Otahan poika leipää.”
”Ah”, Christopher hymähti ja kaivoi esille suolalihaa ja veitsen.
Michael leikkasi lihaa saman tien. Hän tarjosi sitä myös Johnille, joka kuitenkin kieltäytyi.
”Enemmän meille”, Michael sanoi hymyillen ja teki veljelleen leivän. Hän kaappasi viiniastian Johnin kädestä.
”Kiitos”, Christopher sanoi, vaikka olikin aivan täynnä syömänsä aterian jäljiltä. Hän ei kehdannut kieltäytyä, sillä hän tiesi, miten Michael loukkaantuisi siitä, varsinkin kun ei voinut tarjota pikkuveljelleen mitään leipäpalaa kummempaa.
”Joten, pikku Chris, missä olet ollut?” Michael kysyi hymyillen ja söi lihaa kuin ei olisi nähnyt sellaista useisiin kuukausiin. Mikä olikin lähempänä totuutta kuin Christopher arvasi. Michael pyöritti paloja pitkään kielellään ennen kuin nielaisi ne alas.
”No, tiedättehän”, Christopher vastasi vaisusti ja yritti saada katsekontaktia Johniin. Hän olisi antanut mitä vain saadakseen isoveljensä takaisin. Lapsena he olivat olleet erottamattomia, kaikki kolme.
”Tutustumassa leideihin, ha ha?” Michael virnisti ja töni veljeään kyynärpäällään.
Christopher punastui ja yritti saada Michaelin lopettamaan.
”Ei voi kertoa meille missä liikkuu. Joutuisi pian puhumaan meille”, John sanoi viileästi.
”John”, Michael tiuskaisi.
Christopher ei voinut katsoa Michaelia silmiin, sillä Johnin sanoissa oli hitunen totta. Hän rakasti veljiään syvästi, mutta eli perheensä jatkuvan painostuksen alla. He eivät pitäneet ajatuksesta, että Christopher tapasi veljiään ja oli näin jatkuvassa suhteessa alaluokkaan. Michaelin kyseenalainen maine rötöstelijänä ja väkivallan tekijänä ei parantanut heidän suhtautumistaan.
”Minä en häpeä teitä, John. Olemme samaa verta”, Christopher kuiskasi nieleskellen kyyneleitään alas.
”Meissä ei ole mitään samaa. Äläkä edes väitä, ettet vaihtaisi vertasi, jos se vain olisi mahdollista”, John sanoi kylmästi.
”John.”
John huokaisi katkerana mutta ei sanonut enää sanaakaan.
”Minun ei olisi pitänyt tulla”, Christopher sanoi, mutta kun hän katsoi Michaelia silmiin, hän ei voinut lähteä. Hän tiesi, että tämä oli kaivannut häntä ja hänkin oli kaivannut veljiään. Hän ei voinut kuvitella, ettei tapaisi heitä enää koskaan. Hän muisti veljiä rukouksissaankin.
”Minä haluan tietää, mitä sinulle on viime aikoina tapahtunut”, Michael sanoi.
Christopher hymyili ja mietti mitä kertoisi. Hän oli tavannut neljä hyvämaineista neitoa ja melkein päätynyt naimaan yhden siltä istumalta. Hänen perheensä oli kuitenkin estänyt liiton, sillä Christopher oli vasta kuudentoista eikä valmis isäksi.
”Saitko muuten lahjani?”
”Kyllä. Tikari on todella kaunis. Mistä sait sen?” Christopher kysyi.
”Löysin.”
”Kehottaisin pitämään sen poissa näkyviltä. Sen entinen omistaja oli onnistunut leikkaamaan kurkkunsa auki”, John huomautti.
”Veli!” Christopher henkäisi.
”Se oli sellainen, kun löysin sen. Mutta mitä olit kertomassa?”
Christopher katsoi Michaelia pitkään, mutta tämän kasvot eivät paljastaneet mitään.
”Vannon, että se en ollut minä. Kerro nyt lisää”, Michael anoi.
”Hyvä on. Myönnän, että olen vallan ihastunut erääseen neitoon. Hän on vaalea ja kaunis kuin aamunkaste.”
”Ja entä hänen muotonsa?” Michael vahvisti sanomaansa piirtämällä ilmaan naisen muodot ja iski silmää.
”Ei saa sanoa tuollaista, hän on kunnollinen”, Christopher kuiskasi ja vilkaisi ympärilleen.
”Ehkä sellaista ei saa sanoa, mutta varmasti olet sitä ajatellut.”
”Herrasmiehet eivät ajattele sellaisia, Michael”, Christopher sanoi vaivaantuneena.
”Niin, niin, ja herrasmiehet eivät edes tee sellaista. Mutta mistäs niitä äpäriä sitten tulee?”
Christopher pudisti päätään ja katsoi Johnia, joka ei tuntunut edes kuuntelevan heitä. Hän toivoi, että John voisi edes sisimmässään olla onnellinen hänen puolestaan, mutta tämä tuntui pilkkaavan kaikkea Christopheria koskevaa. Michael oli kutsunut sitä veljeskateudeksi, mutta Christopher tiesi, että Johnin inho ulottui sitä syvemmälle.
Christopher laski katseensa alas pettyneenä ja mietti Annaa, vaaleahiuksista neitoa, joka oli salaa suudellut häntä ratsastustallin takana. Christopher oli kulkenut pilvissä koko loppupäivän ja mennyt nukkumaan tyhjin vatsoin, koska ei ollut voinut syödä palastakaan.
...