Kansi

Nimiö

Tekijänoikeudet

Englanninkielinen alkuteos

Steve Jobs

Suomenkielinen laitos © Kustannusosakeyhtiö Otava

Kannen kuva: Albert Watson

Kannen suunnittelu: Päivi Puustinen

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2011 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-26264-0

Versio 2.0

Kustannusosakeyhtiö Otava 2011

Henkilögalleria

HENKILÖGALLERIA

Al Alcorn. Atarin teknillinen johtaja, joka suunnitteli Pongin ja palkkasi Jobsin.

Bill Atkinson. Yksi Applen ensimmäisistä työntekijöistä. Hän kehitti grafiikkaa Macintoshiin.

Gil Amelio. Hänestä tuli Applen toimitusjohtaja 1996. Hän osti NeXT:n ja toi Jobsin takaisin yhtiöön.

Chrisann Brennan. Jobsin tyttöystävä Homesteadin lukiossa ja hänen tyttärensä Lisan äiti.

Nolan Bushnell. Atarin perustaja ja Jobsin roolimalli yritystoiminnassa.

Lisa Brennan-Jobs. Jobsin ja Chrisann Brennanin tytär, joka syntyi 1978 ja jonka Jobs alkuvaiheessa hylkäsi.

Bill Campbell. Applen markkinointijohtaja Jobsin ensimmäisen Apple-vaiheen aikana ja hallituksen jäsen sekä Jobsin uskottu hänen palattuaan yhtiöön 1997.

Edwin Catmull. Pixarin toinen perustaja ja myöhemmin johtaja Disney-yhtiössä.

Kobun Chino. Sōtō zen -mestari Kaliforniassa. Hänestä tuli Jobsin hengellinen opettaja.

Lee Clow. Pahanilkinen mainosvelho, joka keksi Applen ”1984” -mainoksen ja työskenteli Jobsin kanssa kolmen vuosikymmenen ajan.

Deborah ”Debi” Coleman. Varhaisen Mac-ryhmän sisukas johtaja, joka otti vastuulleen Applen tuotannon.

Tim Cook. Vakaa ja tyyni operatiivinen johtaja (COO), jonka Jobs palkkasi 1998.

Eddy Cue. Applen internet-palveluiden johtaja. Hän oli Jobsin siipimiehenä neuvotteluissa sisällöntuottajien kanssa.

Andrea ”Andy” Cunningham. Viestintäasiantuntija Regis McKennan toimistossa, joka hoiti Jobsin julkisuuskuvaa Macintoshin alkuvuosina.

Michael Eisner. Disneyn kovaotteinen toimitusjohtaja, joka teki Pixar-kaupan mutta ajautui sen jälkeen riitoihin Jobsin kanssa.

Larry Ellison. Oraclen toimitusjohtaja ja Jobsin henkilökohtainen ystävä.

Tony Fadell. Punkkari-insinööri, joka palkattiin Appleen 2009 kehittämään iPodia.

Scott Forstall. Applen mobiililaitteiden ohjelmistokehityksestä vastaava johtaja.

Robert Friedland. Reedin koulun oppilas, omenanviljelijöiden kommuunin isäntä ja hengellinen etsijä itärannikolta. Hän teki vaikutuksen Jobsiin ja siirtyi sitten johtamaan kaivosyhtiötä.

Jean-Louis Gassée. Applen Ranskan-johtaja, joka otti johtoonsa Macintosh-divisioonan kun Jobs potkittiin ulos yhtiöstä 1985.

Bill Gates. Toinen vuonna 1955 syntynyt tietotekniikan ihmelapsi.

Andy Hertzfeld. Leikkimielinen, ystävällinen ohjelmistoinsinööri ja Jobsin kaveri alkuperäisessä Mac-tiimissä.

Joanna Hoffman. Alkuperäisen Mac-tiimin jäsen, jolla riitti puhtia asettua vastustamaankin Jobsia.

Elizabeth Holmes. Daniel Kottken tyttöystävä Reedin koulussa ja Applen alkuaikojen työntekijä.

Rod Holt. Ketjussa tupakkaa polttava marxisti, jonka Jobs palkkasi 1976 sähköinsinööriksi AppleII -projektissa.

Robert Iger. Valittiin Disneyn toimitusjohtajaksi Eisnerin jälkeen 2005.

Jonathan ”Jony” Ive. Applen pääsuunnittelija, josta tuli Jobsin kumppani ja uskottu.

Abdulfattah ”John” Jandali. Syyrialaissyntyinen Wisconsinin yliopiston jatko-opiskelija, joka oli Jobsin ja Mona Simpsonin biologinen isä. Hän työskenteli myöhemmin ravintolapäällikkönä Boomtownin kasinolla Renon lähellä.

Clara Hagopian Jobs. Armenialaisten maahanmuuttajien tytär meni 1946 naimisiin Paul Jobsin kanssa. He adoptoivat Steve Jobsin pian hänen syntymänsä jälkeen 1955.

Erin Jobs. Hiljainen, vakavamielinen Steve Jobsin ja Laurene Powellin keskimmäinen lapsi.

Eve Jobs. Energinen ja räiskähtelevä Steve Jobsin ja Laurene Powellin kuopus.

Patty Jobs. Paul ja Clara Jobsin toinen adoptiolapsi kaksi vuotta Steven adoptoimisen jälkeen.

Paul Reinhold Jobs. Wisconsinista kotoisin oleva rannikkovartioston matruusi, joka vaimonsa Claran kanssa adoptoi Steven 1955.

Reed Jobs. Steve Jobsin ja Laurene Powellin esikoinen, joka on perinyt isänsä viehättävän ulkonäön ja äitinsä sympaattisuuden.

Ron Johnson. Jobsin rekrytointi vuodelta 2000. Hänen tehtävänään oli kehittää Applen myymäläverkostoa.

Jeffrey Katzenberg. Disneyn studioiden johtaja, joka riitaantui Eisnerin kanssa ja erosi 1994 ja oli sen jälkeen perustamassa DreamWorks SKG -yhtiötä.

Daniel Kottke. Jobsin paras kaveri Reedin koulussa. Hän matkusti Jobsin kanssa pyhiinvaellusmatkalle Intiaan ja tuli jo alkuvaiheessa Applen palvelukseen.

John Lasseter. Yksi Pixarin perustajista ja yhtiön luova voimahahmo.

Dan’l Lewin. Jobsin markkinointijohtaja ensin Applella ja sitten NeXT:ssä.

Mike Markkula. Ensimmäinen suuri sijoittaja Appleen ja yhtiön hallituksen puheenjohtaja. Isähahmo Jobsille.

Regis McKenna. Viestintä- ja julkisuudenhallintavelho, joka opasti Jobsia alkuaikoina ja pysyi gurun asemassa.

Mike Murray. Alkuvaiheiden markkinointijohtaja Macintoshissa.

Paul Otellini. Intelin toimitusjohtaja, joka auttoi Macintoshia siirtymään Intelin siruihin mutta ei päässyt mukaan iPhone-liiketoimintaan.

Laurene Powell. Fiksu ja hyväntuulinen Penn-yliopiston kasvatti, joka työskenteli ensin investointipankki Goldman Sachsilla ja sitten Stanfordin yliopistossa ja meni naimisiin Jobsin kanssa 1991.

Arthur Rock. Legendaarinen sijoittaja teknologiayhtiöihin, alkuvaiheen hallituksen jäsen Applessa, isähahmo Jobsille.

Jonathan ”Ruby” Rubinstein. Työskenteli Jobsin kanssa NeXT:ssä ja nousi laitevalmistuksen pääinsinööriksi Applessa 1997.

Mike Scott. Tuli Markkulan tuomana Applen toimitusjohtajaksi 1977 ja yritti johtaa myös Jobsia.

John Sculley. Pepsin johtaja, jonka Jobs palkkasi 1983 Applen toimitusjohtajaksi. Hän otti rajusti yhteen Jobsin kanssa ja pakotti tämän jättämään yhtiön 1985.

Joanne Schieble Jandali Simpson. Wisconsinissa syntynyt Steve Jobsin ja Mona Simpsonin biologinen äiti. Hän antoi Steven adoptoitavaksi, mutta kasvatti itse tyttärensä Monan.

Mona Simpson. Jobsin biologinen sisar. He saivat suhteensa selville 1986 ja heidän välinsä muodostuivat hyvin läheisiksi. Mona kirjoitti romaaneita, jotka perustuivat löyhästi hänen perheensä vaiheisiin. Anywhere but here kertoi hänen äidistään Joannesta, A Regular Guy Jobsista ja hänen tyttärestään Lisasta ja The Lost Father hänen isästään Abdulfattah Jandalista.

Alvy Ray Smith. Oli mukana perustamassa Pixaria ja otti yhteen Jobsin kanssa.

Burrell Smith. Alkuperäisen Mac-tiimin pyöreäposkinen, briljantti mutta ongelmallinen ohjelmoija, joka 1990-luvulla kärsi skitsofreniasta.

Avadis ”Avie” Tevanian. Työskenteli Jobsin ja Rubinsteinin kanssa NeXT:ssä ja nimitettiin Applen ohjelmistokehityksen johtajaksi 1997.

James Vincent. Musiikkia rakastava britti, joka oli Lee Clowin ja Duncan Milnerin nuorempi partneri Applen mainostoimistossa.

Ron Wayne. Tapasi Jobsin Atarilla ja liittyi ensimmäisenä Jobsin ja Wozniakin kumppaniksi ensiaskeleitaan ottavassa Applessa. Epäviisaasti kylläkin hän päätti luopua omistuksestaan yhtiössä.

Stephen Wozniak. Homesteadin lukion elektroniikkavelho. Jobs keksi, kuinka pakata ja markkinoida hänen hämmästyttäviä piirilevyjään.

Johdanto: Kuinka tämä kirja syntyi

JOHDANTO

Kuinka tämä kirja syntyi

Alkukesästä 2004 sain puhelun Steve Jobsilta. Hän oli vuosien mittaan suhtautunut minuun epämääräisen ystävällisesti mutta hänen kiinnostuksensa minua kohtaan oli silloin tällöin selvästi kasvanut. Erityisesti niin oli käynyt silloin, kun hän oli tuomassa markkinoille uutta tuotetta, jota hän olisi halunnut Timen kanteen tai esiteltäväksi CNN:ssä. Minä työskentelin aikanani molemmissa. Ne työt jätettyäni en ollut kuullut hänestä mitään pitkiin aikoihin. Me puhuimme vähän Aspen-instituutista, jonka palvelukseen olin juuri tullut, ja pyysin häntä puhumaan instituutin kesäleirille Coloradoon. Hän vastasi tulevansa mielihyvin, mutta ei esiintymään. Sen sijaan hän halusi lähteä kanssani pitkälle kävelylle, jonka aikana voisimme jutella vapaasti.

Ehdotus vaikutti vähän omituiselta. En vielä silloin tiennyt, että pitkät kävelyretket olivat hänen suosikkitapansa käydä vakavia keskusteluita. Osoittautui, että Jobs halusi minun kirjoittavan hänen elämäkertansa. Olin vähän aikaisemmin julkaissut elämäkerran Benjamin Franklinista ja työn alla oli Albert Einsteinin elämäkerta. Niinpä ensimmäinen reaktioni oli kysyä puoliksi leikilläni, näkikö hän itsensä luonnollisena jatkumona siihen suurmiesten sarjaan. Epäröin, koska oletin hänen olevan yhä keskellä epävakaata urakehitystä, jossa edessä olisi vielä monia ylä- ja alamäkiä. Ei nyt, vastustelin. Mutta ehkä kymmenen tai parinkymmenen vuoden päästä, siinä vaiheessa kun jäät eläkkeelle.

Olin tuntenut Jobsin vuodesta 1984, jolloin hän tuli Time-Life-yhtymän pääkonttoriin Manhattanille. Hän tapasi lounaalla yhtymän lehtien johtavia toimittajia ja kehui estoitta uutta Macintoshiaan. Hän oli jo silloin kärttyisä ja höykytti ankarasti Timen toimittajaa, joka oli aiheuttanut hänelle vahinkoa liian paljastavalla jutullaan. Jälkeenpäin hänen kiivautensa alkoi kuitenkin jollain tavalla kiehtoa minua aivan samoin kuin se on kiehtonut vuosien mittaan niin monia muitakin. Me pidimme yhteyttä senkin jälkeen, kun hänet oli potkittu ulos Applesta. Hän suuntasi huomattavan viehätysvoimansa suoraan minuun aina, kun hänellä oli kaupan jotakin uutta kuten NeXT-tietokone tai Pixar-elokuva. Hän kutsui minut sushi-ravintolaan ala-Manhattanille kertoakseen, että juuri silloin esillä ollut tuote oli hänen kaikkien aikojen paras keksintönsä. Minä pidin hänestä.

Kun hänet nostettiin takaisin Applen valtaistuimelle, me panimme hänet Timen kanteen. Pian sen jälkeen hän alkoi tarjota minulle ideoitaan sarjaan, jota teimme vuosisadan vaikutusvaltaisimmista ihmisistä. Hän oli käynnistänyt ”ajattele eri tavalla” -kampanjansa, johon liittyi kulttimaineeseen nousseita valokuvia joistakin meidänkin sarjaamme ehdolla olleista henkilöistä. Häntä kiehtoi tavattomasti yritys arvioida ihmisten historiallista merkitystä.

Kuulin hänestä aina silloin tällöin vielä senkin jälkeen, kun olin torjunut hänen elämäkertaehdotuksensa. Kerran lähetin hänelle sähköpostiviestin kysyäkseni, oliko tyttäreni minulle kertoma tarina totta. Sen mukaan Applen omenalogo olisi kunnianosoitus Alan Turingille, brittiläiselle tietokoneajan pioneerille, joka mursi saksalaisten sodanaikaiset viestinnän salauskoodit ja teki itsemurhan puraisemalla palan syanidiin kastetusta omenasta. Hän vastasi toivovansa, että olisi tullut ajatelleeksi tällaista yhteyttä, mutta niin ei tosiasiassa ollut. Siitä käynnistyi Applen alkuvaiheita koskeneiden viestien vaihto ja huomasin kerääväni aiheesta lähdeaineistoa siltä varalta, että päättäisin sittenkin joskus toteuttaa kirjahankkeen. Kun elämäkertani Einsteinista julkistettiin, hän tuli kirjan esittelytilaisuuteen Palo Altossa, veti minut syrjemmälle ja ehdotti uudelleen, että hän olisi hyvä elämäkertakirjan kohde.

Hänen sinnikkyytensä hämmensi minua. Hänen tiedettiin vartioivan tiukasti yksityiselämäänsä eikä minulla ollut mitään syytä uskoa, että hän olisi ikinä lukenut yhtään kirjaani. Niinpä vastasin kerran toisensa jälkeen, että ehkä sitten joskus. Mutta vuonna 2009 hänen vaimonsa Laurene Powell sanoi yksikantaan, että ”jos yleensä aiot ikinä tehdä kirjan Stevestä, sinun olisi viisasta tehdä se nyt”. Steve oli juuri joutunut toiselle sairauslomalleen. Tunnustin Laurenelle, etten tiennyt hänen miehensä olleen sairas siinä vaiheessa, kun hän esitti kirjaideansa ensimmäisen kerran. Laurene vastasi, ettei sairaudesta tiennyt juuri kukaan muukaan. Hän selitti, että Steve oli soittanut minulle juuri ennen kuin hänen oli määrä mennä syöpäleikkaukseen. Steve piti asian yhä tiukasti salassa.

Siinä vaiheessa päätin kirjoittaa tämän kirjan. Jobs yllätti minut myöntymällä helposti siihen, ettei hänellä olisi mitään sananvaltaa kirjan sisällön suhteen eikä hänellä olisi edes oikeutta nähdä käsikirjoitusta ennen sen julkaisemista. ”Se on sinun kirjasi”, hän sanoi. ”Minä en aio edes lukea sitä.” Myöhemmin samana syksynä hän ilmeisesti kuitenkin mietti yhteistyötämme uudelleen. Hän kärsi myös uusista syöpäkomplikaatioista, vaikka minulla ei ollut niistä tietoa. Hän ei enää vastannut soittopyyntöihini ja siirsin hankkeen joksikin aikaa syrjään.

Sitten, uudenvuodenaattona 2009, hän soitti minulle uudelleen, täysin yllättäen. Hän oli kotona Palo Altossa seuranaan vain sisarensa, kirjailija Mona Simpson. Hänen vaimonsa ja heidän kolme lastaan olivat lähteneet pikaiselle hiihtomatkalle, mutta hän ei ollut riittävän terve pystyäkseen lähtemään mukaan. Hän oli mietteliäällä tuulella ja puhui kanssani yli tunnin ajan. Hän alkoi kertomalla, kuinka oli halunnut 12-vuotiaana rakentaa taajuuslaskimen. Niinpä hän etsi ja löysi puhelinluettelosta HP:n perustajan Bill Hewlettin numeron ja soitti tälle saadakseen osia. Jobs sanoi, että viimeiset kaksitoista vuotta hänen elämässään, eli Appleen paluun jälkeiset vuodet, oli ollut hänen uransa tuottoisinta aikaa, jos mittakeppinä käytetään uusien tuotteiden määrää. Hänen tärkeämpi tavoitteensa oli kuitenkin toimia niin kuin Hewlett ja tämän ystävä David Packard olivat tehneet. He olivat luoneet yhtiön, joka oli niin läpikotaisin luovan energian täyttämä, että se jäisi elämään vielä pitkään heidän jälkeensäkin.

”Nuorena pidin itseäni aina pikemminkin humanistina, mutta tykkäsin elektroniikasta”, hän sanoi. ”Sitten luin, mitä yksi sankareistani, Polaroidin Edwin Land oli sanonut. Hän korosti sellaisten ihmisten merkitystä, jotka pystyivät toimimaan humanismin ja luonnontieteiden rajapinnassa. Päätin, että minä halusin kehittyä juuri sellaiseksi ihmiseksi.” Tuntui siltä, että hän oli ehdottamassa teemoja elämäkertaansa (ja ainakin tämä teema osoittautui päteväksi). Tämä aihepiiri eli luovuus, joka syntyy vahvan, sekä humanismia että luonnontieteitä ymmärtävän persoonan ajattelussa, oli kiinnostanut minua eniten sekä Franklinin että Einsteinin elämäkertoja kirjoittaessani. Uskon, että juuri tämä yhdistelmä on avainasemassa 21. vuosisadan luovien talouksien synnyttämisessä.

Kysyin Jobsilta, miksi hän halusi juuri minut elämäkertansa kirjoittajaksi. ”Minusta sinä saat hyvin ihmiset puhumaan”, hän vastasi. Se oli odottamaton vastaus. Tiesin, että minun pitäisi jututtaa suurta määrää sellaisiakin ihmisiä, joita hän oli erottanut, kohdellut muuten väärin, hylännyt tai muilla tavoin suututtanut. Pelkäsin, ettei hän katsoisi hyvällä yrityksiäni saada nämä ihmiset puhumaan hänestä. Ja toden totta, hän todellakin säikähti kuultuaan jostakin, millaisia ihmisiä olin haastattelemassa. Muutaman kuukauden kuluttua hän kuitenkin alkoi rohkaista ihmisiä puhumaan kanssani, jopa vihamiehiään ja entisiä tyttöystäviään. Hän ei myöskään yrittänyt estää minua käsittelemästä mitään aihepiiriä. ”Olen tehnyt paljon asioita, joista en ole ylpeä. Esimerkiksi saatoin 23-vuotiaana tyttöystäväni raskaaksi, enkä ole ylpeä tavasta, jolla hoidin sen asian”, hän sanoi. ”Mutta ei minun kaapissani ole sellaisia luurankoja, joita en voisi päästää ulos.”

Haastattelin häntä lopulta nelisenkymmentä kertaa. Jotkut näistä haastatteluista tehtiin muodollisesti hänen olohuoneessaan Palo Altossa, jotkut pitkillä kävelyretkillä tai puhelimessa. Tapasin häntä 18 kuukauden aikana ja koko ajan hän muuttui yhä likeisemmäksi ja avoimemmaksi. Ajoittain tosin näin häntä myös tilassa, jota Jobsin vanhat kollegat Applella kutsuivat hänen vääristellyn todellisuuden tilakseen. Joskus syynä oli tahaton muistisolujen erhe, jollaisia sattuu meille kaikille. Joskus taas hän kaunisteli tosiasioita sekä minulle että itselleen. Tarkistaakseni ja täydentääkseni hänen kertomustaan haastattelin yli sataa ystävää, sukulaista, kilpailijaa, vastustajaa ja kollegaa.

Projektin toteuttamisessa auttoi hänen vaimonsa Laurene. Hänkään ei vaatinut minkäänlaisia rajoituksia eikä valvontaa eikä hän halunnut nähdä etukäteen, mitä aioin julkaista. Itse asiassa hän rohkaisi minua voimakkaasti rehellisyyteen miehensä epäonnistumisten samoin kuin hänen vahvuuksiensakin suhteen. Laurene on yksi fiksuimmista ja juurevimmista ihmisistä, joita olen koskaan tavannut. ”Eräät osat hänen elämästään ja persoonallisuudestaan ovat äärimmäisen sotkuisia, mikä on kiistämätön tosiasia”, hän sanoi jo projektin alkuvaiheessa. ”Sinun ei pidä kaunistella niitä asioita. Hän on hyvä kaunistelemaan niitä itse, mutta hänen tarinansa on todellakin merkittävä ja näkisin mielelläni, että se kerrotaan kokonaisuudessaan todenmukaisesti.”

Jätän lukijan arvioitavaksi, olenko onnistunut tässä tehtävässä. Tässä draamassa on varmasti näyttelijöitä, jotka muistavat jotkut tapahtumista eri tavalla tai ajattelevat minun joskus juuttuneen vääristellyn todellisuuden miinakenttään. Tilanne oli hyvin samanlainen kuin kirjoittaessani kirjaa Henry Kissingeristä, mikä oli joissakin suhteissa hyvää valmistelua tähän projektiin. Huomasin nimittäin, että ihmisillä oli niin voimakkaita kielteisiä ja myönteisiä tunteita Jobsia kohtaan, että niin kutsuttu Rashomon-efekti oli ajoittain ilmiselvä. Olen kuitenkin tehnyt parhaani tasapainottaakseni ristiin meneviä näkemyksiä reilulla tavalla ja kertoakseni avoimesti käyttämäni lähteet.

Tämä on kirja luovan yrittäjän vuoristorataa muistuttaneesta elämästä ja äärimmäisen intensiivisestä persoonallisuudesta. Kirjan päähenkilön intohimoinen pyrkimys täydellisyyteen ja hillitön yritteliäisyys johtivat vallankumoukseen kuudella teollisuudenalalla: henkilökohtaisissa eli PC-tietokoneissa, animaatiotekniikalla toteutetuissa elokuvissa, musiikin jakelussa, puhelimissa, taulutietokoneissa ja digitaalisessa kustantamisessa. Listaan voisi lisätä seitsemännenkin kohdan: vähittäismyymälät, joita Jobs ei täydellisesti mullistanut mutta jotka hän ajatteli täysin uusiksi. Lisäksi hän avasi tien uuden digitaalisen sisällön markkinoille, jotka perustuvat sovelluksiin eivätkä enää pelkästään websivustoihin. Matkan varrella hän ei yksinomaan luonut mullistavia tuotteita vaan myös – toisella yrittämällään – pysyvän yrityksen, jonka perintönä on hänen DNA:nsa ja joka on täynnä sellaisia luovia suunnittelijoita ja uhkarohkeita insinöörejä, jotka pystyvät toteuttamaan hänen visioitaan.

Tämä on toivoakseni myös kirja innovaatioprosessista. Jobs nousee kekseliäisyyden, mielikuvituksen ja jatkuvan innovaatiokyvyn äärimmäiseksi ikoniksi aikana, jona Yhdysvallat etsii tapoja säilyttää etulyöntiasemansa innovaatioissa ja jona muut yhteiskunnat ympäri maailmaa yrittävät synnyttää luovia, digitaaliaikakauden kansantalouksia. Jobs tiesi, että paras tapa luoda lisäarvoa 21. vuosisadalla, on yhdistää luovuus ja teknologia keskenään. Niinpä hän rakensi yhtiön, jossa mielikuvituksen loikat yhdistettiin merkittäviin insinööritaidon saavutuksiin. Hän ja hänen kollegansa Applella pystyivät ajattelemaan eri tavalla. He eivät tyytyneet kehittelemään vaatimattomia parannuksia tietyille kohderyhmille suunnattuihin tuotteisiin. He loivat kokonaan uusia tuotteita ja palveluita, joita kuluttajat eivät edes tienneet tarvitsevansa.

Hän ei ollut mallikelpoinen, siistiin pakettiin jäljiteltäväksi pakattu pomo eikä ihminen. Hän oli joskus kuin paholaisten riivaama ja saattoi ajaa lähipiirinsä raivoon ja epätoivoon. Mutta hänen persoonallisuutensa ja intohimonsa ja tuotteensa olivat kaikki kytköksissä toisiinsa. Ne olivat osa integroitua järjestelmää samalla tavalla kuin Applen laitteet ja niiden ohjelmistot. Näin ollen hänen tarinansa tarjoaa sekä opetuksia että varoituksia. Se on kuin sarja oppitunteja innovaatioista, luonteesta, johtamisesta ja arvoista.

Shakespearen Kuningas HenrikV on tarina itsepäisestä prinssi Halista, josta kasvaa kiihkeä mutta samalla herkkä, paatunut mutta samalla tunteellinen, innostava mutta samalla harhainen kuningas. Näytelmä alkaa varoituksella ”Tulinen tänne runotar mi nousis/Kirkkaimpiin innostuksen ilmoihin” (suomennos Paavo Cajander). Prinssi Halin osa oli yksinkertainen. Hänelle riitti, kunhan pärjäsi yhden isän jättämän perinnön kanssa. Steve Jobsille nousu kirkkaimpiin innostuksen ilmoihin alkaa tarinalla kaksista vanhemmista ja kasvamisesta aikuiseksi laaksossa, jossa vasta oltiin opettelemassa, kuinka pii muutetaan kullaksi.

Paul Jobs adoptiopoikansa Steven kanssa 1956.

Jobsien Sunnyvalen-talo, jonka autotallissa Apple syntyi.

Steve Jobs Homestead High -lukion vuosikirjassa 1972.

Kouluajan SWAB JOB -banderolli oli paljon työtä vaatinut kepponen.

1. Lapsuus: Hylätty ja valittu

ENSIMMÄINEN LUKU

LAPSUUS

Hylätty ja valittu

Adoptio

Kun Paul Jobs kotiutettiin rannikkovartiostosta toisen maailmansodan jälkeen, hän löi vedon miehistökavereidensa kanssa. He olivat saapuneet San Franciscoon, jossa heidän aluksensa poistettiin käytöstä ja Paul löi vetoa, että hän löytäisi itselleen vaimon kahden viikon kuluessa. Hän oli siisti, tatuoitu 180-senttinen konepuolen mekaanikko ja muistutti jonkin verran James Deania. Pelkkä ulkonäkö ei kuitenkaan taannut hänelle treffejä Clara Hagopianin kanssa. Clara oli hyväluontoinen armenialaisten maahanmuuttajien tytär. Hän suostui Paul Jobsin treffiseuraksi lähinnä sen vuoksi, että Jobsilla kavereineen oli käytettävissään auto. Sellaista ylellisyyttä ei ollut toisella kaveriporukalla, jonka kanssa Clara oli alun perin suunnitellut menevänsä ulos sinä iltana. Kymmenen päivää myöhemmin, maaliskuussa 1946, Paul kihlautui Claran kanssa ja voitti näin vetonsa. Avioliitosta muotoutui onnellinen. Se kesti kunnes kuolema heidät erotti yli 40 vuotta myöhemmin.

Paul Reinhard Jobs oli kasvanut maitotilalla Germantownissa Wisconsinin osavaltiossa. Vaikka hänen isänsä oli alkoholisti ja joskus väkivaltainenkin sellainen, Paulin jäyhän ulkokuoren alle kehkeytyi hyväntahtoinen ja tyyni luonne. Jätettyään lukion kesken hän oli vaellellut keskilännen osavaltioissa ja tehnyt satunnaisia mekaanikon töitä kunnes liittyi 19-vuotiaana rannikkovartiostoon, vaikkei osannut edes uida. Hänet komennettiin U.S.S. M.C. Meigs -nimiselle alukselle, jolla hän vietti suuren osan sota-ajasta kuljettaen kenraali Pattonin joukkoja Italiaan. Hän sai kiitosta taidoistaan mekaanikkona ja palomiehenä, mutta ajautui silloin tällöin pieniin hankaluuksiin eikä koskaan noussut matruusia korkeampaan arvoon.

Clara oli syntynyt New Jerseyssä, johon hänen vanhempansa olivat päätyneet paettuaan Armenian vallanneita turkkilaisia. Hän oli vielä lapsi kun perhe muutti San Franciscon Mission District -alueelle. Hänellä oli salaisuus, jota hän harvoin paljasti kenellekään: hän oli ollut aiemminkin naimisissa, mutta hänen ensimmäinen aviomiehensä oli kaatunut sodassa. Niinpä hän oli valmis aloittamaan uuden elämän tavatessaan ensitreffeillä Paul Jobsin.

Kuten monet muutkin sota-ajan pariskunnat he olivat saaneet tuta riittävästi jännitystä. Kun sota vihdoin oli ohi, he halusivat vain asettua aloilleen, kasvattaa perheen ja viettää vähemmän tapahtumarikasta elämää. Heillä oli vain vähän rahaa, joten he muuttivat Wisconsiniin ja asuivat pari vuotta Paulin vanhempien luona, mutta jatkoivat sieltä Indianaan, jossa Paul sai työtä mekaanikkona International Harvester -yhtiön tehtailla. Hän oli intohimoinen vanhojen autojen rassaaja ja tienasi vapaa-aikanaan lisätuloja ostamalla vanhoja autoja, korjaamalla ne ja myymällä ne edelleen. Viimein hän jätti päivätyönsä ja ryhtyi päätoimiseksi käytettyjen autojen myyntimieheksi.

Clara kuitenkin rakasti San Franciscoa ja 1952 hän taivutteli aviomiehensä muuttamaan sinne takaisin. He hankkivat asunnon Sunset Districtin kaupunginosasta Tyynenmeren rannalta Golden Gate -puiston eteläreunasta. Paul ryhtyi työskentelemään rahoitusyhtiön leivissä ”repo-miehenä”. Hän haki autoja, joiden omistajat eivät olleet hoitaneet maksujaan rahoitusyhtiölle, avasi niiden lukot ja palautti autot työnantajalleen. Hän myös lunasti itselleen, korjasi ja myi joitakin näistä autoista ja pääsi näin kohtuullisen hyville ansioille.

Jotakin heidän elämästään kuitenkin puuttui. He halusivat lapsia, mutta Clara oli kärsinyt kohdunulkoisen raskauden, jossa hedelmöitynyt munasolu kiinnittyy munatorveen kohtuontelon asemasta. Hän ei enää kyennyt saamaan lasta. Niinpä he alkoivat vuonna 1955, yhdeksän vuoden avioliiton jälkeen, hakea adoptiolasta.

Paul Jobsin tavoin myös Joanne Schieble oli lähtöisin saksalaista sukujuurta olevasta perheestä Wisconsinin maaseudulta. Hänen isänsä, Arthur Schieble, oli Yhdysvaltoihin saavuttuaan asettunut Green Bayn kaupungin reunamille, jossa hän vaimoineen omisti minkkifarmin. He harjoittivat menestyksellä myös useita sivubisneksiä kuten kiinteistönvälitystä ja valokuvien käsittelyä. Isä-Schieble oli hyvin tiukka etenkin tyttärensä poikaystävien suhteen eikä hyväksynyt lainkaan hänen ensimmäistä rakkauttaan taiteilijaan, joka ei ollut katolinen. Niinpä ei ollut yllätys, että hän uhkasi sulkea tyttärensä kokonaan perheensä ulkopuolelle Joannen rakastuttua Wisconsinin yliopiston jatko-opiskelijana Abdulfattah ”John” Jandaliin. Hän oli Syyriasta muuttanut islaminuskoinen apulaisopettaja.

Jandali oli kuopus merkittävän syyrialaisperheen yhdeksänlapsisessa katraassa. Hänen isänsä omisti öljynjalostamoita ja useita muita yrityksiä ja isällä oli isoja omistuksia Damaskoksessa ja Homsissa. Yhdessä vaiheessa hän pystyi melko tarkalleen säätelemään alueella myyntiin tulevan vehnän hinnan. Schieblen perheen tavoin myös Jandalit pitivät koulutusta suuressa arvossa. Sukupolvien ajan perheenjäsenet olivat matkustaneet Istanbuliin tai Sorbonneen Pariisin opiskelemaan. Abdulfattah Jandali lähetettiin jesuiittojen sisäoppilaitokseen, vaikka hän oli muslimi. Hän suoritti alemman korkeakoulututkinnon Beirutin Amerikkalaisessa yliopistossa ja jatkoi sieltä Wisconsinin yliopistoon jatko-opiskelijaksi ja kansainvälisen politiikan apulaisopettajaksi.

Kesällä 1954 Joanne matkusti Abdulfattahin kanssa Syyriaan. He viettivät kaksi kuukautta Homsissa, jossa Abdulfattahin perhe opetti Joannea valmistamaan syyrialaisia ruokia. Heidän palatessaan Wisconsiniin hän huomasi olevansa raskaana. He molemmat olivat 23-vuotiaita, mutta päättivät, etteivät menisi naimisiin. Joannen isä teki noihin aikoihin kuolemaa ja oli uhannut hylätä tyttärensä, jos tämä menisi naimisiin Abdulfattahin kanssa. Aborttikaan ei ollut helppo vaihtoehto pienessä katolisessa yhteisössä. Niinpä Joanne matkusti 1955 San Franciscoon, jossa hänet otti siipiensä suojaan avioliiton ulkopuolella eläviä äitejä suojaava ja tarvittaessa myös adoptioita vähin äänin järjestelevä, ystävällinen lääkäri. Hän auttoi heidän lapsensa maailmaan.

Joanne ei aikonut pitää lasta mutta asetti adoptiolle yhden ehdon: hänen lapsensa adoptoijilla piti olla korkeakoulututkinto. Niinpä lääkäri järjesti jo ennen synnytystä vauvan adoptiovanhemmiksi erään lakimiehen ja hänen vaimonsa. He päättivät kuitenkin hyväksyä vain tyttölapsen ja vetäytyivät, kun helmikuun 24. päivänä 1955 syntynyt lapsi olikin poika. Ja niinpä sitten pojasta ei tullutkaan juristin lasta. Hänen vanhempansa olivat lukion kesken jättänyt, intohimoisesti teknillisistä vempeleistä innostunut isä ja hänen kirjanpitäjänä työskennellyt, maanläheinen vaimonsa. Paul ja Clara antoivat uuden vauvansa nimeksi Steven Paul Jobs.

Yksi asia oli kuitenkin yhä avoinna. Se oli Joannen vaatimus, että hänen vauvansa uusilla vanhemmilla tuli olla korkeakoulututkinto. Hän kieltäytyi allekirjoittamasta adoptiopapereita saatuaan kuulla, että lapsi oli annettu pariskunnalle, jonka kumpikaan osapuoli ei ollut käynyt edes lukiota loppuun. Pattitilanne jatkui viikkoja, senkin jälkeen kun pikkuinen Steve-vauva oli jo asettunut Jobsin talouteen. Joanne antoi viimein periksi sillä ehdolla, että uudet vanhemmat lupasivat – itse asiassa kirjallisesti – kerätä erityisen rahaston pojan korkeakouluopintojen rahoittamiseksi.

Joanne epäröi adoptiopapereiden allekirjoittamista toisestakin syystä. Hänen isänsä teki kuolemaa ja Joanne aikoi mennä naimisiin Jandalin kanssa pian isän poismenon jälkeen. Hän kertoi jälkeenpäin muille perheenjäsenille usein itkuun purskahtaen toivoneensa saavansa poikavauvansa takaisin avioliiton solmimisen jälkeen.

Lopulta kävi niin, että Arthur Schieble kuoli elokuussa 1955, muutamia viikkoja sen jälkeen, kun adoptio oli saatettu loppuun. Pian joulun jälkeen samana vuonna Joanne ja Abdulfattah Jandali solmivat avioliiton St.Philip the Apostlen katolisessa kirkossa Green Bayssa. Tuore aviomies suoritti filosofian tohtorin tutkinnon kansainvälisessä politiikassa seuraavana vuonna, minkä jälkeen he saivat toisen lapsen, tytön, joka ristittiin Monaksi. Joanne ja Jandali erosivat 1962, minkä jälkeen Joanne alkoi viettää kiertelevää ja unenomaista elämää. Hänen tyttärensä – josta aikuisena tuli tunnettu kirjailija Mona Simpson – kuvasi sitä tarkoin kirjassaan Anywhere But Here. Steve oli kuitenkin annettu pois yksityisessä ja suljetussa adoptioprosessissa. Niinpä oli kuluva vielä 20 vuotta ennen kuin he kaikki löysivät jälleen toisensa.

Steve Jobs tiesi jo hyvin varhaisessa vaih...