Kansi

Etusivu

Rosa Liksom

Hytti nro 6

KERTOMUS

WERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖ

HELSINKI

Tekijänoikeudet

ISBN 978-951-0-38643-9

© Rosa Liksom 2011

Versio 1.0

Werner Söderström Osakeyhtiö 2011

Alkusanat

kiitos gospodin/graždanin X. X.

1

MOSKOVA PAINAUTUI maaliskuun kuivassa pakkasillassa kyyryyn, suojeli itseään jäisen, punaisena laskevan auringon kosketukselta. Tyttö nousi junan häntäpään viimeiseen makuuvaunuun, etsi hyttiään, hyttiä numero kuusi, ja hengitti syvään. Hytissä oli neljä vuodetta, niistä ylimmät oli nostettu seinälle, sänkyjen välissä oli pieni pöytä, pöydällä valkoinen liina ja muovinen kukkamaljakko, siinä ajan haalistama vaaleanpunainen paperineilikka, sänkyjen päädyn hylly oli täynnä isoja, huterasti sidottuja kolleja. Tyttö tunki vaatimattoman vanhan matkalaukkunsa, Zaharilta saamansa, kovan ja kapean sängyn alle rakennettuun metalliseen tavaratilaan, pienen reppunsa hän heitti sängylle. Kun aseman kello löi ensimmäisen kerran, tyttö meni seisomaan käytävän ikkunan ääreen. Hän hengitti junan tuoksua, raudan, kivihiilipölyn, kymmenien kaupunkien ja tuhansien ihmisten jälkeensä jättämää hajua. Matkalaiset ja heidän saattajansa työntyivät hänen ohitseen, tönivät kasseillaan ja kolleillaan. Tyttö kosketti kädellään kylmää ikkunaa ja katsoi laiturille. Tämä juna veisi hänet karkotettujen asuttamien kylien, Siperian avointen ja suljettujen kaupunkien halki Mongolian pääkaupunkiin Ulan Batoriin.

Kun aseman kello löi toisen kerran, tyttö näki jäntevävartaloisen, kaalikorvaisen miehen, jolla oli työläisten käyttämä musta toppatakki ja päässä valkoinen kärpännahkalakki, sekä tummahiuksisen kauniin naisen ja äitinsä vieressä pysyttelevän teini-ikäisen pojan. Nainen ja poika hyvästelivät miehen ja lähtivät kävelemään käsikynkkää asemarakennusta kohti. Mies tuijotti maahan, käänsi selkänsä pakkastuulta vasten, nipisti Belamorkan, nosti sen huulilleen ja sytytti, poltti hetken, poltti ahnaasti, tumppasi savukkeen kengänpohjaansa ja jäi hytisten seisoskelemaan paikallensa. Kun aseman kello löi kolmannen kerran, mies hyppäsi junaan. Tyttö katsoi keinuvin askelin käytävällä kulkevan miehen perään ja toivoi, ettei tämä menisi hänen hyttiinsä. Toive oli turha.

Hetken epäröityään tyttö siirtyi hyttiin, istumaan omalle sängylleen vastapäätä pakkasta hohkaavaa miestä. Molemmat olivat hiljaa. Mies tuijotti jurosti tyttöä, tyttö epävarmana paperineilikkaa. Kun juna nytkähti matkaan, hytin ja käytävän muovisissa kovaäänisissä syöksyi soimaan Šostakovitšin kahdeksas jousikvartetto.

Ja niin jää taakse talvinen Moskova, teräksensininen kaupunki jota ilta-aurinko lämmittää. Taakse jää Moskova, kaupungin valot ja kovaääninen liikenne, kirkkojen piiritanssi, teini-ikäinen poika ja kaunis tummahiuksinen nainen jonka kasvojen toinen puoli on turvoksissa. Taakse jäävät pikimustaa, kärttyistä taivasta vasten loistavat harvat neonvalomainokset, rubiinitähdet Kremlin torneissa, hyvän Leninin ja pahan Stalinin vahatut ruumiit ja Mitka, taakse jää Punainen tori ja Leninin mausoleumi, Gum-tavaratalon kierreportaiden rautapitsikaiteet, kansainvälinen Intourist-hotelli valuuttabaareineen, hotellin siivouskomeroista asuinpinta-alaa salaa valtaavat, länsimeikeistä, parfyymeistä ja parranajokoneista kiinnostuneet, synkeät kerrospäivystäjät. Taakse jää Moskova, Irina, Puškinin patsas, kehätiet ja kehälinjat, Stalinin valtakadut, länsityylinen monikaistainen Novy Arbat, Jaroslavin valtatie ja puuleikkauksin koristellut datšarivistöt; väsynyt, muokattu, nuljuva maa. Ikkunan takana suhahtaa ohitse sata metriä pitkä tyhjä tavarajuna. Tämä on vielä Moskovaa: mutakuopan keskellä röykkiö yhdeksäntoistakerroksisia elementtitaloja, joiden jäisissä ikkunoissa väpättää himmeä, arka valo, rakennustyömaita, puolivalmiita kerrostaloja, ammottavia aukkoja seinissä. Pian nekin jäävät siluetiksi kaukaisuuteen. Tämä ei ole enää Moskovaa: lumen alle sortunut talo, villinä huojuvaa pakkasen jäätämää mäntymetsää, nietoksien peittämä aukea, kinosten alle jäätänyt lauha höyry, pimeys, yksinäinen pieni hirsitalo valkoisen aavan keskellä, pihalla hoitamaton omenapuu, tönkkölumista sekametsää, huviloiden lauta-aitoja, ränsistynyt puinen vaja. Edessä aukeaa tuntematon jään jähmettämä Venäjänmaa, juna kiitää, uupunutta taivasta vasten piirtyvät kirkkaina loistavat tähdet, syöksyy luontoon, pilvisen, tähdettömän taivaan valaisemaan painostavaan pimeyteen. Kaikki on liikkeessä: lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset. Juna jyskyttää halki lumisen maan.

Tyttö kuuli miehen raskaan ja rauhallisen hengityksen. Mies katseli kämmeniään – ne olivat isot ja vahvat. Alhaalla maan pinnalla vilisivät vaihdelyhdyt. Toisinaan näkymän peittivät raiteilla seisovat vaunut, välillä ikkunan takana levittyi Venäjänmaan öinen pimeys, siellä täällä vilahti muutama haaleasti valaistu talo. Mies nosti katseensa, tarkasteli tyttöä pitkään ja pistävästi ja totesi helpottuneena:

– Meitä on siis kaksi. Kiiltävät kiskot vievät meidät Jumalan jääkaappiin.

Hytin ovelle ilmestyi tasapaksu, vanha virkapukuinen vaunuemäntä, joka ojensi molemmille matkalaisille puhtaat lakanat ja pyyheliinan.

– Täällä ei sitten syljetä lattialle. Käytävä siivotaan kaksi kertaa päivässä. Ja passinne tänne, olkaa hyvät!

Passit saatuaan vaunuemäntä poistui ivallisesti hymyillen. Mies nyökkäsi hänen peräänsä.

– Tällä Arisa-akalla on miliisin valtuudet. Se pitää juopot ja huorat kurissa. Sitä ei kannata härnätä turhaan. Arisa on junan lämmityksen jumala. Se on syytä muistaa.

Mies otti taskustaan mustakahvaisen veitsen, poisti varmistimen ja painoi kahvan nappulaa. Kuului metallinen sointi, veitsen terä napsahti tiukasti ponnahtaessaan ulos kahvasta. Mies laski veitsen hellästi pöydälle ja kaivoi laukustaan ison kimpaleen Rossiskaja-juustoa, kokonaisen mustan leivän, kefiiripullon ja smetanapurkin. Lopuksi hän nosti laukun sivutaskusta suolavettä valuvan kurkkupussin ja alkoi ahtaa suuhunsa toisella kädellä mustaa leipää, toisella kurkkuja. Syötyään mies kaivoi eväslaukustaan villasukan, jonka sisällä oli lasipullo ja pullossa lämmintä teetä. Mies katsoi tyttöä kauan. Hänen katseessaan saattoi nähdä ensin vastenmielisyyttä, sitten ahnasta uteliaisuutta ja lopulta jonkinasteista hyväksymistä.

– Mä olen Teräs Rautavitš, mies sanoi, – metallimies ja talonrakennuksen sekatyöläinen ruhtinaitten Moskovasta, Vadim Nikolajevitš Ivanov nimeltäni. Teille pelkkä Vadim. Maistuisiko teille? Teessä on vitamiineja, joten olisi hyväksi juoda kupponen tai kaksi. Mä jo ehdin ajatella, että ovat äijää rankaisseet kovimman kautta ja laittaneet samaan häkkiin virolaisen kanssa. Finljandskaja respublikan ja Sovjetskaja Estonskaja respublikan välillä on ero. Virolaiset on koukkunokkaisia saksalaisia natseja, mutta suomalaiset on periaatteessa samasta läskistä tehtyjä kuin meikäläiset. Finlandija on pieni peruna kaukana ja korkealla pohjoisessa. Teikäläisistä ei ole harmia. Kaikki maailman pohjoiset kansat ovat yhtä porukkaa, pohjoinen ylpeys yhdistää. Neiti on muuten ensimmäinen suomalainen, jonka olen koskaan nähnyt. Mutta kuullut olen paljon. Teillähän on kieltolaki.

Mies kaatoi tytön lasiin tummaa teetä. Tyttö maisteli sitä varovasti. Mies nautti teensä pienin siemauksin, nousi ja petasi sänkynsä. Hän riisui häveliäästi päällimmäiset vaatteensa, mustat paksukankaiset housut, joissa oli kapea nahkavyö, karheasta kankaasta ommellun kevyen pikkutakin ja valkoisen paidan ja laskosti ne siististi sänkynsä päätyyn. Hän veti päällensä taivaansinisen, juovikkaan pyjaman ja pujahti tärkättyjen lakanoiden väliin. Pian peiton alta kurkistivat laiminlyönnin ja huonojen kenkien turmelemat kippuraiset varpaat ja karheat, halkeilleet kantapäät.

– Hyvää yötä, mies sanoi laimea ilme kasvoillaan, melkein kuiskaten, ja nukahti saman tien.

Tyttö valvoi pitkään. Hämärässä hytissä teelasit ja niiden varjot liikkuivat mihinkään pysähtymättä. Hän oli halunnut pois Moskovasta, koska hän tarvitsi omaan elämäänsä etäisyyttä, mutta nyt hän jo ikävöi sinne takaisin. Hän ajatteli Mitkaa, Mitkan äitiä Irinaa, Irinan isää Zaharia ja itseään, miten heidän kaikkien käy. Hän ajatteli heidän toistaiseksi yhteistä kotiaan, joka oli nyt tyhjä. Siellä ei ollut edes kissoja, Lika-neitiä ja Roska-kollia. Veturi vihelteli, kiskot kirskuivat, junan kolke hakkasi metallisena, mies kuorsasi matalla äänellä koko yön. Ääni muistutti tyttöä hänen isästään ja hän tunsi olonsa turvalliseksi. Vihdoin aamuyöllä, kun varjot alkoivat kutistua, tyttö nukahti valkoiseen, vaahtomaiseen uneen.

2

KUN TYTTÖ avasi varovasti silmänsä, hän näki ensimmäiseksi sänkyjen välissä punnertavan miehen. Auringon vihreä kajo liikahteli hytin lakeeratuilla seinillä, mies pyyhkäisi pyyheliinalla hikeä otsaltaan. Ennen kuin tyttö ehti nousta istumaan, oveen koputettiin ja mustaan vormutakkiin itsensä tunkenut Arisa toi pöytään kaksi höyryävää teelasia, nihkeitä vohveleita ja neljä kuubalaista, isoa sokeripalaa. Mies kaivoi kopeekkoja lompakostaan, jota koristi kohokuva Valentina Tereškovasta avaruuskypärä päässä.

Arisan poistuttua mies vetäisi patjan alta kapeateräisen veitsensä, vasempaan käteen sokeripalan, kopautti terän tylpällä puolella palan kahtia ja ojensi tytölle höyryävän teelasin ja puolikkaan sokeripalan.

Mies hymyili arasti ja surumielisesti, nosti laukustaan votkapullon, avasi sen ja täytti kaksi laukkunsa uumenista kaivamaansa sinistä ryyppylasia.

– Jos yhteisen matkamme ilo tulee olemaan pitkä, puhe voi olla lyhyt. Tapaamisemme malja. Malja maailman ainoalle oikealle valtiolle, Neuvostoliitolle. Neuvostoliitto ei kuole koskaan!

Mies kulautti annoksen kurkkuunsa ja haukkasi palan mehevästä sipulista. Tyttö...