Kansi

Nimiö

AYN RAND

KUN MAAILMA JÄRKKYI

ATLAS SHRUGGED

Englannin kielestä kääntänyt Jyrki Iivonen

Tekijänoikeudet

Englanninkielinen alkuperäisteos

Ayn Rand: Atlas Shrugged

Published by agreement with The Estate of Ayn Rand, represented by Curtis Brown Ltd., New York and Ia Atterholm Agency, Sweden.

Suomenkielinen laitos

Minerva Kustannus Oy, 2017

Suomennos Jyrki Iivonen

Kansi ja taitto Taittopalvelu Yliveto Oy

EPUB-konversio Tero Salmén

ISBN 978-952-312-671-8

Teoksen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

Sisällys

SISÄLLYS

I OSA: EI-RISTIRIITA

I	TEEMA
II	KAHLEET
III	HUIPPU JA POHJA
IV	LIIKKUMATTOMAT LIIKUTTAJAT
V	D’ANCONIAN SUVUN HUIPENTUMA
VI	EI-KAUPALLISTA
VII	RIISTÄJÄT JA RIISTETYT
VIII	JOHN GALT LINE
IX	PYHITETTY JA MAALLINEN
X	WYATTIN SOIHTU

II OSA: JOKO TAI

I	MIES JOKA KUULUI MAAN PÄÄLLE
II	RIISTÄJIEN ARISTOKRATIA
III	VALKOINEN KIRISTYS
IV	UHRIN RANKAISEMINEN
V	YLITETTY TILI
VI	IHMEMETALLI
VII	AIVOJEN KÄYTTÖKIELTO
VIII	RAKKAUTEMME KAUTTA
IX	KASVOT ILMAN TUSKAA TAI PELKOA TAI SYYLLISYYTTÄ
X	DOLLARIN MERKKI

III OSA: A ON A

I	ATLANTIS
II	AHNEUDEN UTOPIA
III	AHNEUTTA VASTAAN
IV	ELÄMÄÄ VASTAAN
V	VELJIENSÄ VARTIJAT
VI	VAPAUTUKSEN KONSERTTO
VII	”TÄÄLLÄ PUHUU JOHN GALT”
VIII	EGOISTI
IX	GENERAATTORI
X	PARHAAN MEISSÄ OLEVAN NIMISSÄ

FRANK O’CONNORILLE

I osa: Ei-ristiriita

I

OSA

EI-RISTIRIITA

I Teema

I

TEEMA

”Kuka on John Galt?”

Hämärä oli laskeutumassa, eikä Eddie Willers kyennyt erottamaan kysyjän kasvoja. Laitapuolen kulkija oli lausunut sanat yksinkertaisesti ja ilmeettömästi. Mutta laskevan auringon keltaiset säteet kadun päästä osuivat hänen silmiinsä, ja nuo silmät katsoivat pilkaten ja hiljaa suoraan Eddie Willersiin – aivan kuin kysymys olisi suunnattu hänen sisällään vellovalle oudolle levottomuudelle.

”Miksi sinä sitä kysyt?” kysyi Eddie Willers kireällä äänellä.

Mies nojasi ovipieleen; rikkinäinen ikkunalasi hänen takanaan heijasti taivaan metallisenkeltaista väriä.

”Miksi se teitä liikuttaisi?” hän kysyi.

”Ei se minua liikutakaan”, tiuskaisi Eddie Willers.

Hän tunnusteli hätäisesti taskujaan. Pummi oli pysäyttänyt hänet ja pyytänyt kolikkoa ja ryhtynyt sitten puhumaan kuin hälventääkseen tilanteen kiusallisuutta. Parin kolikon pyytäminen oli niin tavallista, että antajan ei tarvinnut kuunnella mitään selityksiä. Willersiä ei hiukkaakaan kiinnostanut kuulla yksityiskohtia tämän pummin erityisestä epätoivosta.

”Osta itsellesi kuppi kahvia”, Willers sanoi ja antoi kymmensenttisen tuolle kasvottomalle varjolle.

”Kiitos, herra”, ääni vastasi täysin välinpitämättömästi, kasvojen kurottuessa hetkeksi eteenpäin. Kasvot olivat tuulen ahavoittamat, huolien ja kyynisen varautuneisuuden uurtamat. Silmät olivat älykkäät.

Eddie Willers jatkoi kulkuaan ja aprikoi, miksi hän tunsi juuri tähän aikaan päivästä tällaista selittämätöntä levottomuutta. Tai ei mitään levottomuutta, hän ajatteli, koska ei ollut mitään syytä pelätä. Se oli vain suunnaton epämääräinen tunne, ilman syytä tai kohdetta. Hän oli jo tottunut tähän tunteeseen, mutta hän ei ollut löytänyt sille minkäänlaista selitystä. Pummi oli kuitenkin puhunut aivan kuin olisi ollut tietoinen Eddien tuntemuksesta, aivan kuin hänen olisi kuulunutkin tuntea se, ja enemmänkin: aivan kuin hän olisi jopa tiennyt tuntemuksen syyn.

Eddie Willers suoristi hartiansa tietoisen itsekurin voimalla. Minun täytyy päästä tästä irti, hän ajatteli, minä olen alkanut kuvitella asioita. Oliko hän tuntenut näin aina? Hän oli kolmenkymmenenkahden. Hän yritti ajatella mennyttä. Ei, hän ei ollut aina tuntenut näin. Hän ei kuitenkaan pystynyt muistamaan, milloin tunne oli alkanut. Se oli tullut äkillisesti, ilmennyt epäsäännöllisin väliajoin, ja nykyään se palasi tiheämpään kuin koskaan ennen. Se johtuu päivänlaskusta, hän ajatteli; minä vihaan illan hämärää.

Pilvet ja pilvenpiirtäjien ääriviivat taivasta vasten olivat muuttumassa ruskeiksi kuin vanha öljyvärimaalaus, himmenevän mestariteoksen värisiksi. Pitkät nokivanat alkoivat räystäiden alta ja juoksivat alas karstan peittämiä seiniä. Tornin puolella korkealla oli liikkumattoman salaman muotoinen kymmenen kerroksen korkuinen murtuma. Rosoinen kuvio leikkautui läpi taivaan kattojen yläpuolella. Se oli spiraalinpuolikkaan muotoinen ja imi yhä itseensä auringonlaskun hehkua. Sen kultaus oli jo aikoja sitten kuoriutunut pois. Hehku oli punainen ja liikkumaton, kuin tulen heijastus, ei elävän vaan kuolevan tulen, sellaisen, jonka sammumista ei enää voi pysäyttää.

Ei, Eddie Willers ajatteli, kaupunkinäkymässä ei ollut mitään häiritsevää. Se oli samanlainen kuin aina ennenkin.

Hän käveli eteenpäin ja muistutti itselleen, että hän oli palaamassa toimistolle myöhässä. Hän ei pitänyt tehtävästä, joka hänen olisi palattuaan hoidettava. Se oli kuitenkin pakko hoitaa. Siksi hän ei yrittänyt lykätä sitä vaan pakotti itsensä kävelemään nopeammin.

Hän kääntyi kulman ympäri. Kapeassa tilassa kahden rakennuksen tummien siluettien välissä, kuin ovenraossa, erottui taivasta vasten jättimäisen kalenterin sivu.

Kyseessä oli kalenteri, jonka New Yorkin pormestari edellisvuonna oli pystyttänyt erään rakennuksen katolle niin että ihmiset näkisivät kuukauden päivän samaan tapaan kuin kellonajan, vain vilkaisemalla virastorakennuksen torniin. Valkoinen suorakulmio riippui kaupungin yllä ja kertoi päivämäärän alhaalla kadulla kulkeville. Tämän illan ruosteenvärisessä auringonlaskussa suorakulmiossa näkyi Syyskuu 2.

Eddie Willers katsoi poispäin. Hän ei ollut koskaan pitänyt tuosta kalenterista. Se häiritsi häntä tavalla, jota hän ei uskaltanut selittää tai määritellä. Tunne sekoittui hänen levottomuuteensa, se oli laadultaan samanlaista.

Yhtäkkiä hän tajusi, että oli olemassa jokin fraasi, jokin lainaus, joka ilmaisi sen, mitä kalenteri tuntui kertovan. Mutta hän ei saanut sitä mieleensä. Hän käveli eteenpäin hapuillen lausetta, joka häilyi hänen mielessään kuin tyhjä tila. Hän ei pystynyt täyttämään tuota tilaa eikä heittämään sitä pois. Hän vilkaisi taakseen. Valkoinen suorakulmio kattojen yläpuolella ilmoitti liikkumattomana ja lopullisesti: Syyskuu 2.

Eddie Willers nosti katseensa kadun toiseen päähän, vihanneskärryihin, jotka olivat ruskeasta kivestä tehdyn rakennuksen porraskatoksen alla. Hän näki pinon kullankeltaisia porkkanoita ja tuoreita vihreitä sipuleita. Hän näki puhtaan valkoisen verhon liehuvan avoimessa ikkunassa. Hän näki taitavasti ohjatun bussin kääntyvän kulmasta. Hän ihmetteli, miksi hän tunsi olonsa niin huojentuneeksi ja miksi hänen mieleensä tuli äkkiä selittämätön toive, etteivät hänen näkemänsä tavarat jäisi suojattomiksi paljaan taivaan alle.

Kun hän saapui Viidennelle Avenuelle, hän katsoi vain näyteikkunoita. Hän ei tarvinnut mitään eikä halunnut ostaa mitään, mutta hän katseli mielellään tavaroiden esillepanoa – kaikkien tavaroiden, ihmisten ihmisille käyttöön tekemien tavaroiden. Hän nautti vauraan kadun näkymästä; vain korkeintaan joka neljäs liike oli lopettanut toimintansa, ja niiden ikkunat olivat pimeitä ja tyhjiä.

Hän ei ymmärtänyt, miksi hän yhtäkkiä alkoi ajatella erästä tiettyä tammea. Ei ollut tapahtunut mitään sellaista, mikä olisi palauttanut puun hänen mieleensä. Silti hän ajatteli sitä ja lapsuutensa kesiä Taggartin maatilalla. Hän oli viettänyt suurimman osan lapsuuttaan Taggartin lasten kanssa, ja nyt hän teki töitä heille, niin kuin hänen isänsä ja isoisänsä aikoinaan olivat tehneet töitä heidän isälleen ja isoisälleen.

Suuri tammi oli kasvanut kukkulalla Hudson-joen varrella syrjäisessä paikassa tilan mailla. Seitsemänvuotias Eddie Willers tuli mielellään katsomaan tuota puuta. Se oli seisonut paikallaan satoja vuosia, ja hän ajatteli, että se kasvaisi siellä aina. Sen juuret takertuivat kukkulaan niin kuin käsi, jonka sormet oli upotettu maaperään. Hän ajatteli, että jos jättiläinen tarttuisi sen latvaan, puu ei irtoaisi juurineen vaan nostaisi mukanaan kukkulan ja koko maapallo...