Salajuoni

© 2017 by Luke Harding

Guardian Faber, Lontoo

Intenational Rights Management Susanna Lea Associations

Alkuteos Collusion – Secret Meetings, Dirty Money,
and How Russia Helped Donald Trumo Win.

Suomentaneet Ulla Lempinen ja Tiina Ohinmaa

Epilogin suomentanut Laura Kalmukoski

Lewis Sinclair -lainauksen sivulla 71 suomentanut Y. Sutinen

Viktor Suvorov -lainauksen sivulla 123 suomentanut Raija-Liisa Pöllä

Into Kustannus Oy

Kalevankatu 43
00180 Helsinki

www.intokustannus.fi

facebook.com/intokustannus

twitter.com/intokustannus

instagram.com/intokustannus

Kannen kuva: © 3D Vector/Shutterstock

ISBN: 978-952-264-903-4

Epub: 978-952-264-924-9

Epub (drm): 978-952-264-925-6

Prologi

Tapaaminen

Grosvenor Gardens, SW1 Lontoo,

Joulukuu 2016

Lontoo, Victorian asema. Seutu, missä nuhjuisuus ja arvokkuus lyövät kättä. Rautatie- ja linja-autoaseman tuntumassa sijaitsee kolmionmuotoinen puistikko. Sinne on pystytetty ensimmäisen maailmansodan ranskalaisen sotasankarin, marsalkka Ferdinand Fochin, ratsastajapatsas. Sen jalustaan on kaiverrettu Fochin sanat: ”Tiedän palvelleeni Englantia…” Joku on jatkanut lausetta mustalla tussilla: ”murhaamalla tuhansia”.

Puistikossa riittää tulijoita ja menijöitä. Fochin ympärillä on valkoisten pulunjätösten täplittämiä ruskeita penkkejä ja korkeita plataanipuita. Alueella kulkee turisteja, työmatkalaisia ja jokusen ruokkoamattoman pummin, joka höpöttää itsekseen siemaillessaan tölkistä olutta. Tämän hienon kiinteistökaistaleen omistaa Westminsterin herttua. Hän on Britannian vaurain aatelinen.

Kun jatketaan matkaa, edessä avautuu rivi korkeita uusklassisia rakennuksia, jotka jäljittelevät ranskalaista renessanssityyliä. Ollaan Grosvenor Gardensissa. Samannimiseltä kadulta näkee maailmankuulun Buckinghamin palatsin takamuurin. Pitkien tikkaiden avulla saattaisi sisukas kiipeilijä hypätä suoraan hänen majesteettinsa yksityiselle takapihalle. Rahvaskin voi nähdä sen korkeat havupuut, jotka kurottavat Lontoon harmaalle taivaalle. Kuningattaren oma järvi pysyy katseilta piilossa.

Joistakin kadunvarren talojen julkisivuista selviää tilojen haltijat: PR-yritys, japanilainen ravintola, kielikoulu. Mutta osoitteesta Grosvenor Gardens 9–11 ei voi päätellä mistään, kuka tai mikä pitää sitä hallussaan. Nimetöntä mustaa ulko-ovea reunustavat pylväät. Ovenpielessä on valvontakamerasta ilmoittava merkki. Ovisummerin yhteyteen ei ole merkitty nimiä. Talossa on toimistotiloja kolmessa kerroksessa.

Kun menee sisään ja kääntyy oikealle, tulee vaatimattomaan katutason toimistoon. Siinä on pari karua valkoiseksi maalattua huonetta, joista yhden seinällä on keskikokoinen värikäs maailmankartta, ja lähes katutasossa sijaitsevat korkeat ikkunat, joissa on valkeat kaihtimet. Pöydillä on tietokoneita ja sanomalehtiä, The Timesin numero. Kaikesta huokuu pienimuotoisen ja hillityn mutta ammattimaisen toiminnan vaikutelma.

Toimisto kuuluu brittiläiselle yritykselle nimeltä Orbis Business Intelligence Ltd. Orbisin verkkosivujen mukaan se on ”johtava liiketoimintatiedon hallinnan konsulttitoimisto”. Esittely jatkuu epämääräisesti: ”Tarjoamme johtaville päätöksentekijöille strategisia arviointi-, tiedonhallinta- ja tiedustelupalveluja. Autamme lisäksi asiakkaita toteuttamaan strategioita, jotka suojelevat heidän etujaan maailmanlaajuisesti.”

Selväkielisesti ilmaistuna Orbisin toimiala on ei-valtiollinen vakoilu. Se vakoilee kaupallisille asiakkaille ja kaivelee paitsi yksityishenkilöiden ja instituutioiden myös valtioiden ja kansainvälisten organisaatioiden salaisuuksia. Lontoo on yksityisen tiedustelutoiminnan kansainvälinen pääkaupunki. Vaativaa liiketoimintaa, kuten sitä kuvailee eräs entinen brittivakooja, joka toimi alalla vuoden ennen kuin päätyi töihin suuryhtiöön. Yksityisiä tiedustelutoimistoja on Lontoossa pitkälti toistakymmentä, ja niissä työskentelee lähinnä ulkomaiseen tietotaitoon erikoistuneita entisiä tiedustelu-upseereja.

Se ei aivan vastaa klassisen vakoojatoiminnan tai James Bondin maailmaa. Mutta läheltä liippaa.

Orbisia johtaa mies nimeltä Chris Steele. Steelen lisäksi Orbisin johdossa on hänen yhtiökumppaninsa Christopher Burrows. Molemmat ovat brittejä. Steele oli tapaamisemme aikaan 52-vuotias ja Burrows hieman vanhempi, 58. Heidän nimiään ei mainita Orbisin julkisessa materiaalissa, eikä liioin heidän aiempaa uraansa. Toimistossa työskentelee lisäksi pari välkkyä nuorta, jotka ovat hiljattain valmistuneet yliopistosta. Työyhteisö on pieni ja tiivis.

Steelen työhuoneesta ei voi juurikaan päätellä, että hän on tiedustelualalla.

Siihen vihjaa vain yksi asia.

Johtajan työpöydän viereen on aseteltu riviin venäläisiä maatuskanukkeja muistona Moskovasta. Ne esittävät 1800-luvun suuria venäläiskirjailijoita: Tolstoita, Gogolia, Lermontovia, Puškinia. Nuket on maalattu käsin, ja kirjailijoiden nimet on kirjoitettu niiden alaosaan koristeellisin kyrillisin kirjaimin. Tolstoin iso T muistuttaa liehuvaa pii-kirjainta.

Maatuskanuket olivat vuoden 2016 myllerryksessä oiva vertauskuva huikealle salaiselle tiedustelutehtävälle, johon Steeleä oli hiljattain pyydetty. Toimeksianto oli tulenarka: hänen oli määrä kaivaa esiin Kremlin syvimmät salaisuudet, jotka liittyivät henkilöön nimeltä Donald J. Trump, ja purkaa ne esiin yksi kerrallaan kuin sisäkkäiset maatuskanuket, kunnes totuus lopulta paljastuisi. Sen seuraukset ravistelisivat lopulta Yhdysvaltojen tiedusteluyhteisöä ja aiheuttaisivat poliittisen maanjäristyksen, jollaista ei ole nähty sitten presidentti Richard Nixonin ja Watergaten synkkien päivien.

Steelen löydökset olivat sensaatiomaisia, ja niistä koostettu raportti syyttäisi presidentiksi valittua Trumpia raskaan luokan rikoksesta: yhteistyöstä vieraan vallan kanssa. Tuo vieras valta oli Venäjä. Epäilty rikos – joka painokkaasti kiistettiin ja haastettiin ja jota tietyiltä olennaisilta osilta oli mahdoton todistaa – oli maanpetos. Kuiskittiin, että vasta valittu Yhdysvaltojen presidentti oli maanpetturi.

Yhtä hurjan juonen saattoi löytää vain romaanikirjallisuudesta: Richard Condonin teoksesta Mantšurian sankari, joka kertoo Neuvostoliiton ja Kiinan yhteisestä Valkoisen talon kaappausoperaatiosta. Tai Ted Allbeuryn lähes unohdetusta trilleristä The Twentieth Day of January, jossa Moskova värvää vuoden 1968 Pariisin opiskelijamellakoiden tiimellyksessä nuoren yhdysvaltalaisen, joka sitten etenee yhä suurempiin tehtäviin. Allbeury oli Steelen tavoin entinen Britannian tiedustelu-upseeri.

Steele oli tuntematon, kunnes hänen työnsä joutui äkkiä sokaisevaan valokeilaan. Tarkemmin sanoen hän oli tuntematon muille kuin Yhdysvaltojen ja Britannian valtiollisen tiedustelun pienelle sisäpiirille ja venäläisille asiantuntijoille. Tuntemattomana hän olisi mielellään pysynytkin.

Vuosi 2016 jäi omalaatuisuudessaan historiaan. Ensin tapahtui brexit, Britannian yllättävä päätös lähteä Euroopan unionista. Sitten saman vuoden marraskuussa, monen yhdysvaltalaisen hämmästykseksi ja kauhuksikin – muusta maailmasta puhumattakaan –, Donald J. Trump valittiin yllättäen Yhdysvaltojen 45. presidentiksi.

Trumpin Valkoiseen taloon johtanut vaalikampanja oli ollut kaunainen, kansaa jakava ja ilkeämielinen. Lisäksi sen yllä leijui uskomattomalta tuntuva syytös: että perinteisesti Yhdysvaltojen vihollisena pidetty vieraan vallan johtaja oli salaa auttanut Trumpia presidenttikisassa ja kenties jopa sysännyt hänet altavastaajan asemasta voittoon. Syytöksen mukaan Trump oli Kremlin ehdokas, Putinin sätkynukke. Aiemmin republikaanien johto oli pitänyt Putinia kylmäverisenä KGB:n kelminä – ”roistona ja murhaajana”, kuten Arizonan republikaanisenaattori John McCain tiivisti. Miehenä, joka haluaa vahingoittaa Yhdysvaltoja.

Epäily yhteistyöstä Moskovan kanssa jäi tässä vaiheessa elämään kahdesta syystä. Ensinnäkin Trump itse käyttäytyi kovin oudosti kampanjakiertueellaan. Kun alettiin esittää väitteitä, että Venäjä hakkeroi demokraattien sähköposteja ja vuoti niitä julkisuuteen vahingoittaakseen Trumpin vastaehdokasta Hillary Clintonia, Trump kehotti julkisesti Moskovaa jatkamaan samaan malliin.

Heinäkuussa 2016 Floridassa pidetyssä lehdistötilaisuudessa hän sanoi: ”Venäjä, jos satutte olemaan kuulolla: toivottavasti löydätte ne hukassa olevat 30 000 sähköpostiviestiä. Arvelen, että täkäläiset toimittajat olisivat niistä teille kovasti kiitollisia. Katsotaan miten käy.”

Kuten yksi Clintonin avustajista totesi, se oli vieraalle vallalle osoitettu suora vetoomus vakoilla poliittista kilpakumppania. Oliko se vain Trumpin opportunismia? Vai jotakin suunnitelmallisempaa ja katalampaa?

Harvempi uskoi, että WikiLeaksin kesä- ja lokakuussa 2016 julkaisemat sähköpostit eivät olisi vahingoittaneet demokraattien ehdokasta. Sellaisenaan viesteistä ei paljastunut mitään järin raskauttavaa. Trumpin kaltaiselle häikäilemättömälle vastapelurille ne olivat kuitenkin kuin taivaan lahja: tilaisuus ottaa mediavirrasta niskalenkki ja syöttää siihen mielikuva ”kierosta Hillarysta”. Merkittävää oli sekin, että Moskova oli varastanut myös republikaanien kansalliskomitean sähköposteja. Niitä se ei ollut kuitenkaan julkaissut.

Toinen epäilyttävä seikka: miksi Trump niin mielevästi kehui Putinia? Vuoden 2016 vaalipäivää 8.11. edeltävinä kiihkeinä kampanjakuukausina Trump oli sättinyt paitsi Clintonia ja Obamaa myös republikaanipuolueen kanss...