Bazar Kustannus Oy
www.bazarkustannus.fi
Suomentanut Pirkko Biström
Englanninkielinen alkuteos The Widow
Copyright © [2016] by Fiona Barton
First published in Great Britain in 2016 by Bantam Press
an imprint of Transworld Publishers
ISBN 978-952-279-515-1
Taitto Jukka Iivarinen / Vitale
Tämä on Bazar Kustannus Oy:n vuonna 2017 ensimmäistä kertaa painettuna julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.
Teoksen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.
Hyvä lukija,
olen tarkkaillut ihmisiä kauan ja hartaasti. En pelkästään kahviloissa ja rautatieasemilla, vaan työssäni. Toimittajan ammatissa – ”harjaantuneena havainnoitsijana”, kuten alan väellä on tapana vitsailla – olen oppinut panemaan merkille ruumiinkielen ja puheen ominaispiirteet, jotka tekevät meistä yksilöllisiä ja muille kiinnostavia.
Olen vuosien mittaan haastatellut uhreja ja syyllisiä, kuuluisuuksia ja tavallisia ihmisiä, joita on kohdannut murhenäytelmä tai onnenpotku. Silti, kummallista kyllä, mieleeni eivät aina ole jääneet ne heistä, jotka joutuivat huomion valokeilaan. Minua ovat monesti jääneet askarruttamaan heitä ympäröineet ihmiset, näytelmän sivuroolien esittäjät.
Suurissa oikeudenkäynneissä – kun rikos on ollut niin kuohuttavan kauhea, että on päässyt uutisotsikoihin – olen huomannut tarkkailevani syytetyn aitioon joutuneen miehen vaimoa ja miettiväni, mitä hän on todella tiennyt tai suostunut tietämään.
Sinäkin olet nähnyt hänet, uutislähetyksissä. Täytyy ehkä katsoa tarkkaan, mutta siellä hän on, seisoo ääneti oikeustalon portailla miehensä takana. Hän nyökkää ja puristaa miestä käsivarresta, kun tämä vakuuttaa syyttömyyttään, koska hän luottaa puolisoonsa.
Mutta mitä tapahtuu, kun kamerat on viety pois ja maailma on lakannut katselemasta?
Mieleeni on piirtynyt kuva pariskunnasta syömässä lihaperunavuokaa niin kuin mikä tahansa muu aviopari talossaan samassa esikaupungissa saman kadun varrella, he kaksi vain eivät saa sanaa suustaan. Ainoa ääni on haarukoiden ja veitsien kalina lautasella, kun he taistelevat ulko-ovensa alta tihkuvia epäilyksiä vastaan.
Sillä kun kukaan ei näe eikä mikään häiritse, naamio lipsahtaa kasvoilta väistämättä.
Halusin tietää, minun oli pakko tietää, kuinka tämä nainen suhtautuu ajatukseen että aviomies, hänen itse valitsemansa mies, saattaa olla hirviö.
Ja niin sai alkunsa Jean Taylor. Hän on se hiljainen nainen, jonka olen usein nähnyt oikeustalon portailla, vaimo jonka olen nähnyt katselevan ilmeettömänä, kun hänen miehensä antaa todistajanlausuntoaan.
Tässä esikoisromaanissani Jean kertoo julkisen ja yksityisen versionsa tarinasta, jossa onnellinen avioliitto suuresti rakastetun miehen kanssa nyrjähtää sijoiltaan, kun eräs lapsi katoaa ja kodin ovelle ilmestyy poliiseja ja toimittajia.
Toivottavasti pidätte kirjasta. Olen nauttinut sen kirjoittamisesta enkä voi kylliksi kiittää Jean Tayloria – ynnä naisia, joista sain innoituksen häneen.
Fiona Barton
Garylle, Tomille ja Lucylle,
sillä ilman heitä millään ei olisi merkitystä.
1
Keskiviikko 9. kesäkuuta 2010
LESKI
Pihapolulta kuuluu rahinaa, kun nainen lähestyy. Raskaita askelia korkokengillä. Hän on nyt melkein ovella, epäröi ja pyyhkäisee hiukset kasvoiltaan. Hyvännäköinen asu. Isonappinen jakku, sen alla siisti mekko, päälaella silmälasit. Ei jehovalainen eikä työväenpuolueesta. Varmasti toimittaja jostain lehdestä, mutta ei tavallista lajia. Hän on tänään jo toinen – viikon neljäs, vaikka on vasta keskiviikko. Takuulla hän sanoo: ”Anteeksi että häiritsen näin vaikeana aikana.” Ne kaikki sanovat niin ja ottavat typerän ilmeen. Aivan kuin muka välittäisivät.
Katsotaanpa, soittaako hän kahdesti. Tämänaamuinen mies ei soittanut. Jotkut ovat selvästi kuollakseen kyllästyneitä yrittämään. Lähtevät heti kun ovat ottaneet sormensa ovikellon nappulalta, marssivat polkua takaisin niin kiireesti kuin pääsevät, hyppäävät autoon ja häipyvät. Pomollehan voi sanoa, että yritettiin kyllä sisään, mutta nainen ei ollut kotona. Surkea esitys.
Tämä nainen soittaa kahdesti. Ja koputtaa sitten rapsauttamalla. Kuin poliisi. Hän huomaa minun katselevan raosta valoverhojen sivusta ja hymyilee leveästi. Hollywood-hymyä, niin kuin äidillä oli tapana sanoa. Sitten hän koputtaa uudestaan.
Kun avaan oven, hän näyttää portaalta nostamaansa maitopulloa ja sanoo: ”Ei kannata jättää tätä ulos, se happanee. Jospa tulisin sisään? Olisiko teevettä tulella?”
En pysty edes vetämään henkeä, saati puhumaan. Hän hymyilee taas, pää kallellaan. ”Minä olen Kate”, hän sanoo. ”Kate Waters, toimittaja Daily Postista.”
”Minä olen...” aloitan ja tajuan äkkiä, ettei hän ole kysynyt.
”Tiedän kuka olette, rouva Taylor”, hän sanoo. Ja jättää sanomatta: Olette juttu jota metsästän. ”Turha seistä täällä ulkona”, hän sanoo. Ja puhuessaan hän on jotenkin jo astunut sisään.
Olen niin tyrmistynyt, etten saa suustani sanaakaan, ja hän katsoo vaitiolon luvaksi mennä maitopullo kädessä keittiöön laittamaan teetä. Seuraan häntä sinne – keittiö on aika pieni, vähän ahdas kahdelle, kun hän touhuaa edestakaisin, laskee keittimeen vettä ja availee kaapinovia löytääkseen kuppeja ja sokeria. Minä vain seison siinä ja annan kaiken tapahtua.
Hän alkaa jutella kaapistoista. ”Ihanan raikkaan näköinen keittiö – näyttäisipä minunkin tällaiselta. Itsekö te nämä olette laitattaneet?”
Tuntuu kuin juttelisin ystävän kanssa. En arvannutkaan, että toimittajan kanssa puhuminen olisi tällaista. Luulin että se olisi samanlaista kuin poliisin kysymyksiin vastaaminen. Luulin että se olisi koettelemus, kuulustelu. Niin minun mieheni Glen sanoi. Mutta jollain lailla se ei olekaan.
Sanon: ”Niin, me valitsimme valkoiset ovet ja punaiset vetimet, koska se on niin puhtaan näköistä.” Tässä minä seison omassa kodissani keskustelemassa keittiökaapeista toimittajan kanssa. Glen olisi saanut halvauksen.
Nainen sanoo: ”Tännekö?”, ja avaan olohuoneen oven.
En ole varma haluanko hänet sinne – en ole varma miltä minusta tuntuu. Juuri nyt ei kai ole oikea hetki ruveta vastahankaan – hänhän vain istuu juttelemassa teemuki kädessään. Hassua, minä ihan nautin huomiosta. Täällä kotona on vähän yksinäistä nyt kun Glen on poissa.
Ja nainen on näköjään ottanut ohjat käsiinsä. Oikeastaan aika mukavaa, että joku pitää taas huolta minusta. Minua oli jo alkanut pelottaa, että täytyisi pärjätä omin neuvoin, mutta Kate Waters sanoo nyt, että hän hoitaa kaiken.
Kuulemma minun tarvitsee vain kertoa hänelle elämäntarinani.
Omanko elämäni tarina? Ei hän oikeasti halua minusta kuulla. Ei hän ole tullut kotiovelleni etsimään tietoja Jean Taylorista. Hän haluaa kuulla totuuden Glenistä. Miehestäni.
Mieheni nimittäin kuoli kolme viikkoa sitten. Jäi bussin alle aivan Sainsburyn edessä. Ensin hän paasasi siinä minulle, millaisia muroja olisi pitänyt ostaa, ja seuraavassa hetkessä makasi kuolleena kadulla. Kuulemma päävammojen takia. Joka tapauksessa kuolleena. Minä vain seisoin ja katsoin kun hän makasi siinä. Ympärillä juoksi väkeä hakemassa huopia, ja kadulla oli verta. Ei kuitenkaan paljon. Siitä hän olisi ollut hyvillään. Hän ei pitänyt minkäänlaisista sotkuista.
Kaikki olivat hyvin ystävällisiä ja yrittivät estää minua näkemästä ruumista, mutta minun täytyi jättää kertomatta, miten hyvältä tuntui että hän oli poissa. Ei enää niitä hänen höpsötyksiään.
2
Keskiviikko 9. kesäkuuta 2010
LESKI
Tietysti sairaalaan tuli poliiseja. Jopa komisario Bob Sparkes ilmestyi ensiapupolille puhumaan Glenistä.
Minä en kertonut mitään hänelle enkä muillekaan. Sanoin vain, ettei mitään sanomista ollut, olin liian järkyttynyt puhumaan. Itkin vähän.
Komisario Bob Sparkes on kuulunut elämääni kauan, nyt jo neljättä vuotta, mutta minusta tuntuu, että ehkä hän katoaa sinun mukanasi, Glen.
En sano mitään tästä Kate Watersille. Hän istuu olohuoneen toisessa nojatuolissa teemuki kämmenien välissä ja heiluttelee jalkaansa.
”Jean”, hän sanoo – panen merkille, että nyt ei enää rouvitella – ”tämä kulunut viikko on varmasti ollut sinulle kauhea. Ja kaiken sen jälkeen, mitä olet jo joutunut kestämään.”
En sano mitään, tuijotan vain syliini. Hän ei tiedä alkuunkaan, mitä olen joutunut kestämään. Oikeastaan kukaan ei tiedä. En ole voinut kertoa kenellekään. Glen sanoi, että niin oli paras.
Odotamme ääneti, sitten nainen kokeilee uutta lähestymistapaa. Hän nousee ja ottaa takan reunukselta valokuvan meistä – kumpikin nauraa siinä jollekin.
”Näytätte niin nuorilta”, hän sanoo. ”Otettiinko tämä ennen kuin menitte naimisiin?”
Nyökkään.
”Tunsitteko te toisenne kauankin sitä ennen? Tapasitteko kouluaikana?”
”Ei, emme kouluaikana. Me tapasimme bussipysäkillä”, minä kerron. ”Hän oli oikein hauskannäköinen ja osasi naurattaa minua. Minä olin seitsemäntoista, harjoittelin kampaajaksi yhdessä liikkeessä Greenwichissä, ja hän oli töissä pankissa. Hän oli vähän vanhempi ja käytti kokopukua ja hienoja kenkiä. Hän oli erilainen.”
Niin sanottuna se kuulostaa ihan kuin romanttiselta novellilta, ja Kate Watersiin se menee täydestä, hän raapustaa jotain muistikirjaansa, tirkistelee minuun kapeiden silmälasiensa yli ja nyökyttelee kuin ymmärtäisi. Minä en mene halpaan.
Oikeastaan Glen ei aluksi tuntunut romanttiselta tyypiltä. Me seurustelimme enimmäkseen pimeässä – elokuvissa, hänen Escortinsa takaistuimella, puistossa – eikä siinä paljon ehditty keskustella. Mutta muistan, kun hän sanoi ensimmäisen kerran rakastavansa minua. Ihoani alkoi kihelmöidä joka puolelta, tuntui että jokaista neliösenttiä myöten. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin olevani elossa. Sanoin että minäkin rakastin häntä. Kiihkeästi. Ettei ruoka maistunut enkä saanut unta, koska ajattelin vain häntä.
Äiti sanoi, että olin hurmiossa, kun kuljeskelin haaveissani ympäri taloa. En oikein tiennyt mi...