Omistettu
mummolleni Maiju Ilona Kupariselle,
jonka sukujuuret eivät ole menetetyssä Karjalassa, mutta joka istutti
Karjalan kaipuun sydämeeni,
sekä
ukolle eli papalleni Johannes Kupariselle,
joka oli kotoisin Karjalan Kannaksen Pyhäjärveltä.
Ensimmäiset runot käsissäsi olevaan runokirjaan – Mie, sie sivulla 10 ja Juuret sivuilla 12-13 – kirjoitin vuonna 2010 Karjalaseurojen Pohjolan piiri ry:n karjalaisaiheiseen runokilpailuun. Sain runoista hyvää palautetta ja jaetun kolmannen palkinnon.
Kilpailun jälkeen olen kuullut runojani esitettävän eri tilaisuuksissa. Tuntuu erikoiselta ja kutkuttavalta kuulla omia runoja! Sitä miettii, olenko minä tosiaan kirjoittanut nuo?
Positiivisesta palautteesta rohkaistuneena jatkoin Karjala-aiheisten runojen parissa. Tuloksena syntyi tämä kirja.
Valokuvat olen kuvannut viime kuukausien aikana. Valitsin kirjaan kuvia, jotka mielestäni voisivat olla Karjalassa otettuja. En ole vielä päässyt käymään rajan taakse jääneellä sukuni kotiseudulla, mutta Karjala on sekä itselleni, perheelleni että suvulleni tärkeä ja rakas paikka – äidin isovanhempien kotiseutu sekä kaihon ja kaipauksen koti.
Kiitos Sinulle runokirjaani tarttumisesta.
Toivottavasti viihdyt sen parissa.
Kirsi-Maria Hiltunen
19.10.2017 Siikajoen Koikkela
I loista eloa,
rajatonta riemua,
äänekästä menoa,
hulvatonta hälinää,
herkkää itkua,
viiltävää voihketta,
totista tulisuutta,
räiskyvää luonnetta,
sielukasta laulua,
tunteikasta tanssia,
leiskuvaa lempeä.
Miten on yhteen heimoon
saatu mahtumaan niin paljon elämää?
M ie ja sisko mennä rakastuttiin miehiin,
jotka lie tottuneet hiljaisempaan perhe-eloon.
Ensimmäiset sukuloinnit anoppilassa
järkyttivät rakkaitamme.
Eihän tätä karjalaisjuurista sukulaumaa
hiljaiseksi saa vaikka mikä olisi!
Yhteen ääneen pasmatetaan
niin, että varmasti muiden yli kuuluu.
Porina ja naurun rämäkkä tärisyttävät taloa!
Lapsemme ovat isoäänisiä.
”Sukuusi ovat tulleet”,
mieheni päivittelee.
Eivätkö kaikki olekaan näin
eläväistä sakkia?
M ee sie niin mieki meen!
Tuu sie niin mieki tuun!
Niin mummolle aina kuljailtiin.
Myöhemmin ovat kysyneet,
mistä oikein kotoisin olet,
kun miet ja siet välillä lipsahtaa.
Ei sitä mummon istuttamaa Karjalaa
sieltä sydämestä pois saa
– ja siellä olla saapki!
E i silmäni ihailleet ole
Laatokan lakeutta,
Käkisalmen kumpuja,
Pyhäjärven puhtautta,
Viipurin vaurautta.
Ei korvani kuulleet ole
Karjalan käköstä,
naurun kaiuntaa,
laulun läikehdintää
rinteillä, rannoilla niillä.
Ei käteni taiteilleet ole
kukkakimppua heleää,
saunavihtaa kestävää,
kauralyhdettä maittavaa
vehmaassa luonnossa siellä.
Ei jalkani astuneet ole
rannoilla, niityillä,
pelloilla, metsissä,
taloissa, pihoilla,
poluilla, teillä noilla.
Silti silmäni,
korvani,
käteni,
jalkani
kaipaavat,
ikävöivät
sukuni juurille,
kauas jääneille.
Mummoni kertoi:
kaunis ol’ Karjala.
K erran vanhempamme, isovanhempamme
jättivät jälkensä Karjalan maille ja mannuille.
Kerran he siellä kylvivät, puivat,
rakastivat, hoitivat,
lauloivat, soittivat,
nauroivat, itkivät.
Nyt siellä tallaavat polkujaan toiset.
Vaikka rakkaat kotiseudut jäivät rajan taa,
vaihtuvat siellä yhä vuodenajat.
Kesä seuraa yhä kevättä,
talvi syksyä.
Kunnailla koivikot yhä tuuhettuvat.
Hylätyillä pihoilla ruusut nousevat heinän seasta,
asutuilla kukkia vaalivat toiset kädet.
Meille jäi kaihoisat muistot,
kauniit tarinat
jaettaviksi tuleville sukupolville,
etteivät he unohtaisi juuriaan.
L apseni,
rakkaimpani,
älkää koskaan unohtako juurianne,
sukunne historiaa,
esivanhempienne syntysijoja ja tarinoita.
Älkää takertuko menneeseen,
mutta älkää myöskään unohtako.
Mennyt auttaa ymmärtämään tulevaa,
peilaamaan omaa itseä,
näkemään ja hyväksymään muut,
kirjoittamaan parempaa tarinaa eteenpäin.
Katsomalla taaksesi ymmärrät,
että kohtalo voi tuoda eteemme mitä vain,
ja kukin tekee parhaansa
omien voimavarojensa ja ymmärryksensä mukaan.
Muista.
Ja elä rohkeasti elämääsi.
M ummoni kertoi Karjalasta
niin kuin se oli silloin ennen.
Viljava, vauras alue
täynnä eloa, iloa, elämää.
Suomen kulttuurin kehto
täynnä laulua, runoutta, taidetta.
Luonnollaan lumoava
täynnä ihania järviä, jokia, metsiä.
Ihmisten kaunistuttama paikka
täynnä komeita kyliä, kaupunkeja, puistoja.
Kunpa olisin saanut olla siellä silloin,
nähdä ja kokea kaiken.
S iellä jossain Hatsin saarella,
taistelujen keskelle jääneillä Karjalan mailla,
mummoni ja ukkoni vannoivat toisilleen rakkauden valat.
Sodan kauheuden keskeltä
he olivat löytäneet toisensa
ja turvan rakkaudesta.
Muutoksen mainingit
toivat heidät kadotetun Karjalan mailta
lopulta kauas Pohjolan perukoille.
Tänne he perustivat oman kodin
ja kasvattivat oman perheen.
Kaipuun kadonneelle kotiseudulle,
sinne Karjalan kauniille maille,
he antoivat perinnöksi lapsilleen
ja lapsenlapsilleen.
Jäljellä on suloisen kaihoisa uni,
jonka haluan vuorostani jakaa
omille lapsilleni.
H yvästi jääkää,
armas kotini, jossa sain elää perheeni parissa,
kasvaa ja varttua, aikuiseksi kehittyä,
kokea onnen, ilon, turvan, surun ja vihankin hetkiä,
keittiö, jossa päivittäin ruokaa laitettiin,
yhdessä syötiin, kahvia nautittiin,
päivän tapahtumat puitiin,
sali, jossa käsitöitä tehtiin, iltaa istuttiin,
luettiin, laulettiin, viulua soitettiin,
lapsena mukavat leikit leikittiin,
pihamaa, jolle puita ja pensaita istutettiin,
kukkia ja yrttejä kasvatettiin, kasvimaa laitettiin;
jolla lapsena juostiin ja telmittiin, talvisin lumilinnat rakennettiin,
navetta, jossa asuivat rakkaat lehmät,
joiden maittavaa maitoa lypsettiin,
siitä kermat kuorittiin, voit kirnuttiin,
pellot, joille viljaa, heinää ja perunaa istutettiin;
jotka vihannoivat, satoa meille soivat,
ruoassa perheemme ja eläimemme pitivät,
metsät, joiden puista talot ja aitat tehtiin,
talon uunit lämmitettiin, aitauksia eläimille koottiin;
joista maukkaat marjat ja sienet kerättiin.
Tänne jäävät rakkaudella rakennetut talot ja pihat,
elomme nähneet kaapit ja piirongit,
seinille ryijyt, ikkunoille pelargonit,
lattioille taiten kudotut matot,
koko eletty elämä valoineen ja varjoineen.
Oven lähtiessäni lukkoon laitan, vaikka tiedän:
tänne kotiini en enää palaa.
Hyvästi jää, armas kotiseutu.
Kohti tuntematonta käy tieni.
K iitos karjalaisista juuristani.
Kiitos herkkyydestä, joka saa kyynelehtimään
rakkaan syleilyssä,
kaihoisan musiikin voimasta,
koskettavan esityksen lumosta.
Kiitos eloisasta luonteesta,
hassuttelevasta höpötyksestä,
kujeilevasta käytöksestä.
Kiitos myös räiskyvistä hetkistä,
joiden jälkeen päivä on valoisampi,
elämä ihanampi.
Kiitos rakkaudesta omaan kotiin,
omaan kotiseutuun,
omaan perheeseen,
omaan sukuun
ja oman suvun synnyinsijoihin.
Kiitos kaikista tarinoista, vähäisistäkin,
joita olen saanut kuulla suvustani.
Kiitos siitä, että sain lahjaksi rakkauden karjalaisuuteeni.
Päätössanat
Sotien jälkeen Suomi joutui uudelleenasuttamaan noin 11 prosenttia koko maan asukasmäärästä. Suurimman osan näistä muodostivat Karjalan evakot, joita oli noin 406 080. Menetetyn Karjalan ihmiset eivät muodostaneet yhtenäistä kansanosaa, vaan eri alueilla oli erilaiset traditiot, kulttuuri ja uskonto. Nykypäivän mediassa karjalainen kulttuuri tuodaan esille ruoan, tapojen, perinteisen pukeutumisen sekä menetettyjen kotien ja tarinoiden kautta. Karjalaisia ihmisiä kuvaillaan iloisiksi ja vieraanvaraiksi – karjalaiset tuovat aina tuliaisia ja kestitsevät vieraansa hyvin.
Vuonna 2013 tutkin monikulttuurisuuden seminaarityössäni niiden henkilöiden identiteettiä, jotka itse tai joiden esivanhemmat olivat joutuneet lähtemään Neuvostoliitolle luovutetusta Karjalasta. Ymmärsin miksi olen sellainen kuin olen: karjalaisten juurieni takia olen kuullut sukuni evakuointitarinoita ja ymmärtänyt läheisesti menetetyn kodin kaipuun. Kaipaan sukuni menneeseen Karjalaan, mutta olen silti hyvin kiinnittynyt omaan synnyinseutuuni ja kotiini. En asu kaukana syntymäkodistani, minkä luulen liittyvän kuulemiini tarinoihin menetetystä kodista.
Olen aina ollut kiinnostunut vieraista kulttuureista ja ihmisistä ja kokenut, että kaikkien kuuluisi olla yhdenvertaisia. Seminaarityötä tehdessäni paljastui, että tämä on yleinen tuntemus evakoiden keskuudessa. Evakot pystyvät ymmärtämään pakolaisten ja maahanmuuttajien tuntemuksia – vaikka Karjalan evakot muuttivatkin oman maansa rajojen sisällä, joutuivat he silti jättämään oman kotinsa, sopeutumaan kulttuurin muutokseen idästä länteen tultaessa ja otettava vastaan monenlaista kohtelua.
Punkaharjulla syntyneen isoäitini isän puolen suku oli Kontiolahdelta Pohjois-Karjalasta. Karjalaisista juurista kuulemani asiat, myös menetetyn Karjalan osalta, tulevat mummoltani. Elettyään vuosia Vihannin kodissa, isovanhempieni täytyi kaataa kodin takarajalla olevat suuret männyt tulevan tien paikalta. Herkkänä ihmisenä isoäitini itki puiden takia. Isoisäni, jonka kotiseutu oli Karjalan Kannaksen Pyhäjärvellä, sanoi vaimolleen: ”Miksi itket muutaman puun takia? Meidän täytyi jättää kotimme ja kotipaikkamme, kaikki.” Sellaista ei voi ikinä unohtaa.
Lisätietoja mm.
Raninen-Siiskonen, T. (1999). Vieraana omana maalla. Tutkimus karjalaisen siirtoväen muistelukerronnasta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (Toimituksia 766), Helsinki .
Sallinen-Gimpl, P. (1994). Siirtokarjalainen identiteetti ja kulttuurien kohtaaminen. Kansatieteellinen arkisto 40, Suomen Muinaismuistoyhdistys, Helsinki.
http://www.helsinginuutiset.fi/artikkeli/195389-karjalaiset-juhlivat-suomea-lammolla
http://yle.fi/uutiset/karjalaiset_kesajuhlat_vuonna_2014_lappeenrantaan/6297592
http://ideakeittio.fi.msn.com/ruoka-artikkelit/karjala-tunnetaan-paisteistaan-ja-piirakoistaan/
http://www.e-pages.dk/karjalanheili/35/23
http://areena.yle.fi/radio/1698329
Kirjailijasta
Kirsi-Maria Hiltunen on Siikajokivarressa Pohjois-Pohjanmaalla asuva blogisti, innokas kirjoittaja, runoilija, taiteilija ja valokuvaaja, kahden vilkkaan lapsen äiti sekä etelä-pohojalaasen isännän puoliso.
Kirsi-Marian äidin isä, ukko, kuten isoisää karjalaisittain kutsutaan,...