Simon Toyne

Solomon Creed

Suomentanut Virpi Kuusela

 

Simon Toyne on bestseller-kirjailija, joka kirjoitti Sanctus-trilogian lopetettuaan työt televisiojohtajana. Trilogiasta tuli Britannian myydyin esikoistrilleri vuonna 2011. Hänen kirjojaan on käännetty 27 kielelle ja julkaistu yli 50 maassa. Solomon Creed on uuden, samannimisen sarjan ensimmäinen osa.

Betsylle

I

"…tiedän ainoastaan sen, etten tiedä mitään."

Sokrates

1

Alussa on tie… ja minä kävelemässä sillä tiellä.

En muista, kuka olen tai mistä tulen tai miten olen päätynyt tänne. On vain tie

ja autiomaa, joka ulottuu palavaan taivaaseen asti joka suunnalla,

ja minä.

*

Ahdistus kuplii sisälläni. Jalkani tekevät työtä, vievät minua eteenpäin kuumuudessa, aivan kuin tietäisivät jotakin, mitä minä en tiedä. Haluaisin kehottaa niitä hidastamaan, mutta jopa hämmentyneessä mielentilassani tiedän, ettei omille jaloille puhuta – ei, ellei ole hullu, enkä usko olevani hullu… en usko niin.

Tuijotan väreilevää asvalttitietä, joka kohoaa ja laskee kumpuilevassa maastossa, sen suorat reunat aaltoilevat autiomaan polttavassa kuumuudessa. Se saa tien vaikuttamaan epätodelliselta ja edessä olevan matkan epävarmalta, ja ahdistukseni voimistuu sen vuoksi. Minusta tuntuu, että pitäisi tehdä jotain tärkeää ja että minä olen täällä sen tehdäkseni, mutta en muista, mitä se on.

Yritän hengittää hitaasti ja palauttaa muiston jostain syvästä paikasta, jonka on tarkoitus olla rauhoittava, ja tunnen autiomaan kuivassa ilmassa jonkin toisen tuoksun – kreosiitti-pensaan katkenneen oksan kivihiilitervalta tuoksuvan mahlan, jättikaktuksen pudonneen hedelmän makean, sokerisen mädäntyneisyyden, agaaven siitepölyn kuivan hajun – ne kaikki ovat minulle niin selviä, niin ehdottoman omia ja oikeita ja tuttuja. Jokaisen tutun nimen vahvasta siemenestä kasvaa lisää tietoa – latinalaiset nimet, lääketieteelliset ominaisuudet, yleisnimet, se, onko kasvi syötävä vai myrkyllinen. Sama tapahtuu vilkaistessani vasemmalle tai oikealle, jokainen huomaamani asia tuo mieleeni uusia nimiä ja uusien yksityiskohtien virran, niin että pääni alkaa humista siitä kaikesta. Ilmeisesti tunnen maailman läpikotaisin, mutten kuitenkaan tiedä mitään itsestäni. En tiedä edes, missä olen. En tiedä, miksi olen täällä. En tiedä edes omaa nimeäni.

Tuuli puskee selkääni, työntää minua eteenpäin ja tuo uuden tuoksun, joka saa levottomuuteni roihahtamaan peloksi. Se on savua, öljyistä ja kitkerää, ja mieleeni nousee vajavainen muistikuva siitä, että tiellä takanani on jotain kamalaa, jotain, jonka luota minun on päästävä pois.

Pinkaisen juoksuun, tuijotan eteenpäin uskaltamatta katsoa taakseni. Asvaltti tuntuu kovalta ja kuumalta jalkapohjieni alla. Vilkaistessani alaspäin huomaan, ettei minulla ole kenkiä. Jalat läpsähtelevät tietä vasten, ihoni on vitivalkoinen kirkkaassa auringonpaisteessa. Kohotan käteni ja huomaan sen olevan samanlainen, niin puhtaanvalkoinen, että siristän silmiäni sen hohteessa. Tunnen ihoni alkavan punoittaa armottomassa auringossa ja tiedän, että minun on päästä pois tästä autiomaasta, pois tästä auringosta ja siitä, mitä takanani tiellä on. Keskityn edessä olevaan mäkeen tuntien, että jos pääsen sinne, olen turvassa, että tie sen takana on selkeämpi.

Tuuli puhaltaa kovaa, tuo jälleen savun hajun ja tukahduttaa kaikki muut hajut kuin myrkkyhuopa. Hiki alkaa kastella paitani ja takkini tummanharmaan kankaan. Minun pitäisi riisua takkini, viilentää itseäni hieman, mutta paksu kangas suojaa minua auringon poltteelta, joten nostan sen sijaan kauluksen pystyyn ja jatkan juoksemistani. Askel toisensa jälkeen – eteenpäin ja poispäin, eteenpäin ja poispäin – samalla kun kysyn itseltäni jokaisen askeleen välillä – Kuka minä olen? Mistä minä olen? Miksi olen täällä? – toistellen jokaista kysymystä, kunnes tyhjän mieleni autiudessa alkaa muodostua jotakin. Vastaus. Nimi.

"James Coronado." Sanon sen ääneen hengähtäen, ennen kuin se katoaa jälleen, ja kipu viiltää vasenta olkapäätäni.

Yllätyn ääntäni, joka on niin pehmeä ja outo ja vieras, vaikkei nimi ole. Tunnistan nimen ja sanon sen uudelleen – James Coronado, James Coronado – yhä uudelleen, toivoen nimen olevan minun ja kiskon äänettömästä muististani lisää tietoja itsestäni. Mitä useammin nimen sanon, sitä etäisemmältä se alkaa vaikuttaa, kunnes olen varma, ettei se ole minun. Se tuntuu olevan irrallaan minusta, mutta on silti jollain lailla yhteydessä minuun, aivan kuin olisin antanut sille miehelle lupauksen, joka minun velvollisuuteni on pitää.

Pääsen tien harjanteelle, ja eteeni avautuu uusi autiomaanäkymä. Erotan kaukaisuudessa tienviitan, ja sen takana kaupungin, joka leviää kuin tumma tahra punaisen vuorijonon alarinteillä.

Kohotan käteni silmieni suojaksi voidakseni lukea viitan, mutta se on liian kaukana, ja kuumuus saa kirjaimet väräjämään. Tiellä on liikettä kaupungin laidan tuntumassa.

Ajoneuvoja.

Ne ovat tulossa minua kohti. Niiden katolla vilkkuvat punaiset ja siniset valot.

Sireenien ulvonta sekoittuu savuisen tuulen huminaan, ja jään kahden äänen väliin. Katson oikealle ja harkitsen tieltä lähtemistä, autiomaahan suuntaamista. Uusi haju tavoittaa minut, se kantautuu jostain autiomaasta ja se on minulle tutumpi kuin kaikki muut. Se on jonkin kuolleen ja mädäntyvän haju, jonkin näkymättömissä olevan, auringon paahtaman ja löyhkäävän ja karamellinmakean, aivan kuin ennakkoaavistus siitä, mikä minua odottaa, jos poistun tieltä.

Sireenejä edessäpäin, kuolema molemmilla sivuillani, ja takanani – mitä?

Minun pitää tietää.

Käännyn katsomaan sitä, mitä olen paennut, ja koko maailma on liekeissä.

Keskellä tietä on murskautunut, palava lentokone, jonka siivet törröttävät maasta ylöspäin kuin jonkin valtavan, palavan petolinnun taivutetut siivet. Konetta ympäröi laaja tulikehä, joka leviää nopeasti liekkien loikatessa kasvista toiseen ja nuollessa jättikaktusta, jonka palavat haarat ovat kohonneet antautuvasti pystyyn. Sen liha roiskuu ja sihisee sen sisällä olevan veden kiehuessa ja räjähdellessä höyrypurskahduksina.

Se on upeaa. Majesteettista. Pelottavaa.

Sireenien äänet voimistuvat ja liekit jylisevät. Toinen koneen siivistä alkaa pudota, liekit roihuavat sen romahtaessa maahan ja täyttäessä ilman vääntyvän metallin kärsivällä äänellä. Se osuu maahan vhuum, ja liekkiaalto lehahtaa ilmaan, kiertyy kuin lonkero, joka tuntuu tavoittelevan tietä takanani, kurkottavan, haluavan minut takaisin.

Minä horjahdan taaksepäin, käännyn kantapäilläni.

Ja minä pakenen.

2

Pormestari Ernest Cassidy kohotti katseensa kuivasta haudasta ja katsoi lukuisan hautajaisvierasjoukon yli. Hän tunsi jylinän yhtä paljon kuin kuuli sen, aivan kuin autiomaan suunnasta olisi ollut lähestymässä ukkonen. Muidenkin oli täytynyt tuntea se. Muutama rukoukseen painunut pää kääntyi kohti heidän alapuolellaan olevaa autiomaata.

Hautausmaa oli korkealla kaupunkia hevosenkengän tavoin kiertävien Chinchuca-vuorien rinteellä. Laaksosta puhaltava kuuma tuuli leyhytteli surijoiden mustia vaatteita ja lennätti hiekkaa vanhempien hautojen tuulen pieksämiin lautoihin, joihin oli kirjattu kaupungin väkivaltainen syntyhistoria kaikessa hiljaisuudessaan ja niukkuudessaan:

Hevoskuski. Apassit tappoivat. 1881.

China Mae Ling. Itsemurha. 1880

Susan Goater. Murhattiin. 1884

Poika. Ikä 11 kuukautta. Kuoli huonon hoidon vuoksi. 1882

Siihen kuoleman nimenhuutoon lisättiin sinä päivänä uusi nimi, ja miltei koko kaupunki oli paikalla katsomassa. Liikkeet oli suljettu aamupäiväksi, niin että ihmiset saattoivat osallistua ensimmäisiin hautajaisiin, jotka sillä historiallisella hautausmaalla pidettiin yli kuuteenkymmeneen vuoteen. Se oli vähin, mitä he saattoivat niissä olosuhteissa tehdä – kaikkein vähin. Heidän oman kaupunkinsa tulevaisuus oli turvattu sinä päivänä yhtä varmasti kuin se oli turvattu 1800-luvun ankealla loppupuoliskolla, jolloin murhattuja, hirtettyjä, skalpeerattuja ja tuomittuja oli ensimmäisen kerran sinne haudattu.

Väkijoukko rauhoittui ukkosen jylinän vaiettua, ja saarnaajan hattuunsa sinä päivänä sonnustautunut pormestari Cassidy pudotti kourallisen multaa kuivaan hautaan. Se ropisi yksinkertaisen, vanhanaikaisen mäntyarkun kannelle – mukava yksityiskohta tilanteen huomioon ottaen – ja pormestari jatkoi vakavaa hautaan siunaamista.

"Maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman", hän sanoi hiljaa ja kunnioittavasti. Sitä ääntä hän sellaisissa tilanteissa käytti. "Aamen."

Ihmiset kuiskailivat aameniaan, ja sitten seurasi minuutin hiljaisuus tuulen huminassa. Pormestari vilkaisi leskeä, joka seisoi hyvin lähellä miehensä hautaa, aivan kuin kallion kielekkeellä seisova itsemurhaa hautova ihminen. Lesken tukka ja silmät kiilsivät auringonpaisteessa, muita mustemmat vaatteet lepattivat tuulessa hänen ympärillään. Hän näytti niin kauniilta surussaan – kauniilta ja nuorelta. Hän oli rakastanut miestään syvästi, pormestari tiesi sen, ja sen vuoksi asia oli erityisen traaginen. Hänen nuoruutensa merkitsi myös sitä, että hänellä oli paljon aikaa toipua tapahtuneesta, mikä helpotti hieman. Hän lähtisi kaupungista ja aloittaisi alusta jossain muualla. Lapsiakaan ei ollut, mikä oli niin ikään pieni lohtu, ei fyysisiä siteitä, ei kasvoja, joissa olisi ollut miehen kasvon piirteitä ja jotka olisivat muistuttaneet menetetystä rakkaudesta aina tietyn valon osuessa niihin. Toisinaan lasten puute oli siunaus. Toisinaan.

Väkijoukko liikehti, ja pormestari Cassidy näki katseensa kohottaessaan poliisipäällikön harppovan nopeasti uloskäyntiä kohti painaen hatun tiukasti lyhyiden, osittain harmaantuneiden, ruskeiden hiustensa peitoksi. Pormestari katsoi poliisipäällikön takana näkyvää autiomaata ja ymmärsi syyn.

Kaupungista vievältä päätieltä kohosi paksu, musta savupilvi. Ei pormestari ollut ukkosta tai tulossa olevaa sadetta kuullut, vaan uusia ongelmia.

3

Poliisipäällikkö Morgan lähti hautausmaalta niin nopeasti kuin pystyi lennättämättä hiekkaa päin surijoita, jotka kiiruhtivat autoihinsa hänen perässään.

Hänkin oli kuullut jylinän ja tiennyt välittömästi, ettei kyse ollut uk...