Kansi

Nimiö

RIITTA KYLÄNPÄÄ

PENTTI LINKOLA

– IHMINEN JA LEGENDA

KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ SILTALA | HELSINKI

Tekijänoikeudet

© Riitta Kylänpää 2017

ISBN 978-952-234-489-2

Graafinen suunnittelu Mika Tuominen

Sähkökirjan taitto Tero Salmén

Sisällys

SISÄLLYS

ESIPUHE

I LAPSUUS 1932–1946

II NUORUUS 1947–1959

III MIEHUUS 1960–1975

IV PETTYMYKSIÄ1970–1975

V HUKASSA 1975–1978

VI PALUU 1978–1985

VII SUHTEITA 1986–1995

VIII KOHTI VANHUUTTA 1996–2016

EPILOGI

LÄHTEET

Esipuhe

ESIPUHE

Tapasin Pentti Linkolan ensi kerran tätä kirjaa varten kesäkuussa 2015. Hän oli lopettanut Vanajanselän lintulaskennat pari päivää aikaisemmin ja oli toipumassa raskaaksi muuttuneesta urakastaan naisystävänsä Sirkka Kurki-Suonion luona Helsingin Tapanilassa. Hän oli väsynyt, masentunutkin. Hän oli soutanut yli 300 kilometriä, tutkinut saaret ja luodot ja kirjannut taskumuistivihkoonsa kaikki näkemänsä linnut. Jokainen kari, jokainen niemi ja saari oli hänelle tuttu jo yli kuudenkymmenen vuoden ajalta. Oli yksilöinä tuttuja kalalokkejakin.

Matka oli ottanut koville, liian koville. Monena peräkkäisenä päivänä oli myrskynnyt, ja hän oli unohtanut telttansakin kotiin. Hän oli nukkunut makuupussissaan autioiden kesämökkien terasseilla.

”Vanhuus on julmempi kuin osasin odottaakaan. Kaikki on perustunut siihen, että ruumis ainakin tottelee”, hän sanoi. Nyt ruumis oli pettänyt hänet ja hänen on melkein mahdoton hyväksyä sitä. Pitkän soutukierroksen aikana hän oli ymmärtänyt, ettei hän enää palaisi Vanajalle tekemään lintulaskentoja. Monta kertaa hän oli ajatellut, että tätä niemeä, saarta tai luotoa en enää koskaan näe. Se oli tuntunut haikealta.

Nyt hän istui nojatuolissa Sirkan viihtyisässä olohuoneessa. Auringon säteet leikittelivät lattialla ja kiipeilivät seinillä. Hänen ryhdikkäästä, rauhallisesta olemuksestaan uhkui outoa voimaa, hänen läsnäolonsa oli vahva. Yksinäisyys ja uhma olivat tehneet hänestä piinkovan persoonallisuuden, mutta hänen seurassaan voi aistia myös aidon kiinnostuksen toista ihmistä kohtaan.

Rohkaistuin esittämään asiani. Ehdotin hänelle elämäkerran kirjoittamista. Hän hymyili, mutta se näytti enemmänkin irvistykseltä. Hän epäili, että ei jaksaisi enää ryhtyä sellaiseen ponnisteluun. Kaikki, jotka halusivat häneltä jotain, olivat myöhässä, hän sanoi, mutta lupasi harkita asiaa. Tilanne oli hänelle uusi; hän ei ollut tuntenut siihen asti konditionaalia vaan hänen vastauksensa oli ollut kyllä tai ei. Sitä paitsi hänestä oli tuntunut jo pitkään, ettei mikään puhe kannattanut enää. ”Maailma syöksyy kohti tuhoaan, eikä siitä haluta keskustella. Ihmiset ovat pölvästejä ja pölkkypäitä – ajautuvat kuin teuraat kohti loppuaan.”

Maailma on menossa juuri siihen suuntaan kuin hän on ennustanut. Hän surkutteli osaansa: ”On raskasta tietää tai ymmärtää asioita, joita toiset eivät ymmärrä. Se on onnettomuus, taakka.”

Palasin muutaman viikon kuluttua. En ehtinyt tiedustella hänen vastaustaan, kun hän jo alkoi kertoa lapsuudestaan. Nuoruudestaan hän kertoi, kun haastattelin häntä, yhtenä monista, edelliseen kirjaani (Nyt vasta näen, Otava 2009). Linkolassa minua kiinnostaa hänen ajattelunsa kehittyminen mutta myös hänen persoonansa ristiriitaisuus. Hän tulee sivistyneistöperheestä ja hänen käytöksessään näkyy hyvä kotikasvatus, mutta samalla hän on kuin kuka tahansa kansanmies, hankkii elantonsa kalastamalla. Hänen puheensa ja kirjoituksensa ovat karuja, mutta toisaalta harvoin saa lukea mitään yhtä herkkää kuin hän on kirjoittanut. Hän on pohjimmiltaan romantikko, mutta hänen moottorinsa on viha. Hänen mielipiteensä ovat ankaria, mutta hän ei halua keskustella niistä kasvotusten vaan vain kirjoittaa, koska ei halua loukata toista. Hän pitää ihmisistä, mutta on valinnut yksinäisyyden. Hänellä on kova ulkokuori, mutta hän itkee helposti. Hän ei ujostele kertoa syvimmistäkään tunnoistaan, rikkinäisyydestään. Miten hänestä tuli hän?

Pentti Linkola herätteli ihmisiä ajattelemaan jo 1950-luvulla, jolloin hän kirjoitti ensimmäiset kirjoituksensa Ylioppilaslehteen. 1960 ilmestyi hänen pasifistinen pamflettinsa. Hän kulki rauhanmerkki rinnassa ja häntä epäiltiin kommunistiksi. Hän inhosi kommunisteja, mutta hänestä tuli vahvan hallinnon puolustaja ja hän alkoi vihata myös demokratiaa. Ihmiset eivät osaa ajatella omaa parastaan vaan äänestävät johtajikseen henkilöitä, jotka lupaavat korkeampaa elintasoa, lisää tavaraa ja lisää koneita, jatkuvaa kasvua. Kiertäessään polkupyörällään 1950- ja 1960-luvuilla eri puolilla Suomea tekemässä petolintuselvityksiä hän näki, mitä elintason kasvu merkitsi luonnon kannalta. Metsiä hakattiin surutta paljaiksi. Kun hän löysi rakkaan tikkahaavikkonsa pölleinä tienvarresta, häneltä pääsi itku. Suomi oli muuttumassa ”rumaksi ja raiskatuksi” maaksi. ”Minä suren, suren, suren…”, hän kirjoitti.

Hänen kirjoituksensa olivat hätähuutoja, yrityksiä puuttua luonnon hyväksikäyttöön ja hänen pöyristyttävänä pitämäänsä ihmisten elämäntapaan. Kaikki ihmiskunnan ongelmat palautuvat hänen mielestään hallitsemattomaan väestönkasvuun. Siksi kaikki, mikä vain vähentää ihmisten määrää, on hänestä hyvästä, sodat, nälkäkuolemat, iskut New Yorkin kaksoistorneihin. Poliittinen korrektius ja sopivaisuussäännöt ovat hänelle tuntemattomia käsitteitä. Hän kirjoittaa niin kuin ajattelee ja elää niin kuin kirjoittaa.

Hän vaatii ihmisiä elämään siten, että maailma pelastuisi. Se tarkoittaisi paluuta 1930-luvulle, mutta koska ihmiset ovat mitä ovat, hänen utopiassaan kansalaiset ovat ankaran valvonnan alla. Filosofi Georg Henrik von Wright kiitti Linkolaa; edessä saattaa olla aikoja, jolloin tarvitsemme hänen tiukkaa ohjelmaansa.

Raportit eläinlajien kiihtyvästä sukupuutosta, saasteiden vaikutuksista, ilmastonmuutoksesta ovat herättäneet yhä useamman ajattelemaan, että kasvu ei voi jatkua loputtomasti. Pentti Linkola on ollut edellä aikaansa, ja loistavana kirjoittajana hän on myös saanut asiansa esille.

Häntä on nimitetty Päijänteen profeetaksi, ekologiprofeetaksi, ekojulistajaksi, elämänpuolustajaksi, Suomen Rousseauksi ja Kissakulman Tolstoiksi. Joillekin hän on Pyhä Kalastaja ja vihreä Jumala, joillekin mustanpuhuva patriootti, ekoaskeetti, kuoleman apostoli ja tuhon profeetta. Toisinajattelija-nimityksestä hän ei pidä, koska jokainen joka ajattelee, on hänen mielestään toisinajattelija. Niin harvinaiseksi on ajattelu käynyt.

Hänen tarjoamansa vihreä diktatuuri oli lopulta liikaa myös vihreille. Heille hän on ekofasisti ja ekoterroristi. Jotkut eivät hyväksy häntä lainkaan ja nimittävät häntä kaistapääksi ja hulluksi. Ei ole suomalaista, joka ei tiedä häntä.

Olin ehdottanut kustantaja Touko Siltalalle metsäaiheista kirjaa, johon haastattelisin muun muassa Pentti Linkolaa. Hän ehdotti, että kirjoittaisin Pentti Linkolan elämäkerran. Haastattelin Linkolaa viitisenkymmentä tuntia Sirkka Kurki-Suonion luona Tapanilassa ja hänen kotonaan Vähä-Uotilassa Sääksmäen Ritvalassa ja monet kerrat vielä puhelimessa. Hän lainasi käyttööni arkistonsa, muun muassa 45 kalastusvihkoaan ja 65 lintuhavaintopäiväkirjaansa. Ne ovat lakonisia, kertovat enemmän säästä, kalasaaliista ja lintuhavainnoista kuin hänen ajattelustaan tai ihmissuhteistaan, mutta silloin, kun hänellä oli vaikeuksia henkisen jaksamisensa kanssa, hän kirjoitti tunnoistaan. Päiväkirjat ja haastatteluaineisto muodostavat tämän kirjan pohjan. Suorat lainaukset hänen päiväkirjoistaan on kursivoitu kirjassa, samoin kirjeet. Myös hänen saamansa sadat ja sadat kirjeet olivat käytössäni. Niistä vavahduttavimpia ovat hänen äitinsä Hilkka Linkolan kolmisen sataa kirjettä pojalleen. Pentti Linkolan edesmenneen veljen Martti Linkolan poika Hannu Linkola antoi käyttööni Pentin kirjeet Martille. Kirjeensä Martilta Linkola löysi omista arkistoistaan. Siellä olivat myös hänen lapsena tikkukirjaimin kirjoittamansa ´seikkailukirjat´ ja runot ja sodan aikaiset kirjeet isovanhemmilleen. Ja ennen aikojaan kuolleelle isälleen.

Erityisesti haluan kiittää Pentti Linkolan entistä puolisoa Aliisa Sinivaaraa ja pariskunnan tyttäriä Mirjami Linkola-Auvista ja Leena Linkolaa sekä Pentin sisarta Aira Ruohosta yhteistyöstä.

Toisin kuin luullaan, Pentti Linkola ei ole erakko, hänellä on poikkeuksellisen paljon ystäviä, ja hän myös hoitaa ystävyyksiään. ”Minä vihaan ihmiskuntaa, mutta pidän ihmisistä”, hän sanoo.

Pentti Linkola, kiitos luottamuksestasi.

Nilsiässä 21.3.2017

RIITTA KYLÄNPÄÄ

HELSINGIN yliopiston kasvitieteellinen puutarha, Pentti Linkolan lapsuudenympäristö.

I Lapsuus 1932–1946

I

LAPSUUS

1932–1946

”ARMOVUOSI”

Se oli karkotus paratiisista. Perhe oli kuitenkin saanut asua vielä vuoden isän kuoleman jälkeen tämän virka-asunnossa kasvitieteellisen puutarhan päärakennuksessa Kaisaniemessä ja totutella ajatukseen lähdöstä. Isä, Helsingin yliopiston kasvitieteen professori Kaarlo Linkola oli ollut myös kasvitieteellisen puutarhan esimies.

Oli huhtikuu 1943, Pentti Linkola oli kymmenen. Idän sinililjat olivat juuri puhjenneet kukkaan puutarhanmäellä. Uusia Saksasta ostettuja ilmatorjuntatykkejä asennettiin eri puolille Helsinkiä. Sota Neuvostoliittoa vastaan oli muuttunut asemasodaksi, mutta vihollinen pommitti harvakseltaan myös Helsinkiä. Kun ilmatorjuntatykin ammus iskeytyi maahan, Pentti hyppäsi pyöränselkään ja polki keräämään kiiltäviä kuoren sirpaleita ja teriä ennen kuin niiden hohto katoaisi, ja ennen kuin toiset pojat ehtisivät. Poikia oli paljon ja he kaikki halusivat täydentää sirpalekokoelmiaan.

Perheen äiti Hilkka Linkola katseli ympärilleen. Muuttomiehet kantoivat viimeisetkin tavarat kuorma-auton lavalle. Lapset, Pentti, 12-vuotias Aira ja 6-vuotias Martti odottivat jo lähtöä.

Hilkka Linkola hyvästeli perheen vanhan keittäjän, Iida Karttusen. Iida oli ollut “hyvä ja nöyrä” palvelija. Hän oli siirtynyt perintönä Hilkka Linkolan perheeseen hänen vanhemmiltaan Hugo ja Greta Suolahdelta. Keittäjät ja taloudenhoitajat olivat usein tuolloin elinikäisiä, vain lastenhoitajat vaihtuivat. Nyt Hilkka-äiti kuitenkin halusi, että perheen lastenhoitaja Elsa Pesu muuttaa heidän kanssaan uuteen Ullanlinnan kotiin. Isän kuoleman jälkeen Pentti ja Martti olivat olleet tavallistakin kurittomampia, ja äiti suunnitteli, että Elsa auttaa häntä kurinpidossa. Isän kuolema merkitsi tärkeän auktoriteetin katoamista, ja lapset käyttivät tilannetta hyväkseen. ”Äiti ei osannut eikä töiltään olisi ehtinytkään pitää sellaista komentoa kuin kodissamme oli aikaisemmin ollut”, Martti Linkola muisteli myöhemmin.

Hyvästelijöiden joukkoon liittyivät myös vanha ylipuutarhuri Karl Edvin Liljeström sekä talonmies ja lämmittäjä Puomila perheineen.

Muutto harmitti kaikkia, mutta vain Elsa Pesu kapinoi ääneen. Hän oli vihainen, hänestä oli rikollista, että perhe häädettiin sillä tavalla kodistaan. Hänen mielestään yliopiston olisi pitänyt kunnioittaa arvostetun tiedemiehen muistoa ja antaa tämän perheen jäädä asumaan päärakennukseen. Kaarlo Linkola oli sentään toiminut yliopiston rehtorinakin. Hilkka Linkola hillitsi itsensä. Myös lapset vaikenivat.

Perheen ”armovuosi” Kaisaniemen kodissa oli kulunut nopeasti, ja muuton järjestäminen surun keskellä oli kuluttanut 34-vuotiaan lesken voimia. Kaarlo Linkolan lyhytaikainen seuraaja professori Colliander, perheetön mies, oli tyytynyt asumaan puutarhan piharakennuksessa, mutta hänen seuraajansa professori Aarno Kalela odotti jo perheineen virka-asunnon vapautumista.

KASVITIETEELLISEN puutarhan päärakennus.

YLIOPISTON rehtori Kaarlo Linkola työhuoneessaan 1938.

Puutarhan linnamainen, kertaustyylinen päärakennus kohosi ylväänä puutarhanmäellä. Se on edelleen yksi Helsingin komeimpia rakennuksia ja olisi ehkä vieläkin vaikuttavampi, jos keisari Nikolai II olisi hyväksynyt arkkitehti Gustaf Nyströmin alkuperäiset piirustukset. Keisari oli pelännyt, että rakennus jättäisi varjoonsa Carl Ludvig Engelin suunnitteleman Helsingin keisarillisen keskustan ja määrännyt Nyströmin piirtämään uuden päärakennuksen, kertoo laitoksen nykyinen johtaja dosentti Marko Hyvärinen. Nyström karsi rakennuksesta linnamaisia piirteitä, jätti pois tornin ja vaihtoi julkisivun punaisesta kellertäväksi, mutta edelleen hänen ajatuksensa olivat ranskalaisessa linnaromantiikassa. Hän tiesi mitä halusi. Hän oli suunnitellut Säätytalon, Valtionarkiston ja Vanhan kauppahallin. Myös Töölönlahden pohjukassa sijaitseva talvipuutarha ja kasvitieteellisen puutarhan moderni lasi- ja rautarakenteinen palmuhuone ovat hänen suunnittelemiaan.

Palmuhuoneen myöhemmin valmistuneen siipirakennuksen pienemmässä kasvihuoneessa on edelleen jättiläislummeallas. Kun Kukan päivänä syntynyt Pentin Aira-sisko oli kolmen, valokuvaaja ikuisti hänet istumassa lumpeen lehdellä. Kuva päätyi puutarhan esitteeseen. Kaarlo Linkola esitteli kasvihuoneiden kokoelmia esitteen sisälehdillä: kasveja oli kaikista ilmastotyypeistä trooppisesta välimerelliseen. Liaaneja, banaanipuita, palmuja, ananaksia, pippuripensaita, kaikkiaan 1500 kasvilajia. Ulkopuutarhassa kasvoi tuhansia erilaisia kasveja.

Kun monarkistit etsivät 1918 residenssiä vasta itsenäistyneen Suomen valtion mahdolliselle kuninkaalle, heidän katseensa kiinnittyivät Nyströmin suunnittelemaan ”linnaan”.

Linkoloiden reilun 200 neliön koti oli rakennuksen pohjoispäädyssä ensimmäisessä kerroksessa. Lähes neljä metriä korkeat huoneet lisäsivät tilan tuntua. Suuren ruokasalin seiniä kiersi tumma tammipaneeli. Salin komistus oli Suomen ensimmäinen vuolukivikakluuni, jonka edessä oli Linkoloiden tamminen spiraalibarokkinen pöytäkalusto. Palvelijat tarjoilivat ruoan pöytään.

Ruokapöydässä oli ”käyttäydyttävä”, mutta kun tarjolla oli lasten inhoamaa silakkalaatikkoa, ja isä pyydettiin puhelimeen, Pentti ja Aira sujahtivat pöydän alle. Päivällisen jälkeen vanhemmat vetäytyivät salonkiin, isä lukemaan ja äiti tekemään käsitöitä tai lukemaan. Salongin katseenvangitsija oli venäläistyylinen valkoinen kakluuni. Ruokasalin ja salongin korkeista ikkunoita avautui esteetön näköala Helsingin keskustaan ja Siltasaareen. Lastenhuoneen ikkunan edessä kasvoi vanha vaahtera. Palvelijoilla oli oma huone.

Isällä oli työhuone sekä ala- että yläkerrassa, jossa oli opetustiloja ja yliopiston kasvitieteelliset kokoelmat. Kun Kaarlo Linkola meni yläkerran työhuoneeseensa, hän sanoi lapsille menevänsä yliopistolle. Isällä oli säilynyt Kuopion kouluvuosien ajoilta savolainen intonaatio, ja Martti-veli kuuli isän lähtevän yliö-pistolle. Lapset eivät saaneet mennä ilman lupaa isän työhuoneeseen, koska “papereita ei saanut liikuttaa”.

COLLANIEN SUKUA

Hilkka Suolahti oli ehtinyt opiskella biologiaa kolme vuotta, kun hänen opettajansa Kaarlo Linkola oli ”napannut” hänet puolisokseen 1928. Hänen opintonsa olivat päättyneet siihen. ”Yläluokkaisen rouvan ei ollut tuolloin soveliasta käydä töissä”, Pentti Linkola toteaa.

Myöhemmin Hilkka Linkolan sisar Hertta paljasti lapsille, että he olivat säälineet Hilkkaa, kun tämän oli pitänyt jättää opinnot ja ryhtyä rouvaksi. Heidän äitinsä Greta Suolahti oli opiskellut kemiaa ja valmistunut filosofian kandidaatiksi Keisarillisesta Aleksanterin yliopistosta 1902, mutta hänen haaveensa kemistin työstä olivat rauenneet hänen avioiduttuaan Hugo Suolahden kanssa kolme vuotta myöhemmin. Hilkan Osmo-veli, lasten eno, oli kemian tohtori. Hertta-sisar ei ollut halunnut opiskella, vaan oli töissä Suolahtien maatilalla Kariniemessä Tyrvännössä.

Kaarlo Linkola ja Hilkka Suolahti olivat tutustuneet toisiinsa filosofisen tiedekunnan maisteri- ja tohtoripromootiossa vajaat kaksi vuotta ennen avioitumistaan. Kaarlo Linkola oli vastannut juhlamenojen ohjaajana tapahtuman suunnittelusta ja toteutuksesta, Hilkka Suolahti oli ollut yleinen seppeleensitojatar. Hänen valintansa oli ollut suuri kunnianosoitus Hugo Suolahdelle. Edellisessä vuoden 1923 promootiossa yleisenä seppeleensitojattarena oli toiminut presidentti K.J. Ståhlbergin tytär Elli Ståhlberg ja 1919 valtionhoitaja G. Mannerheimin tytär Sophie Mannerheim.

VUODEN 1926 promootion yleinen seppeleensitoja Hilkka Linkola.

Kaarlo Linkola riemuitsi. ”Olen ottanut tärkeän askeleen, joka saattaa kotini onnellisille raiteille”, hän kirjoitti avioiduttuaan kollegalleen Vilho A. Pesolalle.

Nuoripari oli puheenaihe. Hilkka-rouvan isä Hugo Suolahti oli tunnettu valtiomies ja yliopiston kansleri. Kun Kaarlo Linkola nimitettiin myöhemmin 1938 yliopiston rehtoriksi, yliopistoa hallitsi sukudynastia.

Kaarlo Linkolalle avioliitto oli toinen. Myös hänen ensimmäinen puolisonsa Anna Linkola omaa sukua Ringbom oli opiskellut biologiaa ja maantiedettä Helsingin yliopistossa, mutta oli menehtynyt heidän lapsensa Anssin synnytyksessä. Avioliitto ehti kestää vain kuusi vuotta. Linkola jäi yksin vastasyntyneen kanssa. Hän upotti surunsa tutkimustyöhön ja intohimoiseen luontoharrastukseensa. ”Minun murheeni on kaipaus häneen. Anna oli naisten parhaita, aivan jumalallisen ylevä ja hieno luonne, niin jalo etten ole saanut sellaista muualla tuntea. Anssi on taas iloni… On isän perään vallan liikaakin”, Linkola kirjoitti Vilho A. Pesolalle.

Kaarlo Linkolan sisaret auttoivat häntä lastenhoidossa. Linkolan isä Karl Julius Collan, Mukka, asui läheisellä Rantakadulla vastapäätä Eläintarhanlahtea, mutta hänestä ei ollut apua. Linkolan äiti Naema Collan oli kuollut tuberkuloosiin vuosia aikaisemmin. Kaarlo ja Hilkka Linkolan perhe vieraili isoisän luona vain harvoin; käynnit olivat enemmän velvollisuuskäyntejä. Mukka kuoli 1938 Pentin ollessa kuuden. ”Isoisä oli hiljainen ja omaan vanhuuteensa keskittynyt.”

”MUKKA” Collan, Pentti Linkolan isänpuoleinen isoisä.

Kaarlo Linkola ehti asua seitsemän vuotta kahdestaan Anssin kanssa Kaisaniemen virkatalossa ennen avioitumistaan Hilkka Suolahden kanssa. Tarinan mukaan Hilkka Suolahti oli puutarhassa käydessään tavannut pienen Anssin ja tutustunut sen jälkeen Kaarlo Linkolaan. Anssilla oli muistona valokuva omasta äidistään. Kuvan ja salin seinällä olleen muotokuvan perusteella hänen äitinsä oli ollut todellinen kaunotar. Pentti vertasi omaa äitiään kuvan naiseen: hänen äitinsä oli ”tavallisen näköinen”. “Vanhempana äiti oli ikäisekseen hauskan näköinen, lempeä ja herttainen. Ja aika hyvä kirjoittajakin hän oli.”

Kaarlo Linkola oli savolaista Collanien virkamies- ja pappissukua. Hän oli suomentanut nimensä isoisänsä Sulkavalla sijainneen maatilan mukaan käydessään Kuopion lyseota. Kirjailija Johannes Linnankosken J.V. Snellmanin syntymän satavuotispäivänä toukokuussa 1906 antama kehotus suomalaistaa vierasperäiset sukunimet oli saanut aikaan joukkoliikkeen, ja kahden vuoden aikana lähes 70 000 suomalaista suomensi nimensä.

Linkolan isä Karl Julius Collan oli Kuopion ja Liperin kihlakuntien kruununvouti, ja oli poikansa lyseovuosien aikana komennuksella Kuopiossa. Kaarlo Linkolan äiti Naema Collan oli Vaasan pormestarin Karl Oscar Elfvingin tytär. Naeman sisar Ester, kirjailija ja toimittaja, oli kirjoittanut muun muassa elämäkerrallisen romaanin Mathilda Wredestä, vankien ja vähäosaisten auttajasta. Hän oli avioitunut Suomen ensimmäisen presidentin K.J. Ståhlbergin kanssa tämän presidenttivuonna 1920, kun molemmat olivat jääneet leskeksi. Topakka Ester Ståhlberg perusti Pelastakaa lapset -järjestön Suomen osaston ja hankki sitä kautta kasvatuskoteja kansalaissodan orvoille. Kaarlo ja Hilkka Linkola lapsineen vierailivat Ester ja K.J. Ståhlbergin luona Kulosaaressa. Pentin mieleen täti jäi ankarana ja kuivakiskoisena naisena. ”Vaikka K.J. Ståhlberg oli arvokas herra, hän sentään tarjosi meille karamelleja.”

Kaarlo Linkolan isälle Karl Julius Collanille vuosisadan alkuvuodet Kuopiossa olivat hänen uransa vaikeimmat. Hänen esimiehensä Kuopion läänin kuvernööri Martti A. Berg täytti tunnontarkasti Suomen kenraalikuvernöörin käskyt, ja suomenmielisen Collanin virkavala velvoitti häntä olemaan kuuliainen esimiehelleen. Silti hän katsoi usein läpi sormiensa venäläismielistä johtoa uhmaavien oppositiohenkisten savolaisten tekoja. Kun kuvernööri määräsi kirjailija Minna Canthin pojan Jussi Canthin vangittavaksi, Collan piti pidätysmääräystä taskussaan niin kauan, että tämä ehti paeta Ruotsiin. Silti hän sai tottua julkiseen parjaukseen. Häntä haukuttiin isänmaan petturiksi ja venäläisten kätyriksi.

Suurlakon aikana 1905 ihmiset olivat kiihtyneitä, ja Kuopion seudullakin oli lukuisia välikohtauksia. Mellakoiden pelossa kaupunkiin perustettiin suojelukaarti, johon Collanienkin kahdeksasta pojasta vanhimmat, Kaarlo ja Ilmari, liittyivät. Helsingissä Kaarlo Linkola kirjautui Helsingin suojeluskunnan akateemiseen pataljoonaan ja oli myöhemmin seuran kannattajajäsen. Komppaniansa kirjurina toiminut Ilmari-veli kaatui valkoisten puolella kansalaissodan taistelussa Ahvolan Hanhimäellä Jääskessä.

1888 syntynyt Kaarlo Linkola harrasti luontoa ja retkeilyä ja alkoi kerätä kasveja jo ensimmäisenä koulukesänään. Harrastus sai uudet mittasuhteet, kun hän tutustui Kuopiossa kansakouluntarkastajana toimineeseen O.A.F. Lönnbohmiin, kirjailija Eino Leinon veljeen. Originelli Lönnbohm oli kerännyt aikaisemmin sanoja, mutta innostunut sittemmin kasveista. 1896 Lönnbohm perusti Kuopion Luonnon Ystäväin Yhdistyksen, ja 1905 Kaarlo Linkola toveriensa kanssa yhdistyksen nuoriso-osaston. Hänet valittiin osaston varapuheenjohtajaksi. 1904 Linkola sai luottotehtävän: hän järjesti Kuopion museon kasvikokoelmat.

Kaarlo Linkolan ura eteni vauhdikkaasti. Hän aloitti kasvitieteen opinnot 1907 Helsingin yliopistossa, väitteli tohtoriksi kahdeksan vuotta myöhemmin 1916 ja siitä kolmen vuoden kuluttua hänet nimitettiin dosentiksi ja pian sen jälkeen kasvitieteen professoriksi Turun yliopistoon. 1925 hänet kutsuttiin Helsinkiin kasvitieteen professorin virkaan. Kun professori Fredrik Elfving jäi 1926 eläkkeelle, tuolloin 38-vuotias Linkola seurasi häntä kasvitieteen laitoksen johtajana. Virkaan oli liitetty Kasvitieteellisen puutarhan esimiehen tehtävät.

HELSINGIN yliopiston 300-vuotisjuhla 5.9.1940. Marsalkka Mannerheim, yliopiston rehtori Kaarlo Linkola ja vararehtori Edwin Linkomies.

Kaarlo Linkola viihtyi paremmin luonnossa kuin laboratorioissa. Hän oli kasvimaantieteilijä ja ”ulkoilmabiologi”, tarkkasilmäinen luonnonhavainnoitsija ja nopea ja väsymätön retkeilijä. Hänen kesänsä kuluivat tutkimuksissa eri puolilla Suomea. Hän harrasti putkilokasveja, sammalia, leviä ja jäkäliä, mutta hänen intohimonsa olivat niittykasvit.

Kaarlo Linkola kirjoitti yli sata tieteellistä julkaisua, mutta hänen suurtyönsä niittykasvien selvittämiseksi jäi kesken. ”Kukaan ei kyennyt suomentamaan hänen muistivihkoihinsa tekemiään merkintöjä hänen kuolemansa jälkeen, ja hänen suurtyönsä niittykasveista Impilahdella Laatokan Karjalassa valui niiltä osin osittain hukkaan”, Pentti Linkola kertoo.

Sodan alla 1938–1941 Linkola toimi yhden kolmivuotiskauden yliopiston rehtorina. Hänen rehtorikautensa huippukohta oli yliopiston 300-vuotisjuhla syyskuussa 1940, jossa sotamarsalkka Mannerheim ojensi hänelle yliopistolle myönnetyn Suomen korkeimman kunniamerkin, vapaudenristin.

Arvokkaassa tilaisuudessa saattoi aistia tummia sävyjä. Suomi ja Neuvostoliitto olivat allekirjoittaneet vain puoli vuotta aikaisemmin 12. maaliskuuta rauhansopimuksen, jossa Suomi menetti Karjalan. Kaarlo Linkolalle menetys oli myös henkilökohtainen; hän oli koonnut väitöskirjansa materiaalin Laatokan pohjoisen puolisilla seuduilla ja viettänyt väitöskirjan valmistumisen jälkeen Karjalassa pääosan kesistään talvisotaan asti.

Jo keväällä, hyvissä ajoin ennen yliopiston 300-vuotisjuhlaa posti julkaisi aiheeseen liittyvän postimerkin. Kaarlo Linkola lähetti 5.5.1940 leimatun kirjeen postimerkkeilyä harrastavalle 7-vuotiaalle pojalleen. Rakas Pentti. Kyllä sinä mahdoit hämmästyä, kun sinulle tuli postissa tämä kirje. Siinä on niin merkillinen postimerkki, ettet sellaista ole koskaan nähnyt. Ja silti se on suomalainen. Se on meidän yliopistomme juhlapostimerkki yliopiston 300-vuotisuuden kunniaksi. Sen vuoksi siihen on painettu sanat ”Universitas Helsingiensis” ja vuosiluvut 1640–1940. Nyt panemme talteen kaikki sellaiset merkit, niin että niitä riittäisi sinun ja Mapankin pojanpojanpojille asti. Isä

Kasvimaantieteilijänä Linkola oli kiinnostunut myös laajemmista ekologisista kysymyksistä.

Kun Valtioneuvosto pyysi 1925 Metsähallitukselta selvityksen kahdeksan suojelualueen erottamiseksi valtion maista Lapissa ja Kuusamossa, Linkola sai tehtäväkseen tutkia voisiko niistä muodostaa kansallispuistoja tai muita luonnonsuojelualueita.

Tehtävä oli mieluinen. Luonnonsuojelu oli hänestä kansallinen velvollisuus, ja hän ”loikki pitkillä säärillään” kahden kesäkuukauden aikana tutkimassa alueet. Askeettisen luonteensa ansiosta hän pärjäsi vaikeissakin oloissa, ja jo seuraavana kesänä hän jätti selvityksensä Metsähallitukselle. Hän korosti siinä, että enää vain Pohjois-Suomessa Pallas- ja Ounastunturin maastossa Ylä-Lapissa oli ”laajempia alkuperäisen luonnon mahtavia näytteitä”. Kollegalleen Vilho A. Pesolalle hän kirjoitti, että alue oli ”verraton palanen valtion maata, joka tarjoaa todellisen Lapin kuvan kaikessa mahtavuudessaan; suuripiirteisine tuntureineen ja silmänkantamattomiin siintävine saloineen”.

Eduskunta hyväksyi 1928 lakiesityksen luonnonpuistojen ja kansallispuistojen perustamisesta, mutta se jäi vahvistamatta keskeneräisen isojaon takia. Linkola jatkoi työtään suojelualueiden perustamiseksi, mutta vasta kymmenen vuotta myöhemmin 1938 lukuisten mietintöjen ja esitysten jälkeen eduskunta hyväksyi lain. Ensimmäisinä perustettiin Mallan ja Pisavaaran luonnonpuistot sekä Pallas- ja Ounastunturin ja Pyhätunturin kansallispuistot.

Lain viivästyminen johti osaltaan luonnonsuojeluliikkeen järjestäytymiseen. Kaarlo Linkola oli siinä työssä eturintamassa. Hän oli perustamassa Suomen Luonnonsuojeluyhdistystä, nykyistä Suomen Luonnonsuojeluliittoa, ja toimi sen puheenjohtajana kuolemaansa saakka.

Hän oli kirjeenvaihdossa lukuisien saksalaisten ja sveitsiläisten virkaveljiensä kanssa. Harrastajabotanisteille hän lähetti kannustavia kortteja, jotta nämä jaksaisivat kerätä aineistoa kasvitieteelliselle museolle. Hän osasi seurustella kansanmiesten kanssa ja viihtyi heidän seurassaan. Palkkioksi nämä antoivat hänelle kasvien kansanomaisia nimiä.

Linkola harrasti myös heimokansoja, mutta sekin nivoutui hänen tutkimustyöhönsä. Hän toimi puheenjohtajana Suomalais-balttilaisessa kasvimaantieteellisessä liitossa, johon kuuluivat Suomen lisäksi Viro, Latvia ja Liettua, ja vieraili usein naapurimaissa.

”Hänelle tiede ja muu kulttuurielämä oli kansainvälistä, ja ulkomailta olivat peräisin myös hänen ajatuksensa luonnonsuojelusta. Saksa oli tuolloin alan tiennäyttäjä Euroopassa”, kirjoittaa Teuvo Suominen suomalaisen ympäristöliikkeen historiassa Laulujoutsenen perintö (Suomen Luonnonsuojeluliitto, 2008).

SUOLAHTIEN VANHAA SIVISTYSSUKUA

Pentti Linkolan äiti Hilkka Suolahti oli vanhaa sivistyssukua. Hänen isänsä Hugo Suolahti, vuoteen 1906 Palander, oli suomentanut nimensä Kaarlo Linkolan tavoin suomalaistamisaallon aikana. Suolahti on luova suomennos latinaan pohjautuvasta Palanderista, suolla asujasta.

Hugo Suolahti oli germaanisen filologian professori ja arvostettu yliopistomies. Hänen tieteelliset saavutuksensa liittyivät sanastotutkimukseen, mutta enin osa hänen ajastaan kului hallinnollisissa tehtävissä. Ennen nimitystään Helsingin yliopiston kansleriksi 1926 hän toimi yliopiston vararehtorina ja rehtorina. Kansleri hän oli 18 vuoden ajan kuolemaansa saakka.

Hugo Suolahdella oli tärkeä rooli yliopiston opetuskielen muuttamisessa suomeksi. 1935 hallitus esitti, että Helsingin yliopisto muutettaisiin pääasiassa suomenkieliseksi, mutta ylioppilaat ajoivat yliopiston täydellistä suomenkielistämistä. Tammikuun 23. päivän kokouksessaan ylioppilaat päättivät aloittaa opintolakon ja lähteä protestiksi pois Helsingistä ylimääräisillä junilla. Kokouksen päätteeksi he kävivät soihtukulkueena Merikadulla kunnianosoituksena yliopiston kansleri Hugo Suolahdelle, joka vaati ylioppilaiden tavoin opetuksen täydellistä suomenkielistämistä. Suolahti puhui kotitalonsa Koitereen parvekkeelta sen edustalle kokoontuneelle yli tuhatpäiselle ylioppilaiden joukolle. ”Kansaa ja sen kulttuuria kuljettavat eteenpäin aivan toiset voimat kuin politiikka, vaikka sekin on tärkeä”, Helsingin Sanomat ja Uusi Suomi lainasivat häntä seuraavan päivän lehdessä.

Hugo Suolahti piti yhteiskunnallista toimintaa akateemisen sivistyneistön velvollisuutena. Kun Suomi julistautui itsenäiseksi valtioksi 1917 hän tuki veljiensä tavoin monarkisteja, ja oli seuraavana vuonna perustamassa Kansallista Kokoomuspuoluetta. Perustava kokous valitsi hänet puolueen puheenjohtajaksi. Seuraavan vaalikauden 1919–1921 hän toimi kokoomuksen kansanedustajana, vuoden 1925 presidentinvaaleissa hän oli kokoomuksen ehdokas. Hiljainen ja lempeä Greta Suolahti ei viihtynyt julkisuudessa ja jopa pakoili tilanteita, joissa olisi joutunut esille. Hänen helpotuksekseen presidentiksi nousi maalaisliittolainen Lauri Kristian Relander.

J.K. Paasikiven Kansallis-Osake-Pankin pääjohtajakautena Hugo Suolahti oli hallintoneuvoston varapuheenjohtaja. Paasikivi sai raivokohtauksia, ja lempeä ja sosiaalinen Suolahti sovitteli niiden ikäviä seurauksia. Pentti kuunteli salaa, kun isoisä siunaili Paasikiven hankalaa luonnetta kotinsa salongissa.

Myös Hugo Suolahti seurusteli ahkerasti saksalaisten kollegojensa kanssa, tapasi heitä ja oli heidän kanssaan kirjeenvaihdossa. Saksa oli tuolloin ehdoton ykkönen suomalaisille tiedemiehille. Yksi Suolahden tuttavista oli heillä vieraillutkin historioitsija ja kulttuurifilosofi Oswald Spengler. Kaksiosaisessa pääteoksessaan Länsimaiden perikato (1918–1922) Spengler todisteli, että kulttuurit ovat eliön kaltaisia järjestelmiä, jotka syntyvät, käyvät läpi tietyt kehitysvaiheet ja kuolevat. Hän ennusti, että länsimainen kulttuuri kuolee 200–300 vuoden kuluessa. Spenglerin v...