Meitä oli kaksi

Teimme ehdottoman selväksi toisillemme

että joka tänne jää

toisen jälkeen

sulkemaan ovia

ei yhteisestä rakkaudestamme

jätä pisaraakaan jakamatta,

levittää ympärilleen

kuin kirsikankukkia tuuleen

yhteistä rakkautta

joka ei muutu tomuksi

vaan kukkii yöt, tuulet, talvet

muina miehinä

niin kuin ei olisi koskaan

kuolemasta kuullutkaan

Muistan vielä hyvin miten runosi syntyi.

On kesäinen ilta maalla. Istumme rantakalliolla, lempipaikassamme ihailemassa laskevaa aurinkoa. Niin olemme tehneet monet kerrat aiemminkin, mutta tässä hetkessä on jotakin aivan erityistä.

Meri on peilityyni, vaimea moottoriveneen surina kantautuu jostakin kaukaa. Muuten on hiljaista.

Katselemme miten valkoinen joutsen lipuu ylväästi editsemme. Lahdenpoukamamme on niiden vakituinen ruokapaikka, suojaisa ja rauhallinen. Tämä joutsen on yksin, muita ei näy ympärillä. Kun katsomme tarkemmin, huomaamme että sen liikehdinnässä on jotakin outoa. Se vaikuttaa jotenkin levottomalta, on kuin se etsisi jotakin. Kadonnutta kumppaniaan kenties? Seuraamme sitä vaiteliaina, kunnes se häviää niemenkärjen taakse ja katoaa näköpiiristämme.

Emme koskaan saaneet tietää, löytyikö kadonnut kumppani vai jatkoiko se yksinäistä matkaansa.

Sinä otat paitasi rintataskusta pienen mustakantisen vihkon ja kynänpätkän. Ne ovat kuin kiinni liimattuina sinuun, eivät koskaan unohdu. Yhtä itsestään selvästi ne ovat mukanasi silloinkin kun käyt heittämässä verkot veteen tai ryhdyt tekemään saunapuita. Mies kuljettaa kynää ja kynä miestä. Ja kun runo käskyttää, runoilija tottelee, on vakiovastauksesi, jos sitä ihmetellen kyselen. Mitään tärkeämpää tehtävää maan päällä ei sillä hetkellä ole.

Annan sinun siis keskittyä ja tyydyn vain katselemaan, miten koukeroiset kirjaimet täplittävät tasaisella vauhdilla puhdasta paperia. Käsialasi piirtää säkeitä siihen niin taiteellisesti, että tuskin kukaan saa tekstistä selvää. Taidan olla sinun itsesi lisäksi se ainoa, jolle se ei tuota vaikeuksia.

Pian runosi on valmis. Kun ojennat sen minulle, en kyyneleiltäni kykene lukemaan sitä edes loppuun.

Se kesä, vuonna 1997, oli meidän kesämme.

Silloin me, elämän karaisemat, rakastuneet, »ylikypsään teini-ikään» ehtineet, halusimme virallistaa pitkän suhteemme. Menimme siis naimisiin. Heinäkuun sunnuntain aamu valkeni sateisena, mutta muuttui aurinkoiseksi sillä hetkellä kun seisoimme vierekkäin vanhassa, tunnelmallisessa Fagervikin ruukinkirkossa. Sinä olit kirjoittanut koko vihkiliturgiamme alusta loppuun vanhojen juutalaisten psalmien muotoon. Ne esitettiin papin, Olli Valtosen, ja hääväen, lähimpien ystäviemme ja sukulaistemme, vuoropuheluna. Kauniiden musiikkiesitysten jälkeen runosi »Rakastavaisten rukous» päätti korkean hetkemme.

Sielu oli löytänyt parinsa. Sen me olimme tienneet jo ensi hetkestä asti.

Korkein, laske kätesi meidän yllemme

niin kuin paimen laskee kätensä

säikyn eläimen suojaksi

ennen kuin laskee taas matkaan

etsimään tietä perille…

Kolmetoista vuotta myöhemmin sama pappi, Olli Valtonen lukee »Rakastavaisten rukousta» pienessä helsinkiläisessä kappelissa. Sama ystävien ja sukulaisten joukko kuin häissämmekin kuuntelee sitä hiljaisena. Kuulen sanat, mutta en erota niitä. Ne tulevat jostakin hyvin kaukaa, kuin ajatuksen radan tuolta puolen. Kynttilät palavat. Niiden liekit sekoittuvat ulkoa tulviviin auringonsäteisiin. Ne kerääntyvät yhteen, on kuin ne alkaisivat muodostaa kuviota. Näenkö kasvosi? Hymyilet kuin lapsi.

On heinäkuun 16. päivä vuonna 2010. Hääpäivämme olisi ollut runsaan viikon kuluttua.

Mutta sinä olet lähtenyt matkaan, etsimään tietä perille.

Meitä, joita oli kaksi, on nyt yksi.

Rohkea soturi

Onnellinen on hän

joka oppii viihtymään

itsensä ja maailmansa

keskeneräisyyden kanssa.

Onnellinen on hän

joka herää joka aamu

toiveikkaana ja tarmokkaana tavoittelemaan

koskaan täyttymätöntä unelmaansa.

Kalpea valo siivilöityy sisälle huoneeseen sairaalaan kahdeksannen kerroksen ikkunasta. Katselen ulos.

Tukholmankadulla ja Mannerheimintiellä raitiovaunut ja autot jyräävät tasaisena virtana. On tavallinen arkipäivä ja tavallinen liikenneruuhka. Etuoikealla pyöreän helikopterikentän laidalla tuulipussi lepattaa kevyesti ilmavirran mukana, mutta konetta ei näy. Se on kai hakemassa potilasta jostakin. Muutama ambulanssi kiirehtii päivystyspoliklinikan rappujen eteen. Ovia avataan ja suljetaan. Ihmisiä kärrätään sisään paareilla ja pyörätuoleilla.

Tavallista sairaalaan arkea.

Istut ikkunan viereisellä sängyllä ja vointisi on selvästi parempi kuin vielä jokin aika sitten. Uskallamme jo olla varovaisen toiveikkaita. Olisiko tämä lupaus jostakin? Jostakin hyvästä?

Odottelemme lääkäriä, jonka pitäisi tulla näillä minuuteilla. Taas me odottelemme. Odotuksesta on tullut osa arkeamme, halusimme tai emme. Siihen on ollut pakko tottua. Olemme odotelleet kymmeniä kokeiden tuloksia, kuvanteiden arvioita, puhelinsoittoja ja lääkärinlausuntoja. Toiveikkuus ja epätoivo ovat käyneet jatkuvaa ristipainia, koko ajan kysellen kumpi on kumpi.

Se on ollut piinaavaa kamppailua, hermoja repivää vuoristorataa. Pienistä murusista olemme koonneet ne voimanrippeet, joilla jatkaa eteenpäin, jos tilanne on ollut oikein huono.

Ovelta kuuluu koputus, lääkäri astuu sisään. Hän pitelee kädessään kansiota, jossa ovat viimeisimmät koetulokset. Lääkäri vilkaisee kansioonsa ja nostaa sitten katseensa meihin päin. Ennen kuin hän ehtii sanoa mitään, tiedän että uutiset eivät ole hyviä.

Saamme kuulla, että pitkään jatkunut, voimia vienyt lääkekuuri on ollut tehoton. Samoin sädehoito. Oikeastaan mitään ei ole enää tehtävissä. Kaikki keinot on nyt käytetty. Uusia lääkkeitä tai hoitotapaa ei ole, eikä kasvainta edelleenkään voida leikata.

»Nyt olisi vain valmistauduttava siihen, että aikaa on vähän. Muutama päivä tai viikko.»

Katson lääkäriä, hänen asiallista olemustaan ja ilmeettömiä kasvojaan. Suuta, josta sanat singahtavat kuin tikarit suoraan sydämeni läpi. Ne satuttavat, tekevät kipeää. Tiedän, että hän tekee vain työtään. Siihen kuuluu sekin, ettei potilaalle saa antaa liikaa toivoa. Etteivät omaiset pääsisi syyttelemään, osoittamaan sormella. Siitä huolimatta haluaisin sulkea korvani. Ei, en tahdo kuulla enempää!

Sisälläni kuohuu, vaikka yritän peittää sen.

Minun tekisi mieleni huutaa ääneen.

Katsahdan sinuun. Puristamme toisiamme lujasti kädestä.

Katseella ja kosketuksella lupaamme toisillemme, ettemme edelleenkään saa antaa periksi. Toivoa ei meiltä viedä!

»On rohkeiden laji, roikkua yhden hiuskarvan varassa syvien rotkojen yllä», olet joskus runossasi kirjottanut. Se olkoon tunnuslauseemme, ylväs sotahuutomme! Tiedämme että siihen, yhteen ainoaan hiuskarvaan sisältyvät ne kaikki: usko, toivo ja rakkaus.

Niiden ihmeitä tekevään voimaan me luotamme, niin kuin olemme tähänkin asti tehneet. Seisomme rinta rinnan, käsi kädessä, tuli mitä tahansa. Me, ikuiset ihouskovaiset, kuten olet meidät nimennyt. Sitähän me olemme.

Kun kolme päivää myöhemmin astumme sairaalan portista ulos, huomaamme, että pitkän ja lumisen talven jäljet alkavat jo kovaa vauhtia pyyhkiytyä pois. Meri on pian vapaa ja muuttolinnut palaavat. Kevät tekee tuloaan. Me päätämme nauttia siitä, olkoon sen pituus mikä tahansa. Päiviä tai viikkoja.

Ei se ollut uhmaa. Ei se ollut sitä silloinkaan kun tieto sairaudestasi ja sen luonteesta tuli yllättäen kahdeksan kuukautta sitten.

»Pitääkö minun olla joku niistä neljästä, jotka menehtyvät tautiin? Enkö yhtä hyvin voisi olla se viides, joka jää henkiin», olivat ensimmäiset kysymyksesi lääkärille.

Se ei ole ihan tyypillistä puhetta ihmiseltä, joka saa kuulla sairastavansa aivojen pinnalla olevaa aggressiivista syöpää. Kaiken lisäksi vielä sellaista, jota ei voida leikata. Monet olisivat tiedon saatuaan masentuneet, luovuttaneet ja alkaneet valita virsiä hautajaisiinsa. Sinä et kuulunut heihin. Olit aina ollut poikkeusyksilö, niin siis siinäkin tilanteessa.

Et välittänyt tilastoista ja ennusteista vaan olit täynnä valoisaa optimismia, voimaa ja tahtoa. Päätit aloittaa taistelun ja katsoa mitä tapahtuu. Kieltäydyit jopa käyttämästä kasvaimesta sanaa syöpä. Nimitit sitä mieluummin ötökäksi, hirviöpirulaiseksi tai kutsumattomaksi vieraaksi, jolle ei kateta lautasta. Olit tottunut tiukoissa tilanteissa katsomaan aina eteenpäin. Ja niitä totta vieköön oli elämäsi aikana ollut. Paikoilleen jääminen, surkuttelu oli sinulle vierasta. Nimitit sitä ajan tuhlaukseksi.

Kun olemme kotiutuneet sairaalasta, olet täynnä energiaa. Haluat jopa jatkaa runojen kirjoittamista uutta kokoelmaasi varten. Sen Amen-nimisen, jonka olisi määrä ilmestyä syksyllä. Sanot, että aikaa ei ole tuhlattavaksi, on siis jatkettava työn tekoa. Vaikka tiedän että sinun pitäisi levätä, en kuitenkaan voi estellä. Kun runo käskyttää, runoilija tottelee. Niinhän se on nytkin. Muutaman päivän kuluttua sinä, kuolemaantuomittu, tartut kynään ja alat tehdä muistiinpanoja siihen pieneen mustakantiseen ruutuvihkoosi. Siellä ne olivat sairaalassakin mukana yö...