Omistuskirjoitus ja motto

Omistettu Bill Haberille ja Janet Tamarolle,

jotka uskoivat minun tyttöihini

”Sinun on houkuteltava hirviö esiin piilostaan”, sanoi Apina, ”mutta sinun pitää olla varma, että selviät taistelusta.”

Wu Cheng’en,

Apinakuningas: matka länteen, noin 1500–1582

1. luku. San Franciscossa

1. luku

San Franciscossa

Olen katsellut tyttöä koko päivän.

Hän ei tunnu huomaavan minua, vaikka vuokra-autoni voi nähdä siitä kadunkulmasta, johon hän on tänä iltapäivänä asettunut yhdessä muiden teinien kanssa tekemään sitä mitä pitkästyneet nuoret sitten tekevätkään tappaakseen aikaa. Hän vaikuttaa nuoremmalta kuin muut, mutta se voi johtua siitä, että hän on aasialainen ja pienikokoinen seitsemäntoistavuotiaaksi, vain tytön ruipelo. Hän on leikkauttanut mustat hiuksensa lyhyiksi kuin pojilla, ja hänellä on repeilleet, risaiset farkut. Luulen, etteivät ne ole risaiset muodin vuoksi, vaan kovassa käytössä ja kaduilla kuluneet. Hän imee tupakkaa ja puhaltaa savupilven kovaksikeitetyn katujen kasvatin elkein, mikä ei käy yksiin hänen sirojen, kalpeiden kiinalaisten kasvojensa kanssa. Hän on niin nätti, että vetää puoleensa kahden ohikulkevan miehen nälkäiset katseet. Tyttö huomaa miehet ja tuijottaa näitä vihaisena ja pelottomana suoraan silmiin, mutta on helppo olla peloton, kun vaara on pelkkä aavistus. Mietin, miten tyttö reagoisi kohdatessaan todellisen uhan. Panisiko hän hanttiin vai antaisiko periksi? Haluan tietää, onko hänessä ainesta, mutta en ole nähnyt hänen joutuvan koetukselle.

Illan tullen teinijoukko alkaa hajaantua. Yksi toisensa jälkeen he lampsivat pois. San Franciscossa on koleaa jopa kesäiltaisin, ja kadulle jäävillä nuorilla onkin päällään collegepaita tai pusakka. He tiivistyvät ryppääksi sytyttämään toistensa tupakoita ja nauttimaan liekin hetkellisestä lämmöstä. Mutta kylmyys ja nälkä karkottavat lopulta viimeisetkin. Jäljelle jää vain tyttö, jolla ei ole paikkaa minne mennä. Hän vilkuttaa kavereilleen ja viivyttelee kuin odottaisi jotakuta. Sitten hän kohauttaa olkapäitään ja kävelee kadunkulmasta minua kohti kädet syvällä taskuissaan. Kun hän ohittaa autoni, hän ei edes vilkaise minuun, vaan katsoo suoraan eteensä, keskittyneesti ja tuimasti, kuin vatvoisi jotain pulmaa. Kenties hän miettii, mistä saisi suuhunpantavaa tänä iltana. Tai ehkä hän pohtii jotain suurempaa. Tulevaisuuttaan. Selviytymistä.

Ilmeisesti hän ei huomaa kahden miehen seuraavan häntä.

Muutama sekunti sen jälkeen kun hän on ohittanut autoni, näen miesten astuvan esiin kujalta. Tunnistan heidät: sama kaksikko, joka silmäili häntä pitkään aiemmin. Kun he kulkevat autoni vierestä tytön perässä, toinen katsoo minua tuulilasin läpi. Katse on vain vilkaisu; hän selvittää, olenko uhka. Hän tulkitsee, ettei varaa ole, ja jatkaa menoaan toverinsa kanssa. He kävelevät itsevarmojen petojen tavoin, ja petojahan he ovatkin: he vaanivat heikompaansa, joka ei pysty pitämään puoliaan heitä vastaan.

Nousen autosta ja seuraan heitä kuten he seuraavat tyttöä.

Tyttö kävelee alueelle, missä on liian paljon autioita rakennuksia ja tuntuu kuin jalkakäytävät olisi päällystetty särjettyjen pullojen sirpaleilla. Tyttö ei osoita pelon eikä empimisen merkkejä, vaan kulkee kuin paikka olisi hänelle tuttu. Kertaakaan hän ei vilkaise taakseen, mikä mielestäni kertoo siitä, että hän on joko tyhmänrohkea tai naiivi eikä ymmärrä maailmaa – sitä mitä se voi tehdä hänenlaisilleen tytöille. Seuraajatkaan eivät katso taakseen. En salli heidän huomata minua, mutta vaikka he huomaisivatkin, he eivät näkisi mitään pelättävää. Kukaan ei näe.

Ennen seuraavaa kadunkulmaa tyttö kääntyy oikealle ja katoaa ovesta.

Siirryn varjoon seuraamaan tapahtumien etenemistä. Miehet pysähtyvät talon eteen, sen jonka ovesta tyttö astui, ja keskustelevat strategiasta. Sitten hekin astuvat sisään.

Katson jalkakäytävältä talon ikkunoita, jotka on laudoitettu umpeen. Rakennus on tyhjä varasto, jonka seinässä lukee ASIATON OLESKELU KIELLETTY. Ovi on raollaan. Pujahdan sisälle syvään pimeyteen. Pysähdyn odottamaan, että silmäni sopeutuvat, ja luotan sen aikaa muihin aisteihini tulkitakseni kaikkea, mitä en vielä näe. Kuulen lattian natinan. Haistan palavan kynttilävahan. Näen vasemmalla heikkoa kajoa avoimesta ovesta. Kävelen ovelle ja kurkistan sisään.

Tyttö polvistuu pöydän eteen ja lepattava kynttilä valaisee hänen kasvonsa. Hänen ympärillään lojuu merkkejä tilapäisestä asumisesta: makuupussi, ruokatölkkejä ja pieni retkikeitin. Hän yrittää saada vastaan hangoittelevan tölkinaukaisimen toimimaan eikä huomaa miesten lähestyvän takaapäin.

Juuri kun vedän henkeä huutaakseni varoituksen, tyttö pyörähtää ympäri ja näkee ahdistelijat. Kädessään hänellä on vain tölkinaukaisin, mitätön ase kahta isoa miestä vastaan.

”Ulos!” hän sanoo. ”Tämä on minun kotini.”

Olen aikeissa mennä väliin, mutta jäänkin katsomaan, miten tilanne kehittyy. Katsomaan, onko tytössä ainesta. Toinen miehistä nauraa.

”Kunhan tultiin kylään.

”Kutsuinko minä teidät?”

”Näytät olevan seuran tarpeessa.”

”Itse näytät olevan aivojen tarpeessa.”

Ei kovinkaan viisas letkautus tässä tilanteessa, ajattelen. Nyt miesten himo sekoittuu suuttumukseen – vaarallinen yhdistelmä. Mutta tyttö pysyy täysin tyynenä ja hievahtamatta paikallaan ja heristää mitätöntä tölkinaukaisinta. Kun miehet syöksyvät hänen kimppuunsa, olen jo ponnistanut päkiöilleni valmiina hyppäämään.

Tyttö hyppää ensin. Hänen jalkansa tömähtää ensimmäisen miehen rintalastaan. Potku on kömpelö mutta tehokas, ja mies horjahtelee pidellen rintaansa kuin ei pystyisi hengittämään. Ennen kuin toinen mies ehtii toimia, tyttö pyörähtää häneen päin ja iskee tölkinaukaisimen hänen ohimoonsa. Mies ulvahtaa ja perääntyy.

Tämähän kävi mielenkiintoiseksi.

Nyt ensimmäinen mies on toipunut, ja hän ampaisee tyttöä kohti. Hän paiskautuu tätä vasten niin rajusti, että he rojahtavat lattialle. Tyttö potkii ja takoo nyrkeillään, ja yksi iskuista osuu miestä leukaan. Mutta raivo on turruttanut miehen kivulle. Karjaisten hän kierähtää tytön päälle ja litistää tämän painollaan liikkumattomaksi.

Nyt toinenkin mies tulee riehaan mukaan. Hän tarttuu tyttöä ranteista ja painaa ne lattiaan. Nuoruus ja kokemattomuus ovat saattaneet tytön pinteeseen, josta hänen on mahdoton vapautua. Niin sisukas kuin tyttö onkin, hän on vielä raakile ja koulitsematon, ja hänen väistämätön kohtalonsa on vasta hahmottumassa. Ensimmäinen mies on vetänyt tytön farkkujen vetoketjun auki ja kiskoo housut alas kapeilta lanteilta. Miehen kiihko näkyy housujen pullottavasta etumuksesta. Tuota puolustuskyvyttömämpää hetkeä ei miehen elämässä ole.

Mies ei kuule minun lähestyvän. Hän avaa juuri vetoketjuaan, mutta makaakin hetkessä lattialla leukaluu murskana; hänen suustaan putoilee irronneita hampaita.

Toinen mies ehtii nipin napin irrottaa otteensa tytön ranteista ja ponnahtaa seisaalleen, mutta hän ei ole tarpeeksi nopea. Minä olen tiikeri, ja hän sitä vastoin pelkkä lyllertävä vesipuhveli, hölmö ja kyvytön vastustamaan minua. Hän kaatuu huutaen lattialle, ja käsivarren irvokkaasta asennosta päätellen olkaluu on kokonaan murtunut.

Tartun tyttöön ja kiskaisen hänen jaloilleen. ”Satutitko itsesi?”

Hän sulkee vetoketjunsa ja katsoo minua pitkään. ”Kuka hitto sinä olet?”

”Selitän myöhemmin. Nyt lähdettiin!” huudahdan.

”Miten sinä teit tuon? Miten sait heidät lakoon noin äkkiä?”

”Haluatko oppia?”

”Haluan!”

Katson miehiä, jotka voihkivat ja vääntelehtivät jalkojemme juuressa. ”Ensimmäinen opetus: tiedä milloin pitää livistää.” Sysään hänet kohti ovea. ”Ja se hetki on koittanut.”

Katselen, kun hän syö. Pienikokoiseksi tytöksi hän syö kuin hevonen, ahmii kolme kanatacoa, aimo annoksen papuja ja ison lasillisen kolaa. Hän halusi meksikolaista, joten istumme kuppilassa, jossa soi mariachimusiikki ja seinät on koristeltu tanssivia señoritoja esittävällä toritaiteella. Tytöllä on kiinalaiset kasvot, mutta hän on pesunkestävä jenkki – aina lyhyestä tukastaan repaleisiin farkkuihinsa. Karkea, villi tyttö, joka ryystää kolansa loppuun ja rouskuttaa sitten jääpaloja.

Alan epäillä tämän hankkeen viisautta. Hän on liian vanha opetettavaksi, liian vanha oppimaan kuria. Minun kannattaisi päästää hänet takaisin kaduille, jos hän haluaa, ja etsiä jokin muu keino. Mutta sitten huomaan arvet hänen rystysissään ja muistan, että hän selvisi niistä miehistä melkein omin voimin. Hänessä on hiomatonta lahjakkuutta ja hän on urhea – kaksi asiaa, joita ei voi opettaa.

”Muistatko minut?” kysyn.

Tyttö laskee lasin kädestään ja kurtistaa kulmiaan. Olen näkevinäni muiston pilkahduksen, mutta se katoaa. Hän pudistaa päätään.

”Siitä on kauan”, sanon. ”Kaksitoista vuotta.” Iäisyys noin nuoren tytön elämässä. ”Olit vielä pikkuinen.”

Hän kohauttaa olkapäitään. ”Ei ihme, etten muista.” Hän kaivaa takkinsa taskusta tupakan ja aikoo sytyttää sen.

”Sa...