Kansi

Nimiö

Tekijänoikeudet

Englanninkielinen alkuteos

Those in Peril

First published in 2011 by Macmillan

an imprint of Pan Macmillan Ltd

Pan Macmillan, 20 New Wharf Road, London N1 9RR

Copyright © Wilbur Smith 2011

All rights reserved

Suomenkielinen laitos © Kustannusosakeyhtiö Otava

Lainauksen Rudyard Kiplingin Valkoisen miehen taakasta suomentanut Antero Manninen.

Kansi: gettyimages ja Magali Moreau/Millenium images

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2011 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-25741-7

Kustannusosakeyhtiö Otava 2011

Omistuskirjoitus

Omistan tämän kirjan

MOKHINISOLLE,

sydämeni kuningattarelle.

Ilman hänen rakkauttaan ja kannustustaan se olisi voinut jäädä kirjoittamatta.

Motto

Eternal Father, strong to save,

whose arm has bound the restless wave,

who bidd’st the mighty ocean deep

its own appointed limits keep,

O hear us when we cry to thee

for those in peril on the sea.

Royal Navyn virsi

1.

Khamsin puhalsi jo viidettä päivää. Pölypilvet vyöryivät heitä kohti aavikon synkeän lakeuden halki. Hector Cross oli kietonut kaulaansa raidallisen kafijan ja vetänyt silmilleen aavikkolasit. Lyhyt tumma parta suojasi hänen kasvojaan suurimmalta osin, mutta paljaissa kohdissa tuntui siltä kuin kirvelevät hiekanjyvät olisivat raapineet ihon vereslihalle. Tuulen ujelluksesta huolimatta hän kuuli lähestyvän helikopterin jyskyttävän sykkeen. Hän tiesi miehiä katsomatta, ettei yksikään ollut vielä kuullut sitä. Häntä olisi hävettänyt, jos hän ei olisi ollut ensimmäinen. Hän oli kymmenen vuotta vanhempi kuin useimmat heistä, mutta johtajana hänen täytyi olla valppain ja nopein. Sitten Uthmann Waddah havahtui ja vilkaisi häneen. Hectorin nyökkäystä tuskin huomasi. Uthmann oli hänen uskollisimpia alaisiaan. He olivat vuosikausia olleet ystäviä, siitä lähtien kun Uthmann oli tarkka-ampujien tulituksessa kiskonut Hectorin palavasta autosta eräällä Bagdadin kadulla. Jopa silloin Hector oli epäillyt Uthmannia, koska mies oli sunnalainen muslimi, mutta ajan mittaan Uthmann oli osoittautunut luottamuksen arvoiseksi. Ja nyt hän oli korvaamaton. Hänen muista hyveistään yksi oli se, että hän oli opettanut Hectorin puhumaan arabiaa lähes virheettömästi. Vain taitava kuulustelija saisi selville, ettei arabia ollut Hectorin äidinkieli.

Jonkinlainen korkealta porottavan auringon valoilmiö sai helikopterin suuresti vääristyneen varjon heijastumaan pilviä vasten kuin varjoteatterissa, ja kun Bannock Oilin punavalkoisin värein maalattu iso venäläinen Mi-26 lensi esiin pilvien takaa, se vaikutti varjonsa rinnalla mitättömältä. Se tuli varsinaisesti näkyviin vasta päästyään sadan metrin korkeuteen laskeutumisalustan yläpuolelle. Helikopterin ainoa matkustaja oli niin tärkeä henkilö, että Hector oli ottanut radioyhteyden lentäjään tämän ollessa vielä maassa Sidi el Razigissa yhtiön tukikohdassa rannikolla, minne öljyjohto päättyi, ja oli kieltänyt häntä lentämästä näissä olosuhteissa. Kyydissä istuva nainen oli kumonnut hänen käskynsä. Hector puolestaan oli tottunut siihen, että häntä toteltiin.

He eivät olleet vielä tavanneet, mutta Hectorin ja naisen välit olivat kiikkerät. Tarkkaan ottaen Hector ei ollut naisen työntekijä. Hector oli Cross Bow Security Limitedin ainoa omistaja, mutta yhtiö oli solminut Bannock Oilin kanssa sopimuksen vastatakseen linjojen ja henkilökunnan turvallisuudesta. Vanhaukko Henry Bannock oli itse valinnut Hectorin niiden lukuisien vartiointiliikkeiden joukosta, jotka pyrkivät hänen palvelukseensa.

Helikopteri laskeutui kauniisti, ja kun rungon ovi liukui auki, Hector käveli sitä kohti tavatakseen naisen ensimmäistä kertaa. Nainen ilmestyi oviaukkoon ja katsoi ympärilleen. Hectorin mieleen tuli marulapuun oksalla tasapainoileva leopardi, joka tutkailee saaliseläintä ennen kuin loikkaa sen kimppuun. Hän oli uskonut tuntevansa naisen varsin hyvin tämän maineen perusteella, mutta ilmielävänä tämä uhkui sellaista voimaa ja eleganssia, että Hector yllättyi. Hector oli katsellut naisesta satoja valokuvia, lukenut pinoittain tekstiä ja katsonut videoita tunnista toiseen. Vanhimmissa kuvissa nainen oli Wimbledonin Centre Courtilla, jossa hän hävisi kiivaassa neljännesfinaalin ottelussa Navratilovalle. Kolme vuotta myöhemmin otetussa kuvassa hän otti vastaan naisten kaksinpelin pokaalin Australian avoimissa Sydneyssä. Vuosi sen jälkeen hän oli solminut avioliiton Bannock Oilin johtajan Henry Bannockin kanssa, 31 vuotta vanhemman mahtipontisen miljardöörin. Sen jälkeen oli kuvia, joissa nainen puolisoineen seurusteli valtionpäämiesten tai filmitähtien ja muiden viihdealan kuuluisuuksien kanssa, metsästi fasaaneita Sandringhamissa Hänen Majesteettinsa ja prinssi Philipin vieraina tai lomaili Länsi-Intiassa huvipurrellaan nimeltä Amorous Dolphin. Joukossa oli videopätkiä, joissa hän istui miehensä vierellä puhujakorokkeella yhtiön vuosikokouksessa tai taittoi peistä Larry Kingin kanssa tämän haastatteluohjelmassa CNN:llä. Paljon myöhemmissä kuvissa hän piteli surupukuisena leskenä suloista nuorta tytärtään kädestä heidän katsoessaan, miten Henry Bannockin kiviarkku siirrettiin mausoleumiin hänen ranchillaan Coloradon vuorilla.

Sen jälkeen eri maiden talousmedia kronikoi vahingoniloisesti hänen taisteluaan osakkaiden, pankkien ja harvinaisen häijyn poikapuolensa kanssa. Lesken onnistuttua lopulta kiskomaan Henryltä perimänsä oikeudet ahneen poikapuolensa kynsistä ja astuttua miehensä seuraajana Bannock Oilin hallituksen puheenjohtajaksi yrityksen osakkeiden arvo romahti. Sijoittajat kaikkosivat, pankkilainat tyrehtyivät. Kukaan ei halunnut panna rahaa likoon sen puolesta, että entinen tennis- ja seurapiiritähtönen menestyisi öljypohattana. Mutta he eivät olleet ottaneet huomioon hänen synnynnäistä liiketajuaan eivätkä Henry Bannockin vuosien mittaista ohjausta, joka oli hyvinkin sadan ekonomin tutkinnon veroinen. Hänen pilkkaajansa ja arvostelijansa olivat kuin katsojat Rooman valtakunnan areenoilla: he odottivat kauhistellen ja hekumoiden, että leijonat söisivät hänet suihinsa. Mutta kaikkien tyrmistykseksi hän avasi Zara 8:n.

Talouslehti Forbes pani kanteensa kuvan Hazelista valkoisissa tennisvaatteissa, maila oikeassa kädessä. Otsikko kuului: »Hazel Bannock päihittää vastustajansa. Kuudenkymmenen viime vuoden suurin öljylöytö. Hän perii miehensä Henry Suuren manttelin.» Pääartikkeli alkoi näin:

Jumalan selän takana köyhässä, mitättömän kokoisessa Abu Zara -nimisessä emiirikunnassa on öljykenttä, jonka Shell aikoinaan omisti. Kenttä oli pumpattu tyhjäksi ja hylätty pian toisen maailmansodan jälkeen. Se jäi unohduksiin lähes kuudeksikymmeneksi vuodeksi, kunnes Hazel Bannock astui remmiin. Hän osti kentän porausoikeudet pilkkahintaan muutamalla miljoonalla dollarilla, ja kolumnistit hymyilivät partaansa. Bannock ei piitannut neuvonantajiensa vastalauseista vaan käytti vielä monta miljoonaa dollaria upottaakseen poranterän pieneen erikoiseen maanalaiseen muodostumaan kentän pohjoispäässä, muodostumaan jota oli kuusikymmentä vuotta sitten pidetty sen ajan alkeellisten etsintämenetelmien perusteella pääesiintymän haarana. Sen ajan geologit olivat olleet yksimielisiä siitä, että alueella mahdollisesti ollut öljy oli kauan sitten valunut pääesiintymään ja pumpattu sieltä pintaan, joten koko kenttä oli ehdytetty kuivaksi ja menettänyt arvonsa.

Mutta kun rouva Bannockin pora puhkaisi öljyä läpäisemättömän suolakuvun ja tunkeutui diapiriin, valtavaan maanalaiseen kammioon, johon esiintymä oli sulkeutunut vailla pakoväylää, kaasun paine purkautui porausaukosta hurjalla voimalla: se syöksi ilmoille lähes kahdeksan kilometrin matkalta teräksisiä porausputkia kuin hammastahnaa tuubista. Korkealuokkaista raakaöljyä suihkusi muutaman sadan metrin korkeuteen. Lopulta kävi ilmi, että Shellin hylkäämät vanhat Zara-öljykentät 1–7 olivat vain murto-osa alueen kokonaisesiintymistä. Uusi allas oli 6665 metrin syvyydessä ja käsitti arviolta viisi miljoonaa barrelia (yksi barreli on noin 159 litraa) makeaa ja kevyttä raakaöljyä.

Helikopterin jalasten osuessa maahan lentoperämies laski tikkaat ja astui itse maahan ennen kuin ojensi kätensä kuuluisalle matkustajalleen. Nainen ei tarttunut hänen käteensä vaan hyppäsi 120 sentin korkeudelta maahan kevyesti kuin leopardi, jota hän kovasti muistutti. Hänellä oli vartaloa myötäilevä khakikankainen safaripuku, mokkanahkaiset aavikkosaappaat ja kaulassa kirkkaanvärinen Hermès’n huivi. Tuuheat kullankellertävät hiukset, hänen tunnusmerkkinsä, olivat vapaina ja hulmusivat khamsinin tuiverruksessa. Kuinka vanha hän mahtoi olla, Hector mietti. Kukaan ei tuntunut tietävän tarkkaan. Hän näytti kolmekymppiseltä, mutta hänen täytyi olla ainakin neljäkymmentävuotias. Hän tarttui lyhyesti Hectorin ojentamaan käteen otteella, jossa tuntui satojen tenniskentällä vietettyjen tuntien vaikutus.

»Tervetuloa Zara 8:lle, ma'am», Hector sanoi. Nainen vilkaisi häntä vain ohimennen. Hänen sinisten silmiensä sävy toi Hectorin mieleen vuoristojäätikön seinämän läpi kuultavan auringonvalon. Rouva Bannock oli paljon viehättävämpi kuin valokuvien perusteella olisi luullut.

»Majuri Cross», nainen tervehti viileästi. Jälleen hän yllätti Hectorin, tällä kertaa muistamalla hänen nimensä, ja sitten Hector muisti kuulleensa, että nainen ei jättänyt mitään sattuman varaan. Hänen oli täytynyt tutkia kaikkia niitä kymmeniä ylemmän tason työntekijöitä, joita mahdollisesti tapaisi tällä uudelle ...