Kansi

Nimiö

Tekijänoikeudet

Copyright © Regina Rask ja Kustannusosakeyhtiö Otava

Kansi: Mirella Mäkilä

Kuva © Studioleng/Corbis/SKOY

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2011 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-26014-1

Kustannusosakeyhtiö Otava 2011

1.

–Elämä on keskeneräistä, Elina sanoi. –Se pitää vain hyväksyä. Tavarat eivät koskaan löydä lopullisille paikoilleen ja pyykkikori täyttyy aina. Jaa, no. Hautausmaalla ja sisustuslehtien sivuilla taitaa vallita jonkinlainen järjestys.

Eeva oli nähnyt ystävänsä jo ravintolan ovelta. Annamaija tutki ruokalistaa, Elina huitoi selittäen jotain.

–Järjestys ei oikeastaan ole mitään muuta kuin tavaroiden sopivaa määrää, Annamaija sanoi. –Yksi tavara sisään, yksi ulos. Minä kyllä uskon siihen.

–Aamen, Elina kuittasi. –Uskontohan se on tuokin. Ehkä sitä on helpompi noudattaa, jos asuu yksin. Haluaisin nähdä Saken ilmeen, jos alkaisin heitellä sen bändi-T-paitoja roskiin. Missä sinä muuten viivyit? Luulimme jo ettet tulekaan.

–Töissä on kamala kiire, Eeva sanoi. –Pitäisi saada kesäikkuna johonkin kuosiin, Karlsson odottaa että esittelisin sen ensi viikolla.

–Kesä, Elina sanoi. –Mikä ihana ajatus.

–Karlsson, kommentoi Annamaija. –Mikä kammottava ajatus.

–Unohdan aina, että te tunnette toisenne.

–Jos yksien totaalisen epäonnistuneiden treffien jälkeen voi sanoa, että tuntee toisen, niin mikäs siinä.

–Olen jo unohtanut, miksi ylipäänsä menit sen kanssa ulos, sanoi Elina.

–Karlsson oli samassa koulussa, tosin monta luokkaa alempana. Törmättiin kerran kadulla ja kai se näki minussa himokkaan puuman. Olen varma, että Karlsson halusi olla trendikäs ja tapailla vähän vanhempaa naista. Se on juuri semmoinen tyyppi.

–Mitäs sinä näit siinä?

–Luoja tietää. Parran muistaen ehkä jonkinlaisen vuohieläimen.

–Eikö muuten olekin kummallista, että kun miettii entisiä miehiään, tuntuu täysin epätodelliselta, että niiden kanssa on voinut olla missään tekemisissä, Elina sanoi. –Puhumattakaan siitä, että niiden kanssa on jakanut sängyn ja joskus epähuomiossa hammasharjankin.

–Kumpi tuntuu näin jälkikäteen kammottavammalta ajatukselta?

–No… jos suoraan sanotaan aika monessa tapauksessa se hammasharja.

–Hah, arvasin, Eeva sanoi. –Mutta eikö tosi huonosti mene vasta siinä vaiheessa, jos alkaa miettiä noin nykyisestä miehestään?

–Et kai sinä semmoista mieti? Mikaelhan on ihana.

–No en. Meillä menee hyvin.

Tarjoilija ilmestyi kysymään, joko he olisivat valmiita tilaamaan.

–Eikös nyt ole kampasimpukoiden vuoro? Annamaija sanoi. –Viimeksi taidettiin syödä venuksia. Jumituin tuollaiseen annokseen, jossa kampasimpukat tulevat valkoviini-sienikastikkeella ja duchesseperunoilla.

–Kuulostaa hyvältä, Eeva sanoi ja Elina nyökkäili innokkaana.

Tarjoilija suositteli juomaksi chablista ja kiirehti tiehensä.

Simpukkatapaamiset olivat vakiintuneet yhdessäolon muodoksi siinä vaiheessa, kun Eevan ja Elinan jauhelihakastikekiintiö alkoi olla täynnä ja Annamaija taas aivan liian kiireinen laittaakseen kotona mitään kovin monimutkaista. Kerran kuukaudessa he tapasivat milloin missäkin, söivät simpukoita ja joivat muutaman pullon viiniä. Tapaamisten aikana he tyhjensivät sydämensä kuin olisivat pinonneet pöydälle liian täyden käsilaukun, pistivät asiat järjestykseen samalla armottomuudella kuin heitettiin pois huulipunanjämät, hahtuisiksi muuttuneet paperinenäliinat, kassin pohjalla olevat irtonaiset yskänpastillit ja salaperäiset kuitit, palasivat arkeensa tuntien että asioissa kenties oli vähän tolkkua, jos oikeasta suunnasta katsoi.

–Mitäs teille kuuluu?

–Samaa, Elina sanoi. –Kotiseiniä. Tiedän täsmälleen, missä tapetin nurkassa on kupruja ja mikä kohta katosta pitäisi maalata uudelleen. Arvatkaa kaipaanko töihin. Tietäisi vain, mihin töihin menisi. Kyllä te olette onnellisia, kun saatte joka aamu pukea jakkupuvun päälle ja lähteä kommunikoimaan ihmisten kanssa, joilta tulee suusta muutakin kuin kuolaa.

–Tiedä siitä aina, Eeva sanoi.

–Pistät nyt vaan töpinäksi, Annamaija sanoi. –Alat hyvissä ajoin etsiä töitä.

–Kolme vuotta kotona ollut kirjastonhoitaja etsii töitä. Mihin minä joudun niiden työtarjousten kanssa? Pitää varmaan aktivoida kännykän puhelinvastaaja.

–Kuka käski tehdä lapsia? Kolmea ainakaan?

–Luontoemo.

–Minulle ei vissiin vielä ole esitelty tyyppiä.

He olivat vuosia sitten tavanneet helsinkiläisen lähiön hiekkalaatikolla. Eeva ja Elina olivat vahtineet esikoisiaan, jotka huitoivat hiekkalapioidensa kanssa ja istuivat huterasti kuin keinuvat, pallomaiset lelut. Annamaija oli joka päivä kulkenut ohi taluttaen koiraa, joka Eevan muistikuvien mukaan oli ollut ruma, vasikankokoinen valkoinen villakoira. Kerran Mikko oli arvaamatta lähtenyt hiekkalaatikosta, sännännyt kohti koiraa. Eeva oli saanut pojan kiinni viime hetkellä ennen kuin yllättynyt koira olisi tehnyt seuraavan siirtonsa. He olivat alkaneet jutella koiran omistajan kanssa ja entistä yllättyneempi villakoira oli pian sidottu kauempana olevaan puuhun. Siellä se oli vinkunut unohdetun ensirakastajan tuskaa, kun Annamaija oli jäänyt hiekkalaatikon reunalle seurustelemaan heidän kanssaan.

–Olisi hieno joskus vastata, että kaikki on täysin muuttunut, mutta kun ei, Annamaija sanoi. –Minulle kuuluu töitä ja remonttia.

–Vieläkö sinä remontoit?

–En minä vaan se virolaisporukka, joka häipyy päiväkausiksi hoitamaan sairasta äitiä Haapsaluun. Siinä on muuten sairaalloinen nainen. Ihan sääliksi käy.

–Minä kun jo ajattelin, ettet vieläkään ole löytänyt juuri oikeaa valkoisen sävyä niihin seiniisi, jotain kananmunankuoren, kerman ja haahkanuntuvan väliltä, Eeva sanoi.

Annamaija tönäisi Eevaa lempeästi.

Elina kaatoi kaikille lisää viiniä.

Eeva ei ihmetellyt yhtään, miksi Elina valitti niin usein. Mies reissuhommissa, kolme lasta, joista yksi vielä pieni, korvatulehduskierteessä oleva iltatähti. Elinalla oli punaisenruskea kuriton tukka, joka olisi kaivannut kampaajaa, pyöreät posket, väsyneet silmät. Olihan Eevakin väsynyt ja pakko oli tunnustaa, etteivät teinit noin pääsääntöisesti lisänneet elämänlaatua.

Elinaan verrattuna häntä kuitenkin suorastaan hemmoteltiin.

Annamaija oli toiselta planeetalta. Ainut särö esteetikon olemuksessa oli yksittäinen koirankarva, joka saattoi joskus löytyä vaatteista.

–Mitäs sinulle itsellesi? Elina kysyi.

–Kiirettä töissä, kaaosta kotona.

–Mikäs kaaos siellä nyt vallitsee?

–Kai sitä sanotaan elämäksi.

Elina kääntyi katsomaan Annamaijaa.

–Koska te siellä Domossa teette semmoisen juttusarjan, jossa menette yllättäen ihmisten kotiin ja näytätte miltä siellä näyttää tavallisena huhtikuisena keskiviikkopäivänä? Olisi paljon lohdullisempaa lukijoiden kannalta. Se olisi sitä paitsi totta, mitä teidän normijutuista ei todellakaan voi sanoa. En kestä niitä harmaanvalkoisia lukaaleja, joissa on pari risua jossain hemmetin ristomattiratiamaljakossa. Harkittua minimalismia, muka. Kuka asuu sellaisissa kämpissä? Ette viitsisi kiusata naisia sellaisilla esikuvilla.

–Ei Domo mitään esikuvaa myy. Se myy unelmaa. Jokainen tarvitsee kauneutta ympärilleen, ellei muuten niin lehden sivuilla. Kuka sitä koko ajan jaksaa katsoa eteistä, joka on täynnä kuraisia lenkkareita?

–Mitä sinä tiedät kuraisista lenkkareista? Eeva kysyi.

–Olen joskus kuullut puhuttavan sellaisista. Isot tytöt ovat kertoneet.

He nauroivat vielä, kun tarjoilija kiikutti pöytään höyryävät annokset kampasimpukoita.

–Toinen pullo valkoviiniä, vai mitä? sanoi Elina. –Sakke on kerrankin kotona ja minä saan huomenna nukkua.

–Toisilla on työpäivä huomenna, sanoi Annamaija. –Mutta mikäs siinä. Mikäs minä olen hyvästä valkoviinistä kieltäytymään.

–Kerranhan sitä vaan eletään, Eeva sanoi.

–Tiettävästi, sanoi Elina. –Minä nimittäin ajattelin seuraavassa elämässä syntyä rekkakuskiksi. Villi, vapaa ja roikkuvat osat tällä kertaa tuolla jalkojen välissä. Raskaudet, imetykset ja korvatulehdukset saavat minun osaltani jäädä tähän harjoitteluelämään.

He nostivat lasinsa ja skoolasivat keväälle ja tulevaisuudelle, joka olisi nykyisyyttä vielä paljon parempi.

2.

Kun myyntipäällikkö kutsui häntä Ketoseksi, hän joutui aina hetken miettimään, kuka oli kyseessä. Päällikölleen hän ei koskaan ollut Eeva. Itselleen hän ei oikein ollut Ketonen. Parikymmentä vuotta avioliittoa ei ollut tehnyt miehen sukunimestä hänelle yhtään mieluisampaa.

Eeva Ketonen.

Se kuulosti koulun terveydenhoitajalta tai terveyskeskuksen hammashoitajalta. Se olisi voinut olla kuka tahansa. Se ei ainakaan ollut hän.

Eeva oli sitä mieltä, ettei naisten koskaan pitäisi luopua omista nimistään. Jos tarkkoja oltiin, nimien pitäisi kulkea äitilinjassa. Lapsi saattoi olla kohtuullisen varma vain äidistään, isästään ei koskaan. Tämä oli fakta, joka oli syytä pitää miehiltä nykyiseen tapaan hivenen pimennossa, ettei arkielämä muuttuisi katkelmiksi Hohto-elokuvaa.

–Ketonen?

–Anteeksi. Ajattelin jotain ihan muuta.

–Niin pitääkin. Nimittäin kesää. Näyteikkunoita. Lupasit tällä viikolla sen suunnitelman. Missä vaiheessa sen kanssa mennään? Alkaa jo olla kiire. Oikeastaan enemmänkin kuin kiire. Helvetin hoppu, jos suoraan sanotaan.

Hän ei pitänyt kevään ja kesän somistamisesta. Ne olivat vaikeita. Keväisin ihmiset raahustivat kotiin väsyneinä, vilkaisemattakaan näyteikkunoihin, toivoi...