Kansi

Etusivu

PEKKA HAAVISTO

ANNA MUN KAIKKI KESTÄÄ
SOVINNON KIRJA

WERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖ

HELSINKI

Tekijänoikeudet

ISBN 978-951-0-39102-0

© Pekka Haavisto 2011

Toimitus Laura Karlsson

Versio 1.0

Werner Söderström Osakeyhtiö 2011

Esipuhe

ESIPUHE

Sopimisen ja sovinnon merkitys kotona ja maailmassa kasvaa. Sovintoon päästään neuvottelemalla. Neuvottelujen ensimmäinen askel on oppia kuuntelemaan.

Kuunteleminen ei ole helppo taito. Tein työtä YK-tehtävissä kuusi vuotta maailman vaikeimmilla kriisialueilla – Balkanilla, Afganistanissa, Lähi-idässä, Irakissa, Liberiassa ja Sudanissa – ja vaikeinta oli pysähtyä ja oppia kuuntelemaan.

Kaikilla on tarinansa, ja joskus niiden tarinoiden kuunteleminen tekee kipeää. Tarinoita on niin hyvän- kuin pahantekijöilläkin. Toisinaan hyvikset ja pahikset vaihtavat paikkaa – maailma ei ole mustavalkoinen.

YK-tehtävien jälkeen tein kaksi vuotta työtä EU:n edustajana ja rauhanneuvottelijana Sudanissa ja Darfurissa. Sen jälkeen olen seurannut Somalian konfliktia. Afrikan sarvea vaikeampaa paikkaa rauhanneuvottelijalle saa etsiä. Se on edelleen säilynyt yhtenä haastavimmista konfliktialueista. Vuoden 2011 arabikevät on vain lisännyt alueen merkitystä ja neuvotteluratkaisujen tarvetta.

Tämä kirja sai alkunsa rauhanvälityskokemuksista. Työnimenä oli ”Sovinnon kirja”, joka jäikin kirjan alaotsikoksi. Sopimisessa maailmalla ja sopimisessa keittiönpöydän ääressä on paljon yhteistä. Pienissä ja isoissa konflikteissa ratkaisun avaimet voivat olla samanlaisia.

Oma historia ja kulttuuri antavat sovinnon tekemiselle juuret. Siksi on tärkeää ymmärtää kuka on ja mistä on tulossa. Suomelle ja suomalaisille oma sielunetsintä on aina ollut tärkeä kysymys. Keitä me olemme? Mistä me tulemme? Mikä on tämä maa, kieli ja kulttuuri kahden suuren vallan, Ruotsin ja Venäjän välissä?

Näitäkin asioita mietin tätä kirjaa kirjoittaessani. Jos kirja antaa eväitä sopimiseen, se on tehnyt tehtävänsä. Joku voi saada siitä aineksia maailman konfliktien ymmärtämiseen.

Poliitikon elämässä vaaleja tulee ja menee. Koska jotkin vaalit ovat aina tulossa, poliitikon kirjat pannaan helposti omaan, vaalikirjakategoriaan. Toivon, että tämän kirjan ajatukset ja kokemukset kestävät tarkastelua myös vaalien välillä.

Helsingissä Kruununhaassa 4. lokakuuta 2011

Pekka Haavisto

I luku. Välittämisen taito

I
LUKU

[VÄLITTÄMISEN TAITO]

Rauha alkaa kotiovelta

RAUHA ALKAA KOTIOVELTA

Ymmärrys ja puhe syntyvät kuuntelemisesta. Jokainen tietää tämän lasten kehityksestä. Kuunteleminen on myös taito, jota voi opiskella. Jos oma mieli on kaiken aikaa täynnä omia ajatuksia ja omia, valmiita vastauksia, kuunteleminen sujuu huonosti. Joskus meillä on vastaukset valmiina ennen kuin kysymyksiä on edes esitetty.

Rauha ja rauhan tekeminen on maailmalla hyvin kilpailtu ala. Kun Jorma Ollilan johdolla etsittiin vuonna 2010 ”Suomi-brändiä”, kärkeen nousivat kolme asiaa: vesi, luomu ja rauha. Suomella on pitkä perinne rauhantyössä – Urho Kekkosen ETYK:stä Martti Ahtisaaren ja Elisabeth Rehnin näkyviin toimiin maailman eri kriisialueilla.

Rauhan ja sovinnon työtä voi tehdä monella tavalla. Rauha alkaa kotiovelta – tai itse asiassa se alkaa kodin seinien sisäpuolelta. Sovittelutyötä voidaan tehdä ja sitä tarvitaan kaikilla tasoilla. Usein samat menetelmät pätevät niin naapurien välisessä rajariidassa kuin maailman pahimmilla konfliktialueilla. Neuvottelu ja sopiminen noudattavat universaaleja sääntöjä. Kaikissa kulttuureissa ja kaikissa uskonnoissa rauhan solmiminen on myönteinen asia, rauhan tekijät siunattuja.

Jokaisella neuvottelijalla on oma filosofiansa. Ei ole kahta samanlaista neuvottelijaa, eikä neuvottelumenetelmiä voi lukea vain oppikirjoista. Tämä johtuu siitä, että tärkein ominaisuus neuvottelijalla ja sovittelijalla on luottamus – hänen täytyy olla puolueeton, hänen täytyy näyttää puolueettomalta, ja hänellä pitää olla konfliktin kaikkien osapuolten luottamus.

Luottamusta ei voi opetella kirjoista. Se syntyy elämänkokemuksen kautta. Jos sovittelija menettää luottamuksensa, hän on muuttunut käyttökelvottomaksi. On usein ajanhukkaa yrittää palauttaa tätä luottamusta – on pikemminkin aika vaihtaa sovittelijaa. Monissa maailman kriiseissä on käynyt niin, että sovittelijan eväät on syöty ennen kuin sovittelusta on tullut valmista. Tämä kertoo paljon siitä, miten tuulisella paikalla sovittelija työskentelee ja miten vaikeaa sovittelijan työ oikeasti on.

Omassa sovittelutyössäni olen liikkunut paljon kenttätyössä – tai ”puskissa”, niin kuin YK-slangilla joskus sanotaan. Balkanilla liikuin alueilla, joissa vielä paloivat sodan rauniot ja räjähtämättömät ammukset oli osin raivaamatta. Afganistanissa kuljin kylissä, joissa vielä hallitsi Taleban-johto. Darfurissa olen kiertänyt sissien hallitsemilla alueilla, jonne sen enempää Sudanin hallituksen joukoilla kuin rauhanturvaajillakaan ei ole ollut pääsyä.

”Mikä on salaisuutesi?” jotkut kysyvät. ”Miten uskallat mennä näille alueille?” En halua ottaa turhia riskejä. Teen tarkkaan kotityöt, selvitän kuka hallitsee mitäkin aluetta, kenen hallussa ovat tiesulut, minkä nimisiä paikallisia johtajia tai sissipäälliköitä alueella on, mitkä ovat heidän puhelinnumeronsa. Ja sitten soitan heille: ”Voiko tulla kylään?”

Kaikilla on nykyään satelliittipuhelimet, ja kaikki ovat tavoitettavissa. Tätä mahdollisuutta eivät eri toimijat rauhantyössä ole vielä huomioineet. Kesällä 2005 aloitin työni EU:n erityisedustajana Sudanissa ja Darfurissa. Monet taisivat Brysselissä EU:n päämajassa ajatella, että taas saadaan yksi Veli Ponteva lisää istumaan Rue Belliardin suuriin toimistorakennuksiin ja kirjoittamaan politiikkapapereita siitä, mitä EU:n pitäisi Sudanin asioista ajatella. Tämänkaltaisia papereita on Brysselissä tehty aika paljon.

Lähdin liikkeelle toisella tavalla. Päätin istua mahdollisimman paljon Nigeriassa, Abudjassa, missä Darfurin rauhanneuvottelut olivat meneillään. Kaupungin laitamilla sijaitsi vaatimaton hotelli Shida, ja siellä opin paljon rauhanneuvotteluista, niiden vaikeuksista ja myös neuvottelujen huippuhetkistä. Kun kävin viettämässä jouluaaton Helsingissä, puhelimeni soi aattoiltana. Hotelli Shidan vastaanottovirkailija toivotti minulle hyvää joulua ja toivotti tervetulleeksi pian takaisin. Minusta oli tullut shidalainen.

Shidasta lähdin usein suoraan kentälle Darfuriin. Ensin lennolla Kairon kautta Sudanin pääkaupunkiin Khartumiin, sieltä pienillä ja epävarmoilla lentoyhtiöillä Darfurin pääkaupunkiin El-Fashriin. El-Fashrissa kotipesäni oli Afrikan Unionin rauhanturvaoperaatio AMIS, ja heidän helikoptereillaan lensin kentälle tapaamaan niitä ihmisiä, joita Darfurin rauha koskee.

Helikopterit ovat kalliita vehkeitä, eivätkä Afrikan Unionin lentäjät halunneet lentää paikkoihin, joissa kopteri voisi joutua tulituksen kohteeksi tai se saatettaisiin ryöstää. Yritin kerran neuvotella lentäjien kanssa reissusta, jossa 200 kilometrin matkalla lennettäisiin useamman eri sissijohtajan hallitsemien alueiden ylitse. Ensimmäinen Afrikan Unionin vastaus oli ehdoton ei. ”Entä jos soitetaan heille?” kysyin. Vastauksena oli hämmästyneitä katseita. Tartuin puhelimeen. ”Totta kai voit lentää alueemme ylitse. Hyvä että soitit. Emme tietenkään aio ampua.” Kopteri nousi ilmaan.

Istuin puun alla varjossa tai iltanuotiolla erilaisten sissiryhmien ja taistelijoiden kanssa. Syksyllä 2005 tapasin sotaisia zaghawa-heimolaisia ja ihmettelin heidän kykyään eturivin taistelijoina. He kertoivat pitkästä historiastaan raudan käsittelijöinä ja aseiden valmistajina. He uskovat itse olevansa ainoita, joilla on raudan syntysanat. Järkytys oli suuri, kun kerroin, että myös suomalaisilla on hallussaan raudan syntysanat. Suomalaisia alettiin kunnioittaa siellä kovasti.

Paluumatkalla tapasin kansainvälisiä diplomaatteja Khartumissa. ”Mistä keskustelitte?” he kysyivät. ”Raudan synnystä”, vastasin. Suut loksahtivat auki. EU:n erityisedustajat kirjoittavat säännöllisesti raportteja työstään, ne ovat diplomaattisähkeitä joilla on oma nimensä, ”coreu”. Taisin kuitenkin jättää raudan synnyn omassa coreussani mainitsematta.

Raudan synty -tarinassa kiteytyy jotakin omasta neuvottelutekniikastani. Rauhanneuvotteluissa on aina kova kiire ja valtava paine. Ihmisiä kuolee. Pakolaisten määrä kasvaa. Konflikti kärjistyy. On siis toimittava heti!

Tosiasiassa monet konfliktit ovat jatkuneet ja jatkuvat vuosia, hyvistä neuvotteluyrityksistä huolimatta. En itse halua antaa kiireen tai hätäilyn dominoida ihmisten kohtaamisia. Aina on oltava aikaa. Aika antaa mahdollisuuden tutustua ihmiseen kunnolla, mennä pintaa syvemmälle.

Jos ensimmäisellä kerralla puhuinkin vain raudan synnystä, lähtiessäni huikkasin kaksi asiaa: verrataanpas seuraavalla kerralla suomalaisia ja zaghawalaisia tarinoita maailman synnystä! Ja: ai niin, hyvä olisi puhua siitäkin, miten rauha saadaan tänne Darfuriin!

Seuraava kerta tulikin aika pian, ja silloin tunnelma oli jo myönteisesti virittynyt. Keskustelimme ja nauroimme yhdessä suomalaisten ja darfurilaisten vanhoille mytologisille perinteille. ”Ai teilläkin on kertomus alkumunasta, maailman synnystä?” Ja sitten kerroin, miksi neuvottelupöytään palaaminen on nyt se ainoa oikea liike. Huomasin, että minua kuunneltiin.

Neuvottelijan ensimmäinen askel on ”kotiläksyjen tekeminen”. On tiedettävä, millaisia ihmisiä on menossa tapaamaan, mitä heistä tiedetään ennalta, mikä heitä kismittää, mistä he unelmoivat, missä on heidän heikko kohtansa. Kotitöiden tekemistä ei voi yliarvioida. Kotitöihin on palattava vielä monta kertaa neuvotteluprosessin aikana. On jututettava ihmisiä, jotka tuntevat k...