Kansi

Etusivu

Eero Huovinen

LÄHDÖN AIKA

WERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖ

HELSINKI

Tekijänoikeudet

ISBN 978-951-0-38742-9

© Eero Huovinen 2011

Kannen kuvat: Margie Hurwich/Arcangel/Fennopress, Jitka Sarriova/Arcangel/Fennopress

Versio 1.0

Werner Söderström Osakeyhtiö 2011

Alkusanat

Kiitän tuesta Suomen Kulttuurirahastoa sekä Jenny ja Antti Wihurin rahastoa.

Aluksi

Tämä kirja on kertomus viimeisestä työvuodestani Helsingin piispana. En ole elämäni aikana pitänyt varsinaista päiväkirjaa, vaikka monenlaisia muistiinpanoja olenkin tehnyt. Syyskuussa 2009 aloin lähes päivittäin kirjoittaa niistä tehtävistä, tapahtumisista ja ihmisistä, joita työssäni kohtasin. Joskus kirjoitin pitempään, joskus merkitsin muistiin ne aiheet ja ajatukset, joita myöhemmin miettisin enemmän. Päästyäni virasta vapaaksi olen yrittänyt tavoittaa ne asiat ja tunnelmat, jotka kulloinkin olivat läsnä.

Olen kirjoittanut sekä itselleni että lukijoilleni. Itselleni sen vuoksi, että oppisin ymmärtämään elämää ja sen arvoituksia. Kirjoittaminen on ollut yritystä selkiyttää ja jäsentää ajatuksia. Kun pään sisäistä maailmaa ulkoistaa sanoiksi ja lauseiksi, kokemuksiaan voi arvioida kriittisemmin. Kirjoittaminen antaa etäisyyttä elämyksiin ja ennakkoluuloihin. Ymmärränkö itseäni ja toisia? Oikeiden ja osuvien sanojen tavoittaminen jää aina kesken. Totuus on minun mieltäni suurempi.

Lukijoille olen kirjoittanut antaakseni kuvan siitä, millaista elämä ja työ kutsumukseni loppuvaiheessa oli.

Olenko osannut kertoa siitä, mikä oli tärkeintä? Nyt, kun katson tekstiäni, mieleen palaa neuvo, jonka kerran eräältä ystävältäni sain. Olin menossa johonkin keskustelutilaisuuteen, jossa piti vastata kysymykseen, mitä kirkkoon kuuluu. Mistä puhuisin? »Sano, että kuuluu tavallista.»

Elämässä ja kirkossa tavallinen on tärkeää. Olenko työssäni osannut riittävästi keskittyä siihen, mikä on tavallista, mutta juuri sellaisena arvokasta? Vaikka arjesta ei synny otsikkoja eikä vetäviä uutisia, juuri tavallinen on sitä, mikä on oikeaa, totta ja kestävää. Työpäiviini on kuulunut monenlaisia arkisia työtehtäviä ja luottamuksellisia keskusteluja, joista en tässä kirjassa ole kertonut enkä ole voinut kertoa.

Ylivoimaisesti vaikeinta on ollut ajatella Jumalaa ja hänen salaisuuksiaan. Onneksi hänen sanansa paljastaa sen, mikä on olennaisinta. Sen kuuntelemisessa on elämän mieli.

Helluntaina 2011

Eero Huovinen

Syyskuu

TIISTAI 1.9.2009
Lopun alkua

Tänään alkoi viimeinen työvuoteni Helsingin piispana. Sen tietävät vain Rouva, työnohjaaja ja yksi ystävä.

Olen opetellut pitämään asioita omana tietonani. Ymmärrän kokemusten jakamisen arvon. Silti arvelen, että henkilökohtaisimpia asioita ei pidä kertoa kovin monelle. Vaikka mielessä olisi kuinka palava tarve kertoa uutisia tai juoruja, niistä puhumalla saatan hoitaa enemmän itseäni kuin luoda yhteyttä toisiin. Kertomishetki ehkä hivelee, mutta ilo voi olla lyhytaikainen. Kuuntelijakaan ei aina osoita sellaista vastaanottokykyä, jota olisi odottanut. Luottamus ei ehkä pidä, ja itselle arka asia voi pian tulla kaikuna vastaan.

Varsinkin jos olen ajatusteni kanssa epävarma, yritän pitää omat mietteet sisälläni. On vaikeaa tietää, mitä itse viime kädessä tahtoo. Tiedänkö, mitä tiedän ja mitä toivon?

Oman epävarmuuteni takana ei ole vain »jos Jumala suo». Mitä pitemmälle vuodet ovat kuluneet, sitä pienemmäksi käy uskallus ajatella tulevaisuutta. Elämän lahja on niin hauras, ettei huomisesta eikä huovisesta voi olla varma. Vähemmänkin hurskaat syyt peittävät tulevat päivät arvoitusten sumuun.

Usein joudun kätkemään epävarmuuteni siitä, mikä olisi viranhoidon kannalta oikein ja kohtuullista. Olen yrittänyt opetella tuntemaan ajatuksiani, haaveitani, pelkojani ja uhojani, mutta tie on kesken. Monesti on tuntunut, että ajopuuteoria sopii elämän selittäjäksi kaikkein parhaiten.

Tulin virkaani vuonna 1991, ja silloisen kirkkolain mukaan pakollinen eroamisikäni olisi 70 vuotta. Myöhemmin virkaan tulleet piispat saavat olla 68-vuotiaiksi.

Jo 1990-luvun alkupuolella Ilta-Sanomien toimittaja kysyi minulta, milloin Suomeen tulee ensimmäinen naispiispa. »Ensimmäinen päivä marraskuuta vuonna 2014, kun olen täyttänyt 70 vuotta ja joudun jäämään eläkkeelle.» Olen yrittänyt olla johdonmukainen ja vastata lähtöäni koskeviin tiedusteluihin samalla tavalla.

Aluksi uskoin ennusteeseeni. Parin viime vuoden aikana mieli on muuttunut. Mitään suurta syytä päätökselleni ei ole. Puheilla vuodesta 2014 halusin rauhoittaa viranhoitoa. Kuvittelen, että sinä päivänä, kun ilmoitan lähdöstäni, olen lame duck, rampa ankka. Mikkelin piispa Voitto Huotari kertoi, että kun hän 11 kuukautta ennen eläkkeelle lähtöään ilmoitti asiasta, ensimmäiset läksiäispuheet pidettiin heti seuraavana päivänä.

Viisaita luottamushenkilöitä

Eilen illalla istuin kolme tuntia Roihuvuoren seurakuntaneuvoston kanssa. Kirkkoherra oli vaihtunut. Pitkään toimineen Matti Malmivaaran seuraajana on aloittanut Pekka Kaskinen. Vaali oli ollut vilkas, ääniä annettiin toistatuhatta, mikä on helsinkiläisen nykymittapuun mukaan paljon. Pekka sai selkeän tuen.

Vaalit herättävät intohimoja ja jättävät arpia, niin politiikassa kuin kirkossa. Tuomiokapituli on antanut ohjeita hyvästä vaalitavasta, mutta seurakunnissa ei aina tyydytä vain oman ehdokkaan kehumiseen. Roihuvuoren neuvoston jäsenet osasivat avoimesti, reilusti ja kriittisesti arvioida vaaliprosessia ja sen jälkitunnelmia. Luottamukseni vastuunkantajien taitoon etsiä yhteisymmärrystä vahvistui. Kirkkoherra voi olla kiitollinen, jos hänellä on itsenäisiä maallikoita rinnallaan.

Luottamushenkilöiden ja työntekijöiden kanssa keskustellessani olen pyrkinyt vaikuttamaan korvillani. Harvoin pidän alustuksia tai pyydän sellaisia seurakunnalta. Metodi on yksinkertainen: pyydän nimeämään yhden ilon ja yhden haasteen. Kirjoittakaa ne paperille aikaa viisi minuuttia ja kertokaa muille.

Jos ideoille annetaan tilaa, motivaatio ja yhteishenki vahvistuvat. Kun iloja ja haasteita käydään läpi, saan kyllä tilaisuuden vahvistaa niitä ajatuksia, joita pidän seurakunnan tavoitteiden kannalta tärkeinä, ja pysähtyä miettimään niitä, joiden kestävyydestä en ole varma.

Elämän ja kutsumuksen opettelua

Aamupäivällä tapasin kaksi pappisvihkimystä anonutta naista. Keskustelut kandidaattien kanssa ovat luottamuksellisia, sillä niissä puhutaan henkilökohtaisista ja herkistäkin asioista. Helsingin hiippakuntaan tulee taitavia uusia pappeja. Nykynuoret ovat omassa iässään toisella tavalla kypsiä kuin mitä minä olin 40 vuotta sitten, kun valmistauduin pappisvihkimykseen. Rohkeutta heillä voi olla enemmän, meillä saattoi olla pitempää tuntemusta seurakuntaelämästä ja sen juurista.

Iltapäivällä kävin työnohjauksessa. Olin jo 1960-luvun lopulla päässyt lehtori ja psykoterapeutti Maiju Myyrän oppilaaksi, kun teologian ylioppilaita opastettiin lähimmäiskeskeisen sielunhoidon tielle. Maijulla oli kaksi ohjattavaa, myöhempi Kirkon koulutuskeskuksen sielunhoidon kouluttaja Matti-Pekka Virtaniemi ja minä. Usein kohtasimme Töölönkadun seurakuntakodin rapussa, toinen oli tulossa Maijun luota, toinen menossa hänen luokseen.

Lähtemättömiä jälkiä ovat jättäneet opetukset toisen ihmisen asemaan asettumisesta, vaikka ei Maiju niinkään opettanut, pikemminkin antoi tilaa itse löytää. Silloinkin kun oppilas oli kriittinen ja yritti hypätä filosofin ja teologin rooliin, Maiju oli kärsivällinen. Lopulta teoria ja käytäntö alkoivat kulkea käsi kädessä.

Seuraavalla vuosikymmenellä aloitin Maijun luona säännöllisen ja intensiivisen terapian, kun olin ajautunut itseni kanssa sisäisiin myllerryksiin. Myöhemmin kutsumuksen kuormittavuus ja erityisesti piispan töiden monitahoisuus vaativat kokenutta kuuntelijaa ja lahjomatonta peiliä. Tuntui luonnolliselta jatkaa saman terapeutin ja työnohjaajan kanssa.

Parikymmentä viime vuotta ovat sisältäneet paljon työnohjausta, kun Maiju on kuunnellut »esimiehensä» huolia hiippakunnasta ja kirkosta. Kun täällä on saanut sanoa, niin muualla ei ole tarvinnut. Kun täällä on voinut olla levoton, niin muualla on voinut olla rauhallinen. Maijun tuki on säteillyt ja ulottunut minua paljon laajemmallekin. En olisi voinut tehdä työtäni, ellen olisi voinut käydä.

Maiju on iloluontoinen karjalaisnainen, jonka seurassa on hupaisaa ja jota ei juuri mikään elämässä saa hermostumaan. Itse hän on hurskas Jumalan lapsi, jolle kaikki ihmiset ovat yhtä lailla Jumalan lapsia, niin laitapuolen kulkijat kuin menestyneet kenokaulat. Murheet on syytä panna sivuun, kiitollisuuteen on paljon aihetta.

Mahdollisuus keskustella ja puhua Maijun läsnä ollessa on yli 30 vuoden ajan merkinnyt minulle paljon. Suhde ammattitaitoiseen rinnallakulkijaan on ollut ratkaiseva apu sekä elämässä että virassa. Itsensä tuntemisessa on jatkuvasti uutta opeteltavaa, edelleen.

YLEn väkeä

Vanhalla ylioppilastalolla oli Yleisradion tv-uutisten 50-vuotisjuhla. Yksi ilo virassani on, että pääsen usein tapaamaan kunnollisia maallisia ihmisiä. Toimittajissa on monenlaista väkeä niin kuin meissä papeissakin. Illan aikana tapasin kaksi kokenutta television ammattilaista.

Eva Polttilan muistan vuodelta 1971, kun hän haastatteli minua Temppeliaukion kirkon parvella. Olin nuoruuden ärhäkkyydellä käynyt kiinni vanhemman polven kirkkopoliittisiin kommervenkkeihin, Raamattu ja tunnustus -liikkeen teologiaan. Toimittaja otti selvää taustoista ja ristiriidoista. En muista kysymyksiä enkä vastauksia. Sitä jännitin, miten Eva Polttilan edessä pärjään. Nyt kerroin 40 vuoden takaisia tunnelmiani. Evaa nauratti. Nuoria olimme silloin ja nuoria uskomme olevamme edelleen.

Tarmo Ropp...