Cecilia Samartin
Nora & Alicia
Suomentanut
Tiina Sjelvgren
Englanninkielinen alkuteos on ilmestynyt nimillä
Broken Paradise ja Ghost Heart
Copyright © 2004 by Cecilia Samartin
By arrangement with John Hawkins & Associates, Inc., New York
ISBN 978-952-5637-84-7 (EPUB)
ISBN 978-952-5637-09-0 (sid.)
Taitto Jukka Iivarinen / Vitale
Kannen suunnittelu Lene Stangebye Geving
Kannen kuvitus Sarah Perkins
www.bazarkustannus.fi
Kaikille serkuksille
Rakas Alicia,
Minulle sanotaan, että et tule ikinä saamaan kirjettäni, sillä kommunistit repivät sen palasiksi. Mutta kun näin valokuvan meistä kahdesta yhdessä Varaderon rannalla, tiesin että minun olisi kaikesta huolimatta kirjoitettava sinulle. Katselen kuvaa joka ilta ja muistan millaista elämä oli silloin, kun tunsin vielä olevani elossa. En kuulu tänne. Aina kun herään aamuisin ja huomaan olevani yhä täällä, haluan sulkea silmäni ja olla heräämättä enää koskaan.
Minulla on enää vain muistoni. Rakastan ja vihaan niitä sen tähden, mitä ne tekevät minulle. Rakastan niitä, sillä kun uppoudun niihin, tämä jäytävä tunne sydämessäni helpottaa hetkeksi. Ja vihaan niitä, sillä ne ovat niin kauniita, että ehdin jo kuvitella olevani kotona ja joutuvani taas lähtemään.
Kunpa olisimme yhdessä. Kunpa pakkaisimme juuri tällä hetkellä laukkujamme lähteäksemme kohti Varaderoa vailla huolia. Pohtisimme korkeintaan sitä ehtiikö sade yllättää meidät ennen puoltapäivää…
Sueño despierto
Yo sueño con los ojos
abiertos, y de día
y noche siempre sueño.
Y sobre las espumas
del ancho mar revuelto,
y, por entre las crespas
arenas del desierto,
y del león pujante,
monarca de mi pecho,
montado alegremente
sobre el sumiso cuello, –
un niño que me llama
flotando siempre veo!
Valveunta
Näen unta silmät auki,
päivin ja öin
minä näen unta.
Yli äärettömän ja kesyttömän
meren kuohun,
ja yli aaltoilevan
aavikon hiekan,
näen rohkean leijonan,
sieluni herran,
joka riemulla ratsastaa
mutta sävyisästi, –
selässään pieni poika,
joka kutsuu minua!
José Martí
KUUBA
1
ENITEN RAKASTAN LÄMPÖÄ, sitä miten se levittäytyy kaikkialle aina sormenpäitäni ja varpaitani myöten, kunnes minusta tuntuu että olen osa aurinkoa, että se kasvaa sisälläni. Oletteko koskaan nähneet omin silmin, miten meri muuttuu tyyneksi kuin lasin pinta tai kurkottaa kohti rantaa huokaisten? Jos tuntisitte kotimaani, tietäisitte että meren olomuodot ovat monet. Se voi olla muuttumaton ja sininen kuin taivas, mutta muuttua seuraavassa hetkessä niin häikäisevän turkoosiksi, että tuntuu kuin itse aurinko loistaisi aaltojen alta.
Seison usein vedenrajassa. Kaivan varpaani kosteaan hiekkaan ja tuijotan horisontissa siintävää aavemaista harmaata viivaa, joka erottaa meren ja taivaan. Ummistan silmiäni hiukan niin, etten voi olla enää varma kumpi on kumpi, ja kellun keskellä sinivihreää maailmankaikkeutta. Olen kala ja sen jälkeen lintu. Olen kultainen merenneito, jonka pitkät hulmuavat hiukset menevät tuulessa takkuun. Pelkällä evän heilautuksella voin molskahtaa takaisin mereen ja uida tutkimaan kaukaisia rantoja. Mutta miten voisin jättää tämän paikan, joka hiljentää sieluni rukoukseen?
On parempi jäädä tähän ja maata hienolla valkoisella hiekalla, tuijottaa tuntien ajan ylös majesteettisiin palmuihin. Niin me teemme. Palmut huojuvat merituulessa ja minä vaipuisin jo uneen, ellei serkkuni Alician suu kävisi lakkaamatta. Hän on vain vajaan vuoden minua vanhempi. Itse asiassa kolmetoista päivää vuodesta ehdimme olla täsmälleen yhtä vanhoja, mutta jostakin syystä hän näyttää silmissäni vanhemmalta ja viisaammalta. Ehkä se johtuu siitä, että hän on niin varma mielipiteissään. Hän pitää ehdottomasti mangojäätelöstä kookosjäätelöä enemmän. Hänen lempinumeronsa on yhdeksän, sillä se on meidän senhetkinen ikämme, ja jos yhdeksän olisi henkilö, se olisi lumoava nainen, kabareelaulaja, jolla on pitkät sääret ja keinuvat lanteet. Minä taas en osaa valita mangon ja kookoksen välillä, ja jos mukaan otetaan vielä papaija, hämmennyn täysin.
Alicia siristää silmiään ja katselee aurinkoon. Joskus hänen silmänsä näyttävät aivan kullankeltaisilta, joskus taas vihreiltä. Hän kertoo minulle näkemästään. ”Katso miten palmut liikkuvat tuulessa.”
”Niin liikkuvat”, minä vastaan.
”Ne pyyhkivät isoilla lehdillään pilvet pois tieltä niin, että me voimme katsoa suoraan taivaalle ja nähdä Jumalan.”
”Voitko sinä nähdä Jumalan?” minä ihmettelen.
”Jos katson oikein, voin. Ja kun minä näen Hänet, pyydän Häneltä mitä ikinä haluan ja Hän antaa sen minulle.”
Käännän katseeni huojuvista palmuista Alician kasvoihin. Joskus hän pelleilee eikä puhu totta ennen kuin on varma siitä, että on onnistunut huiputtamaan minua. Mutta hymykuopat hänen kasvoillaan paljastavat peitellyn hymyn. Voin melkein nähdä ne nytkin.
”Älä juksaa”, minä vaadin.
”En juksaakaan.” Hän avaa silmänsä niin suureksi kuin saa ja tuijottaa suoraan aurinkoon. Sitten hän puristaa silmänsä niin tiukasti kiinni, että pienet kyyneleet valuvat hänen poskiaan pitkin. Hän kääntyy katsomaan minua, silmät säkenöiden ja voitonriemuinen hymy huulillaan. ”Näin Hänet juuri.”
”Mitä sinä pyysit?”
”En voi kertoa tai muutoin Hän ei anna sitä minulle.”
Minäkin käännän kasvoni kohti aurinkoa ja koetan avata silmäni yhtä suureksi kuin Alicia, mutten onnistu pitämään niitä auki puolta sekuntia kauempaa. En näe Jumalaa, en edes enkelin siiven vilahdusta. Arvelen, että ruskeat silmäni eivät ole yhtä vastaanottavaiset taivaan ihmeille kuin Alician kultaisina hehkuvat silmät.
Yhtäkkiä Alicia nousee istumaan ja katsoo minua. Hänen hahmonsa peittää auringon. ”Mitä sinä pyysit?”
”Mutta sinähän sanoit, ettei sitä saa paljastaa”, minä vastustan. En halua myöntää, etten ole nähnyt yhtikäs mitään.
Alicia käy takaisin hiekalle makaamaan paljastaen taivaalla loistavan auringon. Pian meidän on suunnattava takaisinpäin. Ruoka odottaa. Nämä aamun tunnit rannalla livahtavat ohi aivan liian nopeaan. Olin toivonut, että olisimme ehtineet käydä uimassa, mutta omin päin ilman aikuisen seuraa meillä on lupa kahlata vain polvia myöten veteen. Se on ollut sääntö siitä saakka kun pieni poika hukkui Varaderon rannalla kolme vuotta sitten. Siitä säännöstä ei lipsuta.
”Haluan mennä uimaan”, minä ilmoitan.
Alicia kääntyy katsomaan merta. Näemme laineiden lyövän valkoisina rantaan ja minä tiedän meren olevan kuin lämmin kylpy. Me kelluisimme vaivatta leppoisassa vedessä ja saattaisimme oppia jopa uimaan melkein kuin aikuiset. Pyörittäisimme käsiämme vedessä niin että ne näyttäisivät tasaisilta ja vakailta kuin tuulimyllyn siivet. Ja ehkä isoisämme, abuelo Antonio, koko Kuuban eittämättä paras uimari, tulisi mukaamme. Me istuisimme vuoron perään hänen hartioillaan ja uskaltautuisimme yhä syvemmälle meren syliin.
”Mennään!” Alicia huutaa. Me ponkaisemme seisomaan ja juoksemme niin nopeasti kuin ikinä pääsemme ja jätämme jälkeemme vanan hienojakoiseen valkoiseen hiekkaan.
Kaikki ikkunat isovanhempieni suuressa talossa Varaderossa avautuivat merelle päin, eikä ruokasali tehnyt siihen poikkeusta. Isoäiti piti ikkunoita enimmäkseen auki, sillä raitis ilma oli hänen mielestään paras lääke kaikkiin tauteihin, joita hän niin kovasti pelkäsi. Pitsiverhot lepattivat merituulessa isoisän lukiessa meille ruokarukousta. Vasta kun hän kohotti katseensa ja tarttui haarukkaan, meillä oli lupa tehdä samoin.
Olin onnekas, sillä istuin lähimpänä lempiruokaani paistettuja banaaneja ja Alicia istui vieressäni. Kotona vanhempamme istuttivat meidät kauaksi toisistamme, jotta emme juttelisi ja tirskuisi vaan oppisimme kunnon pöytätavoille. Tuntui että äiti huolehti koulumenestystäni enemmän siitä, millaisella haarukalla söin salaattia.
Isoisää ja isoäitiä ilveilymme tuntui enimmäkseen huvittavan. He vain nauroivat sille, mitä omat vanhempamme kutsuivat hölmöilyksi.
”Oletpa sinä paahtunut auringossa”, isoäiti tokaisi ja ojensi minulle ison kulhollisen kuohkeaa keltaista riisiä. ”Ihmiset erehtyvät pian luulemaan, että olet mulatica etkä valkoinen täysiverinen espanjalainen, joka todellisuudessa olet.” Oli hyvin tärkeää olla täysiverinen espanjalainen. Se oli hyviä pöytätapojakin tärkeämpää.
Kahmaisin itselleni reilun annoksen riisiä. ”Katso Aliciaa. Hän on melkein yhtä ruskea kuin minä.”
”Alicia on pesunkestävä espanjalainen”, isoäiti sanoi. ”Noista vaaleista silmistä ja hiuksista ei voi erehtyä. Aurinko saattaa paahtaa hänet tummaksi kuin kypsän taatelin, mutta hän näyttää silti espanjalaiselta.”
Noina hetkinä ainoa syy olla kadehtimatta Alician vaaleutta oli se, että hän ehätti aina puolustamaan minua. ”Minusta Nora on kaunis. Hän on kuin trooppinen prinsessa”, hän sanoi.
”Kuulitko, abuela? Minä näytän trooppiselta prinsessalta.”
Isoisä nauroi. Espanjassa syntyneenä hän oli espanjalaisempi kuin yksikään meistä, mutta hänelle ei ollut yhtä suurta merkitystä sillä, mistä ihmiset olivat peräisin tai ketkä olivat heidän vanhempiaan. Ja vaikka isoisä ei koskaan kerskaillutkaan asialla, korostuksen ja sivistyneen puhetavan perusteella hänet luokiteltiin oitis aidoksi espanjalaiseksi. Niin selvästi isoisän sanat poikkesivat kuubalaisten töksähtelevästä puheenparresta. ”Voisiko prinsessa ojentaa plátanoseja tännekin päin ennen kuin on syönyt ne kaikki?” isoisä kysyi ja nyökkäsi kevyesti.
Myöhemmin iltapäivällä, kun olimme ottaneet pakolliset iltapäivänokoset, meidän oli helppo suostutella isoisä mukaan rannalle pitämään meille uimakoulua. Olin lähtiessäni luvannut isälle, että minusta tulisi viikon aikana hyvä uimari, mutta en ollut edistynyt läheskään toivotulla tavalla.
”Liian paljon hassuttelua ja liian vähän harjoittelua”, isoisä ilmoitti seisoessaan kanssamme rannalla tummansinisissä uimahousuissaan ja valkoisessa pellavapuserossaan, jonka isoäiti oli aamulla huolella silittänyt, kuten kaikkina mui...