© 2011 Juhani Tamminen ja
Gummerus Kustannus Oy

ISBN 978-951-20-8551-4 (painettu kirja)
ISBN 978-951-20-8699-3 (sähkökirja)

Elämäni neljälle naiselle:

Mari, Ansku, Kata ja Kukka

– kiitos.

Esipuhe

Ammattikirjallisuus määrittelee työuupumuksen pitkittyneeksi työstressin seurauksena kehittyväksi häiriötilaksi, jota luonnehtii uupumusasteinen väsymys, kyynistynyt asenne työtä kohtaan ja heikentynyt ammatillinen itsetunto. Työuupumus ei ole sairaus, mutta siihen liittyy riski sairastua muun muassa masennukseen, unihäiriöihin, päihdehäiriöihin ja stressiperäisiin somaattisiin sairauksiin.

Tämän päivän työelämä tarjoaa usein etenemismahdollisuuksia uupumukselle. Liian suuri työmäärä, rooliristiriidat ja -epäselvyydet, vähäiset vaikuttamismahdollisuudet, niukka sosiaalinen tuki ja koettu epäoikeudenmukaisuus työssä ovat yhteydessä työuupumuksen kehittymiseen. Kaikki työikäiset voivat olla potentiaalisia uhreja sairastumaan, mutta erityisesti kunnianhimoiset, ahkerat ja ylitunnolliset luonteet ovat riskiryhmässä uupua.

Jos isäni työmoraalia pitäisi luonnehtia muutamalla sanalla, valitsisin sanat ahkera, kunnianhimoinen ja luotettava. Hän uskaltaa ottaa vastuun ja myös kantaa sitä. Hän ei luovuta pienestä ja seisoo loppuun asti sanojensa tai uskomustensa takana. Sillä on seurauksensa, ja yksi niistä oli työuupumus keväällä 2010.

Merkkejä uupumuksesta oli kuitenkin nähtävissä pitkään. Muistan vuotta aiemmin SM-liigakarsintojen aikoihin katselleeni hieman kauhulla urheilu-uutisia, kun hän kävi selvästi ylikierroksilla.

Asiasta mainitseminen ei auttanut vaan tuntui vain lisäävän tahtia entisestään. Yöunet jäivät tuolloin helposti muutamaan tuntiin, ja hän tuntui olevan menossa aamuneljästä yömyöhään yrittäessään saavuttaa muiden silmissä lähes mahdottomilta tuntuvia tavoitteita.

Ensimmäisiä merkkejä väsymisestä alkoi näkyä myöhemmin syksyllä. Tuolloin viikonlopun levolla ei tuntunut olevan enää palauttavaa vaikutusta ja sosiaalisissa tilanteissa hän oli muuttunut vetäytyväksi ja ärtyisäksi.

Varsinaisen työuupumuksen aikoihin oli hämmentävää ja osittain pelottavaakin nähdä, miten voimakkaasti ihmisen persoona voi muuttua. Kenties itsevarmin tuntemani ihminen oli yhtäkkiä muuttunut itseään ja kykyjään epäileväksi. Sairastuttuaan isä soitti minulle alkuun useaan otteeseen päivässä, ja hän pelkäsi asioita, joita ei ole koskaan aiemmin pelännyt. Pahimmillaan tilanne oli siinä pisteessä, että hän koki täysin epäonnistuneensa urallaan eikä elämällä tuntunut olevan enää mitään merkitystä.

Lääkäri ei voi omaisena asettua hoidosta vastaavan asiantuntijan rooliin, koska liian henkilökohtaisia asioita hoitaessa voi helposti joko yli- tai aliarvioida tilanteen. Oli hienoa, että lääkäriksi löytyi kovan luokan ammattilainen, jolla oli riittävästi auktoriteettia kertoa, miten edetään.

Toipumiseen vaikutti huomattavasti myös tuki, jota isä on saanut, mutta ennen kaikkea hänen urheilusuoritusmainen sitoutumisensa hoitoon. Vaikka aamulla ei huvittanutkaan nousta sängystä, hän hyppäsi sitkeästi pyörän selkään. Eikä hän lääkevastaisuudestaan huolimatta jättänyt lääkkeitä ottamatta, vaan pyysi perusteluita sille, miksi hän niitä joutuu syömään.

Siitä huolimatta, että työuupumus on nyky-yhteiskunnassa yleistä, omakohtaisia kertomuksia uupumisesta löytyy kovin vähän. Kun hätä on suurin, sairastunut toivoisi vertaistukea. Tuolloin ei välttämättä riitä, vaikka vaimo, perhe, lääkäri tai joku muu kertoisi, että ”kyllä sinä paranet”. Asia on helpompi uskoa, jos joku toinen on käynyt läpi saman.

Toivon, että tämä kirja antaa eväitä niille, jotka ovat vielä toipumassa omasta työuupumuksestaan. Ja että se olisi myös avaamassa keskustelua siitä, miten työuupumusta voidaan välttää. Omasta puolestani kiitän kaikkia, jotka olivat tukemassa isääni toipumisen aikana.

Hienointa on nähdä hänet taas omana itsenään, mutta tällä kertaa hieman tasapainoisemmalla tavalla.

Katariina Tamminen
Tamin tytär
Lääketieteen lisensiaatti ja
nuorisopsykiatriaan erikoistuva lääkäri

I

YHDEN
MIEHEN
KRIISI

MIKSI MINÄ?

21. joulukuuta 2009, Turku.

Olen taas joutunut varainhankinnan keskelle, vaikka keväällä kerroin puheenjohtajalle, että haluan ensisijaisesti keskittyä joukkueen rakennustyöhön ja valmentamiseen. Yhtenä tempauksena järjestin joulutauon ottelun Kauhavalle, meitä vastassa oli Suomi-sarjajoukkue Hela-Kiekko. Halli oli täynnä, ja pelin jälkeen Härmän kuntokeskuksessa oli molempien joukkueiden pikkujoulut ja varainhankintatempaus, huutokauppa, jonka meklariksi hankin ”Höyry” Häyrisen.

Varhain sunnuntaina lähdimme ajamaan Turkuun. Edessä siintävä viikko vapaata ja onnistunut viikonloppu nostivat tunnelmaa. Nyt (maanantaina) kaikki on toisin. Uusi toiminnanjohtaja lähestyi sähköpostilla, häntä kiinnosti vain ottelun ja huutokaupan tuotto. Kyseinen herra ei ole pannut sekuntiakaan yritystä asian toteuttamiseen, vaikka hän nimenomaan vastaa taloudesta ja varainhankinnasta. Seuraavassa sähköpostissa MacGregorin ja Dickensonin agentti ilmoittaa maksamattomista palkoista. Iltapäivän kruunaa se, että Lea soittaa Vaasasta toimistolta epätoivoisena ja täysin tietämättömänä siitä, mihin ollaan menossa. Kaikki tuntuvat vetävän eri suuntaan.

Uskoa onnistumisista

Olen aina ollut tavoitteellinen ihminen. Selkeät tavoitteet ja unelmat sekä niiden rohkea asettaminen ovat ohjanneet elämääni pikkupojasta asti. Jo nuorena poikana kirjoitin kouluaineen, jossa väitin jonain päivänä pelaavani jääkiekkoa ammatikseni Pohjois-Amerikassa. Se oli aikaa, jolloin kotikaupungissani Turussa ei ollut edes ulkotekojäätä, hallista puhumattakaan.

Minun päässäni ajatus takoi silti päivittäin. Unelma realisoitui vuonna 1975, jolloin lähdin omalle tutkimusmatkalleni WHA-liigaan Veli-Pekka Ketolan ja Heikki Riihirannan jalanjäljissä.

Toinen intohimoni oli urheilun ja opiskelun yhdistäminen. Abiturienttikeväänä 1970 kuuluin jo suomalaisen jääkiekkoilun pelaajaeliittiin. Pientä hankaluutta aiheutti se, että ylioppilaskirjoitusten aikaan pelattiin Tukholmassa MM-kisat. Minulle tarjottiin mahdollisuutta pelata kuusi ottelua kymmenestä ja samanaikaisesti valmistua ylioppilaaksi. Siihen aikaan ei tunnettu urheilulukioita, ja oma kouluni, Puolalan yhteislyseo, oli vaatimustasoltaan kova.

Koulun rehtori Hjalmar Mickelson kutsui minut puheilleen luettuaan Helsingin Sanomista, että hänen oppilaansa on päättänyt pelata ylioppilaskirjoitusten aikana jääkiekkoa Ruotsissa. En kuulunut koulussa oppilaiden eliittiin, pitkälti huippu-urheilun vaatiman ajankäytön takia. Rehtori uhkasi erottaa minut koulusta. Ilmoitin hänelle, että oma tavoitteeni oli pelata loistavat MM-kisat ja kirjoittaa koulusta vähintään magnan paperit. Molemmat toteutuivat.

Tällaiset onnistumisen kokemukset ovat antaneet voimaa ja uskoa ponnistuksiin myöhemmällä työuralla. On sitten ollut kyse valmentamisesta tai seurajohtamisesta, mahdottomat yhtälöt ovat aina kiehtoneet minua. En ole kaihtanut isompiakaan ponnisteluja, vaan olen päinvastoin nauttinut projekteista, jotka epäilijät ovat heti alkuunsa tuominneet älyttömiksi.

Kenties siksi sarjanousut ovat olleet valmentajaurani kohokohtia. Niissä on äärimmäisen pieni mahdollisuus onnistua, kun taas epäonnistumisen riski on maksimaalinen. Ajatus siitä, että epätodennäköinenkin onnistuminen on mahdollinen, inspiroi minut tarttumaan urallani jo toistamiseen Vaasan Sportin peräsimeen muutama vuosi sitten. Onnistumiset Sveitsin B-liigassa Sveitsin Sierren kanssa 1990 ja Turun kakkosjoukkueen TuTo Hockeyn nostaminen SM-liigaan 1994 – molemmat äärimmäisen vaikeissa olosuhteissa – olivat luoneet pohjan tällaiselle uskolle. Maksimaalinen onnistuminen niin Ranskan maajoukkueen kuin Oulun Kärppienkin peräsimessä antoi lisäpontta, uskoa ja energiaa.

Vaasa oli aina kiehtonut minua, koska urheiluihmisenä olin ihmetellyt, miksi taloudellisesti vahva kaupunki, jossa on moderni kolmen radan jäähalli ja valtava määrä lähinnä jalkapalloilun siivittämää palloiluperinnettä, ei ole kyennyt tuottamaan liigajoukkuetta suomalaiselle jääkiekkokartalle.

Tutustuin vaasalaiseen urheiluelämään jo vuosina 2004–2005 valmentaessani Sportia ensimmäisen kerran. Se projekti jäi vaille täyttymystä lähdettyäni Sveitsiin, ja osittain senkin vuoksi palasin intoa täynnä Pohjanmaalle loppuvuodesta 2007. Tähtäimenä oli rakentaa menestystarina valmiiksi.

Monen vahvistavan kokemuksen antamalla itseluottamuksella ja energialla projekti pantiin käyntiin. Hankalan alun jälkeen kausi 2008–2009 oli pala uutta suomalaista kiekkokulttuuria, ja siitä oli tulla historiallinen paukku. Karsintasarjassa Porin Ässiä vastaan unelmamme SM-liigapaikasta jäi senttien päähän. Ässät sai pitää sarjapaikkansa, ja meille jäi vain elämys.

Ensimmäinen Mestiksen mestaruusviiri ja kolme viikkoa suomalaisen jääkiekon polttopisteessä antoivat Vaasassa uskoa ja voimia pelaajille, kannattajille, yhteistyökumppaneille ja seurajohdolle – niin ainakin luulin. Itse olin henkeä täynnä ja kieltäydyin muista tarjotuista kiekkotöistä viedäkseni unelman maaliin uudella yrittämällä.

Kaikki näytti hyvältä

Haaveet haihtuivat nopeasti savuna ilmaan. Miksi kaikki kävi toisin kuin olin visioinut?

Olin laskenut väärin sekä omat voimavarani että sidosryhmien ja ennen kaikkea seuramme hallituksen innostuksen. Urheilumme ykkösajattelijan Risto Niemisen kuuluisat sanat muistuvat mieleeni: suomalaiset eivät ole urheiluhullua vaan menestyshullua kansaa. Minun ja muutaman muun vahva visio murentui lopulta hedelmättömässä maaperässä.

Seuraava kausi käynnistyi ikävä kyllä tutulla kaavalla. Edes kevään karsintasarjan täydellinen tulovirta ei riittänyt kasvaneiden kulujemme ja aikaisempien vuosien taloudellisten hölmöilyjen peittämiseen. Entistä suurempi urheilullinen kunnianhimo kuitenkin vaikutti niin, että sain ajettua läpi oman unelmajoukkueeni. Edellisen kauden voittajien rinnalle tuli muun muassa pelaajakoordin...