Kansi.jpg
Titteli.jpg

ESIPUHE

”Tuommoiset pojat pitäis tappaa jo pienenä!” Minä ja serkkuni seisoimme kotikaupunkini kaatopaikkavahdin edessä. Mies oli silmissämme pelottava ilmestys. Olimme juuri jääneet kiinni luvattomasta kaatopaikalla oleilusta.

Jälkeenpäin tapahtuma on jopa hymyilyttänyt, mutta tuolla hetkellä meitä, minua ja serkkuani, ei naurattanut. Kaatopaikkavahdin karuille sanoille tarjosi lisäpontta pienoiskivääri, jota mies roikotti kädessään.

Vain hetkeä aiemmin olimme kyhjöttäneet jäteasemaa ympäröivän ojan pohjalla. Ojaan meidät oli ajanut säikähdys. Olimme pelästyneet kaatopaikkavahtia, joka oli alkuun koettanut saada meidät pelkän äänensä voimalla esiin piilostamme.

Huomattuaan huutelunsa turhaksi mies oli päättänyt turvautua kättä pidempään. Kiivastuksissaan hän oli napannut vahdinkoppinsa seinältä rottakiväärin. Hän pyöri hyrränä keskellä jätteiden purkausaluetta ja haja-ammuskeli ympäröivään metsään ja taivaalle. Laukausten lomassa hän kirosi ja mekasti.

Sieluni silmin näen vieläkin itseni ojan pohjalla. Aina, kun kajahtava laukaus kuului, piuuuu, painoin pääni syvälle polvien väliin, piuuuu, piuuuuu. Laukaukset ottivat kivistä ikävän säriseviä kilstokkeita. Pihkaisista kuusista putoili kaarnan palasia, onneksi ei aivan lähellä.

Lopulta meidän oli luovutettava. Oli aivan pakko kömytä esiin, sillä kaatopaikalta pääsi pois vain polkupyörällä. Olimme pakkosaumassa, sillä ovela vahti oli löytänyt kätkemämme pyörät ja taluttanut ne keskelle työmaataan, aivan koppinsa edustalle.

Tämä kesäinen lapsuuteni hetki palautui mieleen luettuani Ranya ElRamlyn kirjaa Auringon asema. Luin kirjaa samalla kun naputtelin tätä omaani. Kirjassaan Ranya ElRamly sanoo jotenkin näin: Ihmisen lapsuus on kuin huonolla kameralla otettu epätarkka valokuva.

Minusta se on hyvin sanottu, joskin tuohon lapsuuteni kaatopaikkapäivään lausahdus sopii vain vaivoin, jos ollenkaan. Kahden kymmenvuotiaan heinäkuinen kaatopaikkavierailu on jäänyt mieleeni kuin hyvällä kameralla otettu viiltävän tarkka kuva.

On suorastaan ihmeellistä, miten paljon muistan tapahtumasta vieläkin. Muistan kesäisen sään, muistan kiihtyneen tunnelman ja muistan myös käymämme yksipuolisen keskustelun vuorosanat (sanottakoon, että lapsenkorvamme pääsivät kuulemaan erinäisiä kohteliaisuuksia).

Tunnen vieläkin, kuinka nuori sydämeni muljahteli epätoivoisesti pyrkien ulos ahtaasta sijastaan.

Nyt te tietysti kysytte, mikä oli johtanut meidät, pari alakouluikäistä, kaatopaikalle. Hyvä kysymys. Selitys seikkailuumme oli varsin luonnollinen.

Lapsuudessani kaatopaikat olivat aivan erilaisia paikkoja kuin nykyisin. Oli tavallista, että ihmiset saattoivat kaatopaikalla asioidessaan luoda samalla silmäyksen ympärilleen: mitähän muut ovat heittäneet pois?

Mukaan saattoi tarttua vartensa menettänyt teräslapio tai ”kelvolliselta näyttävä” pesukone. Kävipä joskus niinkin, että tavaraa oli pois lähdettäessä enemmän mukana kuin kaatopaikalle tultaessa.

Ei siis ollut suurikaan ihme, että kaatopaikka veti puoleensa myös meitä pikkupoikia. Kaatopaikka oli meille aarteenetsintää, katkaisu arkeen. Ja mikä parasta, sieltä löytyi polkupyörän rapakaaria, kissansilmiä, vanhoja nauhureita, kytkimiä ja sen sellaista.

Kyllähän se tietysti oli – ainakin periaatteessa – luvatonta.

Tätä kirjaa kirjoittaessani jouduin – ehkä olisi osuvampaa sanoa: pääsin – käymään muistellen läpi yhtä lailla lapsuuteni päiviä kuin omaa isyyttänikin. Tämän kirjoittamispuhteen äärellä huomasin taas kerran, miten merkillinen kapistus ihmisen muisti on. Ei nimittäin ole mitään järkevää säännöstöä sille, mitä muistiimme tallentuu ja mitä ei.

Tuntuu kuin jotkut vuosikymmeniä sitten koetut tapahtumat piirtyisivät mielemme syövereihin ilman erityistä syytä. Ne saattavat olla aivan vähäpätöisiä, tuskin aikanaan edes erityisiä tunteita esiin nostaneita, mutta silti tarkasti muistettuja.

Vastaavasti kokemustemme kirjoon lukeutuu paljon ”merkittäviksi” luokiteltavia tilanteita ja tapahtumia, jotka olemme eläneet läpi ilman, että kykenemme palauttamaan mieliimme niistä juuri mitään. Kaiken järjen mukaan niistä olisi pitänyt jäädä vissi muistijälki, mutta kun ei, niin ei.

Nyt joku kysyy, miksi ylipäätään heittäydyin kaihomieliseksi, miksi muistelin.

Muistelin saadakseni raaka-ainetta tätä kirjaa varten. Halusin kirjaani rippusen autenttisuutta, omakohtaisia sattumuksia. Kun kirjailija purkautuu, paljastuu ihmiseksi, on lukijan ikään kuin helpompi samastua kohteeseensa.

On toinenkin syy. Jotta ihminen, vaikkapa lapsen vanhempi, voi arvioida toimiensa oikeellisuutta, hänen on kyettävä löytämään eletylle elämälleen ja teoilleen perusteita.

Tällainen puntarointi ei kuitenkaan ole helppoa. Ei varsinkaan kasvatuksen maailmassa. Ennen kuin voimme yhtään ihmetellä, miksi olemme tulleet toimineeksi jossakin tilanteessa tietyllä tavalla, meidän on muisteltava. On arvioitava olosuhteita. Ehkä sieltä, ehkä niistä löytyvät perustelut.

Kasvatuksen valloittava salamyhkäisyys on siinä, että perusteluja ei aina löydy. Voi olla, että niitä ei löydy, vaikka olosuhteet tunnettaisiin ja vaikka miten etsittäisiin. Tekojen perusteluja, ainakaan järjellisiä, ei välttämättä ole.

Sanon tämän sen takia, että me vanhemmat emme aina onnistu. Voi olla, että olosuhteet – vaikkapa työpaikkamme, kasvottoman organisaation edellyttämä työ kiireineen – sotivat pahasti periaatteitamme vastaan. Meidän on vain tehtävä työmme, muutakaan emme voi.

Voi myös olla, että teemme taitamattomia kasvatustekoja silkkaa ymmärtämättömyyttämme. Uskomme edistävämme lapsikultiemme parasta, mutta todellisuudessa saammekin aikaan vahinkoa. Voimme esimerkiksi ylitsevuotavassa huolekkuudessamme helliä lapsistamme siivettömiä matkalaisia.

Nämä olivat vain esimerkkejä. Toki modernilla kasvatuksella on muitakin uhkaajia kuin hemmottelu, lapsen elämänpolun kohtuuton silottelu tai heidän hukuttamisensa tavaroiden paljouteen.

Tämä kirja on jatkoa parin vuoden takaiselle kirjalleni Isän kasvatusoppi. Vaikka tämänkin kirjan kannesta löytyy sana ”kasvatusoppi”, en todellisuudessa halua antaa ohjeita, en haluaisi.

Kasvatus nimittäin on niin vaativa asia, että en usko ohjeiden antamisen onnistuvan. Joka toisin väittää, sanokoon miksi kasvatuksen ongelmia on olemassa aina vain, sukupolvesta toiseen. Kertokoon samalla, miksi nämä meille niin rakkaat nuoret ovat kaikkina aikoina olleet huimia ja vanhempiensa vaikeasti hallittavissa.

Niinpä niin. Jos kasvatuksen ongelma olisi helppo, olisi ratkaisu löydetty jo ihmiskunnan historian aamun varhaisimpina tunteina. Juuri tämän vuoksi kasvatuksen asioita on ennen kaikkea pohdittava ja pyöriteltävä. Niihin on rakennettava erilaisia tulokulmia ja niiden äärellä on oivallettava.

Yksi oivallettava ajatus on kasvattajan oman rajallisuuden tunnustaminen.

Edellisen kirjani kohderyhmänä olivat itseni kaltaiset miehet, rosoiset, kirveellä veistetyt isät. Näin olin ajatellut, joskin tulin kirjani julkistamisen jälkeen huomaamaan, että äidithän tuota kirjaa lukivat. Moni äiti oli hankkinut Isän kasvatusopin miehelleen isänpäivälahjaksi, mutta oli malttamattomuudessaan napannut kirjan heti, kun se oli kääriytynyt paketista.

Eipä silti, kertoi minulle moni isäkin lukeneensa Isän kasvatusopin. Sain myös monilta lukijoilta palautetta kirjasta. Kiitos siitä!

Käsissäsi olevaa kirjaa Onnellinen lapsi en ole tällä kertaa kohdistanut yksinomaan miehille, isille. Olen kirjoittanut sen meille kaikille vanhemmille. Myös itselleni.

Vaikka aloitan lapsen syntymästä, puheeni painopiste on tällä erää hieman isompien lasten, jopa nuorten kasvatuksessa. Minusta se ei tee vääryyttä kirjan nimelle, olemmehan me kaikki omien vanhempiemme lapsia. Pääsanomani kytkeytyy ajatukseen, jonka mukaan kasvattaminen on suorastaan oleellinen osa elämää. Ellei ole kasvatusta, ei ole elämää. Ei voi olla.

Ajatusketju jatkuu: jotta voidaan kasvattaa, tarvitaan ihmisiä, joilla on tarjota kokemusta, näkemystä, turvaa, rakkautta ja rajoja. Tarvitaan huolehtivia vanhempia, mutta myös auktoriteetteja.

Vanhemmuus ei ole pikamatka. Ei, vaan vanhemmuus on kestävyyslaji. Ehdottomasti. Se on hidasta sisuttelua. Vanhemmuus on asia, jota ei hoideta vasemmalla kädellä. Se on lempeätä silmiin tuijottelua. Se on kädestä pitämistä. Se on tukan pörröttämistä, läheisyyttä.

Kasvatus on kuin matka. Vaikka matka kaikkinensa on matkustajalle tärkeä, on lähtö aina tärkein. Tätä väitettä on turha epäillä, sillä saan siihen tarvittaessa tukea monilta, monilta psykologeilta. He eivät ole suotta tolkuttaneet lapsen ja vanhempien runsaan yhdessäolon merkitystä ihmistaimen ensimmäisinä ikävuosina.

Riittävän hyvä varhainen vuorovaikutus ei ole kasa taikatemppuja. Siihen ei vaadita täydellisyyttä tai edes osuvia vuorosanoja. Paljon enemmän tarvitaan hyvää tahtoa ja välittämistä. Pysyvät ihmissuhteet, selkeät turvalliset rajat ja tavallisen perheen tavallinen arki omine rutiineineen ovat hyvän elämän perusedellytykset. Niillä selvitään. Tämän kaiken jokainen lapsi on oikeutettu saamaan vanhemmiltaan.

Tämän yksinkertaisen suhteen, tämän varhaisen vuorovaikutussuhteen merkitys tulee alituiseen todistettua kaikkialla luonnon moninaisuudessa. Kun pienet simpanssin poikaset ovat joutuneet eroon emoistaan, ne eivät ole jaksaneet elää. Nuo vikisevät raukat ovat kuolleet suruunsa, vaikka eivät ole itse ymmärtäneet, mikä hengen vei.

Eikä ihmisen lapsi ole tässä suhteessa poikkeus. Jos pieni ihminen eristetään rakastavasta vanhemmasta, voi käydä hullusti. Kyllä ihminen elossa pysyy, mutta riskit kasvavat huimasti.

Juuri yhdessä oleminen, ilojen ja surujen jakaminen, sitoo lapsen vanhempaan. Yhdessäolo lujittaa lapsen ja vanhemman välistä tunnesidettä ja viitoittaa tulevaa yhteenkuuluvuutta.

Kun tätä ajattelee, huomaa, että kasvatus on myös aitoutta. Siihen kuuluu peittelemätön vilpittömyys. Niin hassulta kuin se tuntuu, pienikin lapsi aavistaa, jos vanhempi fuskaa. Jos nimittäin vanhempi ei haluakaan sitoutua olemaan vanhempi juuri omalle lapselleen, merkit siitä alkavat näkyä tämän elämässä jo varhain.

Huomatkaa kuitenkin: näin sanoessani en tarkoita sitä, ettei lapsen kohtalona voisi – aikanaan – olla joutuminen mierontielle. Näin voi valitettavasti käydä, vaikka lapsella ja nuorella olisi koko siihenastisen elämänsä ajan ollut maailman parhaat, osallistuvimmat ja viisaimmat vanhemmat.

Vanhempi ei nimittäin koskaan voi ottaa lapseltaan pois vastuuta, joka jokaiselle aikuistuvalle ihmiselle kuuluu omasta elämästään. Ei, vaikka kuinka tahtoisi.

VANHEMMUUS ON TAITOLAJI

Käyttöohjeet hukassa

Palaan vielä ihmisen muistiin, siihen, miten merkillinen asia se on. Jotkut asiat jäävät mieliimme myös siksi, että ne tapahtuvat ensimmäistä kertaa. Muistan vieläkin päivän, jolloin tein tuttavuutta Valion mansikkajogurtin kanssa.

Luitte oikein. Merkillistä se ehkä onkin, mutta muistan sen yhtä kaikki. Olin vajaan kymmenen ikäinen, ja jogurtti oli siihen aikaan aivan uusi kulutushyödyke. Ehkä makuelämys oli niin valtaisa, että se painui siitä syystä aivonystyröihini.

Muistissani on myös ensimmäinen koulupäivä, ensimmäinen jalkapallo, ensimmäinen pankissa asiointini (siis yksin!), kuten myös perheemme ensimmäinen auto, vaaleansininen Vauxhall. Rekisterinumeronkin muistan. Se oli LKY-89.

Jos tällaiset asiat ovat tehneet pesän mieleni kamareihin, ei kai ole ihme, että sieltä löytyy myös isäksi tulemiseni päivä. Muistan, kuinka palasin tyhjään kotiin esikoislapsemme syntymän jälkeen. Omenapuut kukkivat ja taivaalla kirmasivat alkukesän pääskyset. Lapsi ja lapsen äiti, nuori hehkeä vaimoni, olivat jääneet sairaalaan toipumaan.

Olin itsekin uupunut, mutta myös onnellisen pöllämystynyt, kiihtynytkin. Hyvä, että sain sovitettua avaimen kotioveni lukkoon.

Pienet pajavasarat takoivat jossakin ohimolohkoni takaosassa. Se oli vahvasti duurivoittoinen – myönnän, kovin yksitoikkoinen – kertosäe: ”Minäkin olen iiisää, minäkin olen iisää…!” Yksikään nuottikustantaja ei olisi pannut ropoakaan likoon moisen musikaalin puolesta, mutta vähät siitä. Omiin korviini se oli täydellinen biisi.

Vaikka panin merkille iloisen kilkutuksen, säkeen sanoma ei vain tahtonut upota tajuntaani. Ilmeisesti on niin, että tämän mittaluokan kokemuksia ihminen ei hetkessä käsitä.

Niinpä koetin (vihdoin) sisään päästyäni suoriutua ainakin muutamista tuoreelle isälle soveliaista toimista. Asettauduin jakkaralle puhelinpöydän ääreen, oioin koipeni laskoksistaan ja aloin sormeilla puhelinmuistiota. Päätin levittää tietoa onnekkaasta kohtalostani paikallisen puhelinosuuskunnan avustuksella. Mitään muuta en tuossa tilanteessa oikein osannut tehdä.

Jälkikäteen olen miettinyt, mistä kaikki tuo hämmennykseni johtui. Ehkäpä siitä, että vanhemmuus vihmoo päällemme – kuukausien valmistelevista toimista huolimatta – kuin keväinen sade, sittenkin yhtäkkiä. Ehkä se johtui myös siitä, että meiltä nuorilta isiltä ja äideiltä puuttuu tämän tehtävän edellyttämä ammattitaito.

Vanhemmuus lienee niitä modernin elämän harvoja toimia, johon ei edelleenkään vaadita ammatillista koulutusta! Vai tuleeko mieleenne muita hommia? Itse en äkkipäätä keksi. Yhä edelleen vanhemmuuteen kasvaminen kehittyy yksinomaan elämänkoulussa.

Kieltämättä tässä on ristiriita, sillä vanhempana oleminen ei ole ollenkaan vähäpätöinen juttu. Päinvastoin, minusta se tuntuu vieläkin (ainakin toisinaan) suorastaan ylimitoitetulta hommalta.

Ennen kuin on itse kokenut vanhemmuuden riemuja, harva meistä olisi osannut kuvitella kaikkea sen mukanaan tuomaa: ”Siis että minäkö nytkisin öisin vieteriukon lailla, milloin kuivittamassa, milloin lohduttamassa, syöttämässä tai nukuttamassa itkevää, rytminsä tyystin nurin kääntänyttä mussukkaani?”

Tuntuu kuin tästä kaikesta olisi puhuttu perin vähän niissä käyttöohjeissa, jonka synnytysvalmennuksessa tuikattiin kainaloihimme. Vai puhuttiinko siitä yhtikäs mitään?

Vaativuutensa ohessa vanhemmuuteen kytkeytyy ripaus järjenvastaisuutta. Outoa vanhemmuudessa on esimerkiksi se, että lapsen tarpeet menevät aina äidin tai isän omien tarpeiden edelle. Kuinka usein vaikkapa pienen vauvan äiti onkaan havahtunut siihen, ettei ole laisinkaan muistanut itse syödä!

”Hirmuista! Kello on vaikka mitä. Kaikki aikani on mennyt Nuutin hoitamiseen!”

Juuri uhrautuminen toisen puolesta kuuluu oikein ymmärrettyyn vanhemmuuteen. Tällainen asenne vaatii kypsyyttä. Oikea uhrautuminen on tasapainoilua vedenjakajalla.

Se on muun muassa sitä, että kykenemme vanhempina tarjoamaan lapsellemme kaiken tarpeellisen välttäen kuitenkin passaamasta häntä pilalle. Se on sitä, ettemme kasvata lapsestamme kyvytöntä kohtaamaan elämän puhureita ja pyörrevirtauksia.

Myös toisen laidan vaarat ovat olemassa. Siellä vaanivat vanhemman itsekkyys ja oman edun tavoittelu. Tämä on tärkeää. Toisinaan minusta nimittäin tuntuu, että nykyinen elämänmenomme on tuottamassa myös väärin ymmärrettyä, itsekeskeistä, narsistista vanhemmuutta.

Valitettavasti joillekin meistä vanhemmista näyttää olevan vaikeaa mukautua ajatukseen, että pieni lapsi on yllättäen sellaisella voimalla ohjaamassa meidän elämäämme.

Vaikka tätä on ikävä sanoa, pelkoni ei ole aivan perusteeton. Yksi tämän päivän vanhemmuuden uhkaajista nimittäin on sitoutumisen ongelma. Kaikki eivät tunnu haluavan pitää kiinni vanhemmuudestaan, vaikka kuinka olisivatkin biologisesti sellaisia.

Kuulin juuri, kuinka meillä Suomessa lastensuojeluviranomaisten eteen on noussut aivan ennen kokematon ongelma. Viimeisten parin vuoden aikana uusperheiden lapsia ja nuoria on sijoitettu ennätysmäärä hoitokoteihin ja sijaisperheisiin. Kuulemma selitykseksi riittää, ”ettei tuon murkun kanssa tahdo pärjätä enää kukaan.”

Tämä on aivan uusi trendi. Olkoon vain, mutta minun selkäpiihini tuo uutinen lähetti sarjan kylmiä väreitä. Kuulin siitä muutama viikko sitten, enkä ole oikein vieläkään toipunut.

Ei kasvatusta näin pidä ymmärtää. Perheen perustaminen ja varsinkin vanhemmuus tarkoittavat monia suuria, mutta myös monia pieniä siirtoja ihmisen elämässä. Vanhemmuus ei ole egotrippi. Joka niin luulee, on valitettavan väärässä.

Kun perhe syntyy, tapahtuu – pitäisi tapahtua – asenteellinen muutos, jossa oman navan tuijottelusta siirrytään parin piirun verran kohti yhteisöllisyyttä, kohti perhekeskeisyyttä.

Toki ymmärrän, että omista mielihaluista, vaikkapa rakkaista ja aikaa vievistä harrastuksista, on vaikea luopua. Suoraan sanottuna se ei tule perheen perustamisen kynnyksellä aina edes mieliimme. Mutta niin se vain menee, eikö totta? Tällaisiin asioihin meidän vanhempien on vähän kertaansa totuteltava.

Sitoutuminen vanhemmuuteen näkyy muissakin arjen ohikiitävissä valinnoissa. Menisinkö koululaisten vanhempainiltaan ukkoporukan saunaillan tai futismatsin sijaan? Leivonko tänään Lyytin ja Eetun kanssa (kun asia oli jo kertaalleen peruttukin), vai menenkö sittenkin tyttöaikaisten bestiksieni kanssa syömään?

Sitoutuminen vanhemmuuteen näkyy myös siinä, millaisia työhön ja urakehitykseen liittyviä valintoja teemme. Ei se aina helppoa ole, ei ollenkaan. Näihin elämänmakuisiin kysymyksiin ei valitettavasti voi vastata ”kyllä” tai ”ei”.

Niitä ei ratkota googlettamalla eikä perhelehtien ”Kysy, niin asiantuntija vastaa” -palstoilla. Ne pitää pohtia ja keskustellen luodata läpikotaisin. Jokainen perhe laatii niihin omat vastauksensa omista lähtökohdistaan.

Sitoutuminen vanhemmuuteen sivuaa kysymystä kasvattajan auktoriteetista. Otan tämän asian esille, koska viime aikoina on puhuttu paljon auktoriteetin murenemisesta. Monet ammattikasvattajat ovat olleet huolissaan siitä, että kasvatuksesta ovat katoamassa sellaiset tutut asiat kuin vanhempien kuunteleminen, kunnioittaminen ja totteleminen.

Olen kuullut monien isien ja äitien valittaneen samaa. He ovat myöntäneet kenties suurimmaksi kasvatusongelmakseen sen, etteivät oikein tahdo saada otetta lapsiinsa. He ovat kyllä kaikkensa yrittäneet, mutta ”poika ei tunnu korvaansa lotkauttavan!” Jopa alakouluikäiset haistattavat vanhemmilleen.

Tässäpä se onkin. Vanhempana oleminen on paitsi fyysistä ja henkistä läsnäoloa, myös jämeryyttä. Jämeryys puolestaan on lujuutta, vaan ei koskaan tunnotonta kovuutta.

Oikea lujuus kantaa etäältä, ja siksi sitä onkin harjoiteltava jo siinä vaiheessa, kun lapsi on aivan pieni, siinä alle vuoden ikäinen. Tämän muutamat meistä vanhemmista ovat unohtaneet.

Kun ensimmäisiä askeleitaan ottava lapsi on aikeissa toimia sopimattomasti, se on ilmaistava hänelle johdonmukaisesti ja selvästi. Ei pieni lapsi tietenkään vedä liinaa maljakoineen lattialle ilkeyttään, vaan silkkaa ymmärtämättömyyttään.

Mutta sanokaa: kuinka lapsi oppisi soveliaisuuden rajat, ellei kukaan ole hänelle niitä osoittamassa? Siksi vanhemmuus vaatii aikaa, paljon keskustelua ja suoranaista viitseliäisyyttä olla yhdessä.

Itse asiassa juuri tästä on puhunut myös saksalaissosiologi Thomas Ziehe. Länsimaisen kasvatuksen ongelma on railakasotteisen Ziehen mukaan jo hyvän tovin ollut se, että me vanhemmat olemme kaikessa itsekkyydessämme, tärkeilynhalussamme ja kiireisyydessämme työntäneet lapsiamme etäälle silloin, kun nämä eniten tarvitsisivat meitä ja tukeamme.

Tästä ei koidu hyvää. Aikaa myöten tämä itsen ympärillä pyöriskely kostautuu, väittää Ziehe ja heristelee sormeaan.

Viime aikoina olen itse alkanut taipua sille kannalle, että suurin ongelma lasten kasvattamisessa ei ehkä sittenkään ole rajojen puute, vaan pikemminkin luottamuksen puute. Ellei meillä vanhemmilla ole aikaa olla yhdessä lastemme kanssa ja lujittaa keskinäistä suhdettamme, ei meillä myöskään ole toivoa läheisyyden sävyttämästä luottamuksesta.

Eikö totta! On turha äyskiä rajoista, ellei luottamusta ole päässyt syntymään. Se on kuin veden kantamista kaivoon.

Venäläinen kasvatusajattelija Vasili Suhomlimski sanoi saman jo ennen sotia kutakuinkin näin: kasvatuksen mahdollisuudet alkavat aina sylistä, mutta ne menetetään sylin puutteessa. Se on hyvin sanottu!

Kyseenalainen Facebook-tähteys

Olimme vaimoni kanssa lomalla Eilatissa. Siitä on jo parikymmentä vuotta. Vietimme hidasta aikaa Punaisenmeren rannalla.

Muistan vieläkin, kuinka koin jonkinlaisen kasvatuksellisen ahaa-elämyksen seuratessamme paikallisten kanssakäymistä rannalla.

Karskin näköiset, rajuotteiset nuorukaiset lököttävine shortseineen ja hartioille ulottuvine hiuksineen käyttäytyivät suomalaisen mittapuun mukaan oudosti. Heitä oli paikalla puolen tusinan verran, ehkä enemmänkin.

Kesken riehakkaan potkupallon peluun paikalle onnahteli sikäläinen vanhus harmaahapsi, kahdeksaakymmentä lähestyvä mies. Miehen ilmestyminen sai aikaan yhtäkkisen muutoksen. Oli kuin näkymättömät jouset olisivat oienneet nuorukaisten sisuksissa. Peli keskeytyi, nuorten miesten katse sai toisenlaista terävyyttä, hiuksia sipaistiin, housuja nostettiin ja mikä merkillisintä: jokainen heistä kävi vuorollaan kädestä pitäen tervehtimässä vanhusta. Muutama iloinen vuorosanakin vaihdettiin.

Minua se liikutti. Niin hyvin kun asiat meillä Suomessa ovatkin, en olisi voinut kuvitella näkeväni samaa meikäläisellä beachilla.

Tämä matkakokemus palautui mieleeni saatuani sähköpostia tutulta yläkoulun opettajalta. Jo viestin pari ensi riviä osoittivat opettajan olevan alapaulalla. Syykin paljastui. Hän oli kuullut päässeensä yhden oppilaansa Facebook-tähdeksi.

Tähteys oli tässä tapauksessa varsin kyseenalainen kunnia. Alun toisella kymmenellä oleva yläkoulun oppilas oli onnistunut raapustamaan opettajastaan sen kaltaisia hävyttömyyksiä nettiin, että poskia kuumotti ja selkäpiitä kylmäsi.

Koulun rehtori oli saanut myös tietoa asiasta. Hän oli asettunut välittömästi tukemaan opettajaa kehottaen tätä tekemään tapahtuneesta tutkintapyynnön poliisille.

Minulle kirjoittaessaan opettaja oli hyvin tuohtunut. Hänen oman käsityksensä mukaan Facebookiin ruokottomuuksia kirjoitelleen nuoren käyttäytymisessä alkoi olla jo kyse täydellisestä kunnioituksen puutteesta.

Mielestäni opettaja oli oikeassa. Oppilaan käytös hipoi kunnianloukkausta. Opettaja oli nimittäin saanut myös kuulla olevansa ”s…nan raivotautinen huora”, joka ”harrastaa koulukiusaamista tavalla, johon viranomaiset tulevat vielä puuttumaan”.

Tuttavani avautui lisää. Hän alkoi olla vakuuttunut siitä, että tällainen käyttäytyminen on yleistynyt. Onpa kuulemma käynyt niinkin, että osa oppilaiden vanhemmista on näkyvästi liittoutunut rajuihin ylilyönteihin syyllistyneiden lastensa kanssa.

Näin nytkin oli käynyt. Kouluun oli jo muutamaa viikkoa aiemmin rehvakkaasti saapasteltu vaatimaan jälkikasvulle ”laadukkaampaa opetusta”.

Toisaalta on hyvä, että kasvatuksesta on vuosien ja vuosikymmenien saatossa karissut paljon turhaa. Ylimääräistä painolastia ovat olleet esimerkiksi pelottelu, pakottaminen ja ruumiillinen kuritus.

Vai, mitä sanotte? Tuntuu kuin nykylapsista kasvaisi aiempaa avoimempia, rohkeampia ja sosiaalisempia. He tuntuvat olevan jotenkin vapautuneempia kuin mitä me olimme heidän iässään.

Yksi ja toinen meistä keski-ikäisistä on joutunut käymään kovan koulun saadakseen vaikkapa suuremman ihmisjoukon edessä suunsa auki, saati asiansa ymmärrettävällä tavalla esitetyksi. Niin lujassa on arkuus ja ujous monissa meistä istunut. Me olimme aikamme lapsia.

Mutta, mutta: onko osoitin heilahtanut nyt peräti toiseen äärilaitaan? Missä ovat auktoriteetit, jotka ovat vuosikymmeniä ja vuosisatoja itseoikeutetusti kuuluneet tähän vanhempien ja nuorempien väliseen, kasvattavaan vuorovaikutukseen?

Miksi lasten ja nuorten käyttäytymisestä on kadonnut niin paljon sellaista, mikä ennen luettiin hyvän, jopa kauniin käytöksen piiriin? Missä kohden kasvatusta kulkee se kunnioituksen raja, joka joskus muinoin ajateltiin ylittämättömäksi?

Olisi tietysti trendikästä messuta peräti kasvatuksen kriisistä. En kuitenkaan tee niin, koska sellainen ympäripyöreys ei tähän hätään auta mitään. Se olisi sisällyksetöntä sanahelinää.

Sen sijaan voisimme avoimesti myöntää, että meillä on edessämme joitakin kasvatuksen ongelmia, joihin olisi otettava ryhdikkäästi kantaa. Tämä lähtökohta ei ole ollenkaan ennennäkemätön, sillä kasvatuksen ongelmia on ollut maailman sivu. Eikö totta!

Ehkä modernin maailman kasvatusongelmilla on kuitenkin oma erityispiirteensä. Ajattelen nyt nopeutta. Joskus nimittäin tuntuu, että kasvatuksen kysymyksistäkin olisi tullut sukkelia ameboja. Niistä ei ehdi saada otetta, kun ne jo katoavat tai vähintäänkin muuttavat muotoaan.

Niin nopeita ovat muutokset nykymaailmassa.

Tämänhetkisiä kasvatuksen ongelmia ovat olleet selvästikin mutkistamassa ne yhteiskunnalliset ja taloudelliset mekanismit, jotka ovat tuoneet markkinavetoisen, vahvasti elämysten varaan rakentuvan elämäntavan keskelle perheittemme arkea.

Tämä näkyy meillä Suomessakin. Nuo elämystalouden raskaasti lastatut vankkurit ovat ilmestyneet silmiemme eteen kuin rysähtivät aikanaan Tololan isännän rattaat keskelle Koittolan kevätmarkkinoita! Silloinkin kävi huonosti. Minusta tuntuu, että tämän huiman menon tuoksinassa joitakin asioita on jouduttu tekemään kiireellä, ikään kuin summamutikassa. Olen ollut huomaavinani, että kasvatuksesta ei mielellään edes puhuta, koska siihen liittyy niin paljon epävarmuutta.

Eniten minua huolestuttaa se, että meiltä kasvattajilta katoaa loputkin suuntavainusta. Jos näin pääsee käymään, kasvatuksesta tulee epämääräistä puuhaa jossain pihamaan ja makuukamarin välimaastossa. Olenpa kuullut niinkin huiman väitteen, että aika ei enää tahdo riittää kasvatukseen. Nähkääs, kun on niin paljon muuta tärkeää.

Ei tämä toki aivan uutta ole. Sotien jälkeen meillä Suomessakin on useaan otteeseen nostettu yhteiskunnalliseen keskusteluun perhe ja kasvatus. Myös eurooppalaisessa mittakaavassa on puhuttu perheen murenemisesta ja jopa perheen häviämisestä.

Palaan vielä Thomas Zieheen. Hän on muistuttanut siitä, kuinka yhteiskunnallinen muutos alkoi jo 1990-luvun alussa näkyä aikuisen ja nuoren välisen auktoriteettisuhteen hämärtymisenä.

Eikö juuri tästä ollut kyse tuossa Facebook-tapauksessakin? Kun kuvaamani kaltaista käytöstä ilmenee, se osoittaa lasten ja nuorten päässeen – vai: joutuneen – ottamaan itselleen sellaista valtaa, joka kasvatuksessa on aina kuulunut aikuisille. Eikö se jos mikä ole vanhempien ja lasten, vanhemmuuden ja lapsuuden välillä vallitsevien rajojen hämärtymistä?

Tuttavani tapauksessa valta ei ollut enää vanhemmilla. Itse asiassa juttu oli alusta loppuun silkkaa sopimattomuutta. Sillä ei ole mitään tekemistä edes huonon maun kanssa.

Kaikki tämä kytkeytyy myös oikeudenmukaisuuteen. Jotta voimme vanhempina saada kunnioitusta osaksemme, meidän on kyettävä olemaan lastemme kunnioituksen arvoisia.

Ellemme kykene siihen, ongelmien alkuperää voi lähteä etsimään meistä vanhemmista. Esimerkiksi samaisen tuttavaopettajan mukaan ei kuulemma ole aivan tavatonta, että vanhempia näkee alaikäisten lastensa ”naamakirjassa” silmät sirrillään oluttölkki kädessä. Eikö siinä ole ylitetty sopivuuden raja? Sellaisesta käytöksestä on kasvattajan vastuullisuus kaukana.

Oletteko panneet merkille, että tämänkaltaiset asiat kytkeytyvät ihmisen nokkeluuteen? Tarkoitan sitä, että lapset ja nuoret eivät ole tyhmiä. He keksivät kyllä tapoja käyttää saamaansa vapautta hyväkseen.

Kun he huomaavat, että rajat ovat kasvatuksessa etäällä, he tekevät siitä omat johtopäätöksensä. Eikä aikaakaan, kun he ovat hinanneet rajapyykkejä vielä hiukan etäämmälle. Sen jälkeen he siirtyvät seuraamaan, mikä on aikuisten reaktio. Kun mitään ei tapahdu, he venyttävät ja vanuttavat sopivuuden rajoja vielä hieman lisää. Pian rajalinjoja ei näe kuin kiikarilla.

Ja aivan lopuksi nähtävillä on pelkkää ala-arvoista vallattomuutta. Kaikki voi lopulta huipentua siihen, minkä tuttavaopettajani ammensi eteeni. Mitään puhumatta ja kenenkään kanssa neuvottelematta jopa vanhempi saattaa liittoutua lapsensa kanssa uhkaamalla Facebookissa lapsensa opettajaa rikosilmoituksella!

Itse asiassa olen kuullut monenkin kasvatuksen asiantuntijan olevan huolissaan tämänkaltaisesta rintamakarkuruudesta. On tavattu vanhempia, jotka eivät edes halua olla vanhempia lapsilleen.

”Okei, satun olemaan pojan isä, mutta siihen mun osuus tässä geimissä päättyy!” Vanhemmuuden mukanaan tuomaa auktoriteettiasemaa jopa kartetaan, ja vanhemman ja lapsen tasaveroisuutta saatetaan pitää hyvinkin tavoiteltavana.

Eihän se niin voi mennä. Emme me aikuiset voi ratkoa kasvatuksen ongelmia pakoilemalla vastuuta. Kasvattajina meille kuuluu auktoriteetin rooli. Missään tapauksessa se ei kuulu lapselle. Lapsella ei ole siihen eväitä, eikä kenellekään pitäisi tulla edes mieleen tällaista vaatimusta.

Ote lipsuu sillä hetkellä ja siinä tilanteessa, jossa kieltäydymme asettamasta armaille kullannupuillemme selkeitä ja turvallisia rajoja. Rajattomuus jos mikä on kasvatuksen haurastumista.

Vanhempien kunnioittaminen on kiperä kysymys. Se kalskahtaa vanhanaikaiselta, mutta ei se ole. Se on upea asia, jonka soisi kokevan jopa renessanssin. Sanon näin, koska aivan viime vuosina on tullut esille lisääntyvässä määrin tilanteita, joista tunkee esiin kunnioituksen puute, jopa kiittämättömyys.

Tarkoitan tilanteita, joissa aikuisiksi varttuneet, maailmalle jo lähteneet lapset ovat törmänneet ongelmiin. He ovat omasta mielestään epäonnistuneet elämässään, ehkä opinnoissaan, ehkä perheen perustamisessaan, ehkä jossakin muussa Elämän Suuressa Kysymyksessä.

Näissä tilanteissa itsesuojelujärjestelmä voi kaapata ihmisen valtaansa.

Tällaisissa tienhaaroissa, ja jopa haavereissa, on muodikasta harrastaa kyökkipsykologiaa. Moni on suunnannut katseensa lähellä olevaan luonnolliseen kohteeseen, omiin vanhempiinsa tai saamaansa kasvatukseen. ”Eihän se ole kummakaan, etten ole onnistunut, kun vanhempani teki...