Kansi

Etusivu

Netta Walldén

RUBEN JA ROUVA MALLAMUDIN TAPAUS

Werner Söderström Osakeyhtiö

Helsinki

Tekijänoikeudet

ISBN 978-951-0-39027-6

Teksti © Netta Walldén 2011

Kansi ja kuvitus © Laura Valojärvi 2011

Versio 1.0

Werner Söderström Osakeyhtiö 2011

Alkusanat

Joonalle, Katariinalle ja Neelialle sekä Irja-mummolle

kiinalainennukke.jpg

”She shows no emotion at all

stares into space

like a dead china doll”

Elliott Smith, Waltz #2

Rouva Mallamud

rouvamallamud.jpg

ROUVA MALLAMUD

Olohuoneen kaappikello löi kaksikymmentäkaksi kertaa, täsmällisesti ja ajallaan, kuten aina. Rouva Mallamud asetteli hartiahuivinsa korituolin selkänojalle, nykäisi makuuhuoneen verhot kiinni ja asettautui makuulle. Lakanat olivat vasta mankeloidut, kovat ja rypyttömät. Ei pölypunkkeja, ei yövoiteen jäänteitä, ei irronneita hiushaituvia siellä täällä. Makuuhuone henki viileää rauhaa, juuri sellaista, joka takasi rauhallisen ja levollisen yöunen, joka keskeytyisi ainoastaan kello neljän wc-käyntiin ja jatkuisi sitten vielä kello kuuteen asti. Silloin rouva Mallamud laittaisi kahvit tulelle, pukeutuisi kukalliseen aamutakkiin ja virttyneisiin aamutossuihin ja noutaisi aamupostin. Puutarha olisi vielä niihin aikoihin hämärä ja kylä hiirenhiljainen. Rouva Mallamud ottaisi lehden laatikosta ja laskisi postilaatikon kannen alas varovaisesti niin, ettei metallikannen kolahdus herättäisi yhtäkään naapuria tai oksalla nuokkuvaa pääskystä. Seuraavaksi hän kävelisi kivikäytävää pitkin takapihan villipuutarhaan, vilkaisisi syreenipensaiden suojiin, nyökkäisi hyväksyvästi, jos ja kun kaikki olisi kunnossa, palaisi sitten takaisin keittiön kahvintuoksuun, voitelisi sokerikorpun ja istuisi pöydän ääreen lukemaan kaikki ikävät uutiset. Ja sitten alkaisi pyykinpesu, kuten joka ikinen aamu.

Mutta nyt oli vielä ilta ja rouva Mallamud veti peiton kainaloidensa alle, katsahti lattiasta kattoon ulottuvia kirjapinojaan ja ajatteli päivän viimeisen ajatuksen: Jokainen päivä on pyykkipäivä. Jokainen päivä, kunnes pyykättävää ei enää ole.

Ruben

ruben.jpg

RUBEN

Nyt tai ei koskaan. Rouva Mallamudin verhot olivat sulkeutuneet arviolta viisitoista minuuttia sitten, ja Rubenin paljaat jalat alkoivat kohmettua niin, ettei hän miltei erottanut, koskettiko hän varpaitaan vai pensasaidan vänkyräistä juurakkoa. Rouva Mallamudin oli oltava jo unessa.

Ruben nousi huterin jaloin seisomaan ja painoi varovasti pensasaidan ulointa oksistoa sivuun. Reitti oli selvä. Hän hiipisi ensin pumppukaivon taakse ja kyyristelisi siellä hetken aikaa varmuuden varalta, sitten singahdus talon nurkalle, joka oli turvavyöhykettä – ei näköyhteyttä naapuritaloihin eikä rouva Mallamudin makuuhuoneen ikkunaan. Lopulta vaarallisin osuus: askeleet täysikuun valossa kylpevälle takapihalle, jossa marjapensaat ja hedelmäpuut rehottivat villeinä ja jonka sammaleinen ruohikko näytti upposuolta, sitten kivikäytävää pitkin syreenipensaiden suojiin, josta ääni kantautui.

Lisa väitti ääntä vaahteranlehtien kahinaksi, mutta Ruben oli toista mieltä. Ääni ei ollut sillä tavalla karhea kuin ääni, joka syntyy kohmeisten vaahteranlehtien kahinasta eikä liioin sillä tavalla vienonpehmeä, joka syntyy aamuhuurteisten ruohonkorsien kumartuessa toisiaan vasten. Ei, ääni oli jotain siltä väliltä. Siinä oli aavistus lepatusta, hieman terävämmän kuuloista kuin pyykin lepatus mutta hieman pehmeämpää kuin lepakonsiipien lepatus yöuneen painuneen Saarnilaakson yllä. Ääni kuului aina naapurin takapihan suunnalta, tuuli sitten mistä päin hyvänsä. Ja ääni kuului nimenomaan silloin, kun tuuli. Kahina. Kummallinen kahina, niin kummallinen, että äänen alkuperä oli välttämätöntä selvittää.

Nyt! Ruben työntyi äänettömästi esiin pensasaidan kätköistä, hiipi suunnitelman mukaisesti pumppukaivon taakse ja kyyristeli siellä hetken, tosin aivan turhanpäiten, joten hetken kyyristelyn jälkeen hän kohottautui täyteen pituuteensa ja auts, iski päänsä pumppukaivon suuaukkoon ja iik, kirkaisi. Jos lähistöllä olisi ollut peili, se olisi särkynyt tuhansiksi pirstaleiksi.

Mikään ei kuitenkaan vaikuttanut muuttuneen hiljaisessa yössä. Ruben vilkaisi korkeuksissa heilahtelevaa ullakkohuoneen ikkunaa, jonka kautta hän oli hetki sitten taiteillut itsensä paloportaille, laskeutunut sitten metalliset askelmat äänettömästi alas ja kyykistellyt hetken aikaa alakerran ikkunan alla. Huoneesta oli kantautunut vaimeaa kuorsauksen hyrinää, joten turhia aikailematta Ruben oli ottanut suunnan kohti naapuritaloa ja hiippaillut rajalla pursuilevan pensasaidan suojiin odottamaan rouva Mallamudin verhojen sulkeutumista.

Kotitalo seisoi äänettömästi aloillaan eikä näyttänyt piittaavan Rubenin kiljahduksesta, ja rouva Mallamudin verhotkin pysyivät tiukasti suljettuina. Ruben pälyili vielä hetken aikaa ympärilleen, astui sitten päälaki kihelmöiden rouva Mallamudin takapihalle ja hipsi ripein askelin kivipolkua pitkin syreenipensaiden luokse. Ääni. Se oli nyt juuri voimakkaampi kuin koskaan, eikä ollut pienintäkään epäilystä, että se kuului juuri syreenipensaiden takaa.

Rouva Mallamud

rouvamallamud.jpg

ROUVA MALLAMUD

Jokin rikkoi unen. Unen, joka ei milloinkaan keskeytynyt kello neljän wc-käyntiä lukuun ottamatta, sillä näillä tienoilla eivät naapurit melunneet ja rymynneet, ei ollut räksyttäviä rakkeja eikä valtateitä, joilla raskasajoneuvot olisivat öisin jyrisseet. Yöuni oli taattu. Yöunen olisi pitänyt olla taattu.

Rouva Mallamud kohottautui vuoteessaan puoliistuvaan asentoon ja kuulosteli: ei mitään nyt, mutta äsken oli ollut jotain. Luultavasti jokin äkillinen ääni, kolahdus tai parahdus, joka oli lakannut välittömästi, kun se oli ehtinyt havahduttaa juuri unenpäästä kiinni saaneen rouva Mallamudin. Mikä ihme saattaisi kolahtaa tähän aikaan yöstä?

Rouva Mallamud nousi ylös ja kietaisi aamutakin päälleen. Hän asteli ikkunan eteen ja raotti verhoja. Pihamaa oli kuin veistos, ei liikahdustakaan. Pensaat tuossa paikallaan, pumppukaivo, aita, joka takasi oman rauhan ja yksityisyyden. Ehkä kolahdus olikin kuulunut talon sisältä. Ei kai vain joku nukeista? Rouva Mallamud ryntäsi saliin ja laski nopealla silmäyksellä ikkunalaudalle asetellut kiinalaiset posliininuket. Kaikki kymmenen olivat paikoillaan, kasvot kohti ikkunaruutua.

Rouva Mallamud kutsui nukkeja valvojiksi. Nuket seisoivat säntillisessä rivistössä ja tuijottivat pimeyttä auki jähmettynein silmin. Päivällä, kun rouva Mallamud oli pihamaalla suorittamassa tehtäviään, hän käänsi nuket toisinpäin, kasvot kohti salia ja hämärää eteiskäytävää – ja illalla taas toisinpäin.

Mutta mikä sitten oli kolahtanut, jos valvojista kukaan ei ollut tipahtanut lattialle, särkynyt kesken vartiovuoron? Ehkä ääni oli sittenkin parahdus? Jos se oli parahdus, sen oli täytynyt kuulua talon ulkopuolelta. Salinkaan ikkunan takana ei kuitenkaan voinut havaita minkäänlaista liikettä, ja puiden oksilla nuokkuvat pääskyset ja muut linnut rouva Mallamud tunsi niin hyvin, että hän tunnisti niiden äänet unissaankin. Parahduksen oli täytynyt lähteä näin ollen jostain muusta eläimestä – tai mikä pahinta, ihmisestä. Rouva Mallamudin kotona ei käynyt ihmisiä, eikä edes hänen pihamaallaan vieraillut ketään ulkopuolisia. Lähimmälle etäisyydelle pääsi posteljooni Pasternak, mutta hänen aikansa ei ollut vielä.

Kello oli kaksikymmentä minuuttia yli kymmenen. Rouva Mallamud avasi eteisen lipaston laatikon, tarttui taskulamppuun ja astui ovesta ulos. Jonkinlainen selitys tälle kaikelle oli löydyttävä.

Herra ja rouva Pinterä

pinterat.jpg

HERRA JA ROUVA PINTERÄ

– Virginia, Valdemar Pinterä mumisi unisesti, – kuulitko äsken jotain?

– Mitä? Virginia oli silmänräpäyksessä hereillä ja ponkaisi seisomaan hänen ja herra Pinterän vuoteen viereen. Virginian hiukset pursuilivat huolimattomasti viritettyjen papiljottien lomasta, kädet viuhtoivat ilmaa ja kurkkunaamion rippeet lätsähtelivät lattialle. Virginia Pinterä oli niitä naisia, jotka säikähtivät pienimmästäkin asiantyngästä ja epäilivät aina pahinta, maanjäristystä tai tulivuoren purkausta tai ufojen hyökkäystä nyt vähintään, etenkin näin yöaikaan.

– Rauhoitu kultaseni, ei mitään sen kummempaa kuin että olin kuulevinani jonkinlaisen äänen, ikään kuin kiljahduksen. Pitäisiköhän varmuuden vuoksi käydä vilkaisemassa Rubenia ja Lisaa?

Valdemar Pinterä ei ollut ehtinyt lopettaa lausettaan, kun Virginia jo rynnisti ylös yläkerran rappusia, riuhtaisi ensin Lisan huoneen oven auki, ja kun kaikki siellä näytti olevan kunnossa, säntäsi sitten Rubenin ullakkohuoneen ovelle. Ovi oli lukossa. Virginia rynkytti ovenkahvaa, takoi nyrkeillä ovea ja huusi:

– Ruben, avaa välittömästi ovi! Ruben, tämä on äidin ensimmäinen ja viimeinen varoitus, avaa ovi tai MINÄ avaan oven. Ruben!

Oven takana oli hiirenhiljaista. Virginia Pinterän rintakehä kohoili, hänen sieraimensa laajenivat ja silmät olivat isoisän palttoonnapin kokoiset.

– Viimeisen kerran Ruben, nyt minä tulen!

Seuraavan konstinsa Virginia oli oppinut elokuvista. Hän kääntyi kyljittäin ovea kohti, otti muutaman askeleen vauhdin ja paiskautui koko ruumiinpainollaan ovea vasten. Lukko antoi kuin antoikin periksi, ovi rävähti auki ja Virginia lennähti vatsalleen Rubenin ullakkohuoneen lankkulattialle.

– Ruben? Virginia ynisi lattianrajasta henki pihisten. – Vastaa minulle, Ruben!

Ruben ei kuitenkaan vastannut, sillä hän ei ollut vuoteessaan eikä edes huoneessaan, kuten sinä ja minä toki jo tiesimmekin.

Ruben

ruben.jpg

RUBEN

Sujuupa tämä nyt hämmästyttävän hyvin, Ruben ajatteli hytistessään pyjamassaan aivan ratkaisun äärellä, syreenipensaikon takana. Yksi kurkistus vain, ja ka...