Etusivu

KEIKALLA KATOAA GIBSON

M. E. Kuusi

Hannu Hirvonen

Tuula Kallioniemi

Raili Mikkanen

Katariina Romppainen

Aira Savisaari

Katri Tapola

Werner Söderström Osakeyhtiö

Helsinki

Tekijänoikeudet

ISBN 978-951-0-38697-2

Teksti © M. E. Kuusi 2011

(Hannu Hirvonen, Tuula Kallioniemi, Raili Mikkanen, Katariina Romppainen, Aira Savisaari, Katri Tapola)

Kuvat © Lotta Kauppi 2011

Kansi: Lotta Kauppi

Versio 1.0

Werner Söderström Osakeyhtiö 2011

Tilhi-jengi esittäytyy

Emma, 15 v

Tilhi-jengissä mä oon lievästi poikkeeva. Oon nääs tyttö, mitä nimestä on kai tosi vaikee arvata. Muut viis on poikii, mikä rassaa välillä ulkopuolisii, mut niistä mä en ota turhii paineita. Tään jengin kanssa ei aina oikein tiedä missä mennään, mut just siitä mä tykkään.

Kun en oo jengissä, mä tanssin ja luistelen ja liikun muutenki aika paljon. Tappelen mutsin kanssa just sillai kohtuullisesti, onneks yleensä vaan pikkuasioista. Ensteks paljon mä tykkään laulaa. Ehkä, mut se on aika iso ehkä, haluun joskus oppii laulaan oikein kunnolla.

Omii rinnan- ja lantionmittoja en rupee antaan, joten mä oon suunnilleen tossa.

Tilhi, 15 v

Ukko väitti kerran kauan sitten, että mä olen syntyny jakoavain suussa. Mutsi sano siihen, että siltä se kyllä tuntukin. Mutsilla oli jo siihen aikaan pahat tuskat. Pian se kuolikin. Mummo sanoo, että äiti on nyt enkeli ja että se kaitsee mua pimeällä metsätiellä. En tiedä. Ralli kyllä kiinnostaa, ja miksei motocrossikin, mutta vielä enemmän mä haluan rassata niitä koneita. Ehkä mä saan siitä ammatin ja voin sitten viedä mummon Aabeeseelle syömään vaikka joka päivä. Kun ei kerran ukosta siihen ole. Päivä kerrallaan kohti ammattia ja ajokorttia. Joka tapauksessa mä otan rauhallisesti. Sen takia meidän jengi onkin Tilhi-jengi eikä mikään Rötö-posse tai Viileen poppoo. Ne kaverit meinaan säheltää välillä aika rankasti.

Kuu eli Pauli-Artturi Kuukainen, kohta 16v

Minä olen pitkän tien kulkija, joten tähdenlento on minusta kaukana. Tahdon olla Kuu, siksi en ole niin kuin kuuluu, olen mieluummin aivan joku muu. Etsin ja kierrän kunnes löydän, ja vaikken löytäisi niin etsin silti. Enimmäkseen etsin itseäni ja siinä sivussa sanoja, jotka osuu ja kolahtaa. Katseitakin etsin ja pysähdyn ehkä hetkeksi siellä missä ystävät katsoo suoraan silmiin ja näkee. Sillä tehän tiedätte: sometimes words have two meanings. Kotioloista sen verran, että joskus kaltaiseni muukalaisen on pakko karata radaltaan ja seurata aivan omaa kiertokulkuaan.

Nimi ja ikä: Töyhtö, 15v

Perhe: Äippä ja iskä.

Kotipaikka: En kerro. (Talo)

Oikea nimi: En kerro.

Ihmisestä ei ole hyvä tietää liikaa.

Ulkonäkö: En kerro.

Tai no, aika hyvännäköinen tai siis en ainakaan mikään hirviö.

Maailmankatsomus: En kerro.

Omat ajatukset on salaisia.

(Mutta yliluonnollisia asioita tapahtuu.)

Harrastukset/toiveammatti: En kerro.

Tai no, rumpuihin liittyy.

(Kuuluisuus)

Kaikki olisi hyvin, jos vain: jengi tekis niin kuin mä neuvon, sillä yleensä mä tiedän, miten asioiden kuuluu olla.

Rötö eli Joonas Rötölä, 16v

Mä oon Rötö, kuustoista vee.

Mä lukioon meen ja luen kokeeseen

mut turha tulla kyseleen muusta eikä

ainakaan Kuusta. Se on niin himmee.

Mä putosin puusta ja mun suusta

tuli räppii ja tulee edelleen. Sillä tiellä mä meen

ja vedän hupun eteen. Ja toivon täppii.

Mä oon Rötö, räppäri.

Viilee eli Ville Kosonen, 15v

Perhe: Mutsi. Se sanoi aina, ettei mulla ole isää. Tai oli joku, jolta se sai sikahienon siittiön ja niin mä synnyin. Kun olin seiskalla, mutsi luuli kuolevansa ja kertoi faijan nimen. Mutsi on nyt terve, eikä me puhuta asiasta.

Lempiruoka: Spagetti.

Inhoan: Vessapaperin ostamista kaupasta.

Tilhi

Jos joku olis keväällä sanonu, että kesän alussa meillä on bändi ja mä olen sen bändin roudari niin mä olisin sanonu, että mutsis on. Ja tarkistanu vielä kalenterista, että onks se päivä ihan varmasti huhtikuun eka. Eli aprillipäivä. Silloin nimittäin pitääkin valehdella. Mut totuus on valhettakin ihmeellisempää.

Bänditouhussa oli kuitenkin ideaa. Kaverit sai vouhottaa rauhassa. Parempi säheltää treeneissä autotallissa kuin vaikka yöllä hautausmaalla. Sanon tän ihan kokemuksesta.

Pikku hiljaa mä oon alkanu tajuta, ettei ne bändin sähkövehkeet eroa oikeastaan hirveesti auton sähköpuolesta. Täytyy vaan kattoo mikä piuha menee minnekin ja käyttää omaa järkeään. Jos ei ole virtaa, niin täytyy hoitaa virta paikalle. Ja äänensäätö käy samaan tapaan kuin sytytyksen trimmaaminen. Voi sitä opiskella kirjoista ja hankkii monen sadan apuvälineet, mutta kaiken saa kohdalleen ihan vaan kuuntelemallakin. Jos on korvaa ja uskaltaa vääntää namikasta.

Roudarin hommassakin on puolensa. Oikeestaan se on melkein kuin rekkamiehen hommaa. Ainakin jos se roudari toimii vielä keikkabussin kuskina. Siinä saa ajaa isoo autoo ja kantaa raskaita kamoja paikasta toiseen. Ja koska keikkabussit on melkein järjestään romuja, niin ei yhtään haittaa jos tietää jotain moottoreistakin. Niin kuin mä tiedän.

Harmi vaan, etten mä saa vielä ajaa autoo. Musta on jotenkin järjetöntä, että ihminen voi mennä presidentin luvalla naimisiin jo kuudentoista vanhana, mutta autolla saa ajaa vasta täysi-ikäisenä ja siihenkin tarvitaan kortti. Eiks perheen perustaminen nyt kuitenkin oo vähän vaativampaa. Eiks siihenkin tarvittais joku kortti?

Jos mä olisin saanu pressan poikkeusluvalla ajokortin, sanotaan vaikka kolmentoista iässä, niin meidän ei olis tarvinnu pelätä Rötön hörhötädin kyydissä. Sen, joka halailee puita ja syö vain jotain artisoppaa suoraan pellosta. Pressan poikkeusluvalla mä olisin käsitelly niitä vaihteita vähän kunnioittavammin. Pressan poikkeusluvalla mä olisin seurannu vähän mittareitakin, kierroslukua ja moottorin lämpötilaa.

Emman suhteen mä en tarvitse mitään poikkeuslupaa. Naiset pitää rauhallisista miehistä ja mua rauhallisempaa saa hakea. Mä jaksan odottaa. Kaverit hössöttää ja uhoo kaikenlaista Emmasta. Mä otan rauhallisesti. Niinku se reissukin todisti.

Mut ei se mitään. Olihan se aika haastava reissu. Mielenkiintoinen.

Kuu

Ei käy, sanoi Eija.

Minnekään et mene, sanoi Reijo.

Kaiken lisäksi, sanoi Eija, seuraava päivä on sinun syntymäpäiväsi.

Ja silloin, sanoi Reijo, me olemme kolmistaan kotona.

Mutta kun kaikki muutkin…, minä vielä yritin.

Ei, sanoivat Eija ja Reijo yhdestä suusta. Sitä paitsi Joonaksen Jaana-täti on outo.

Yhtä outo kuin Joonas ja ne muut pojat, jatkoi Reijo.

Ja se tyttö, lisäsi Eija. Se vasta outo on. Muutut pian itsekin yhtä oudoksi. Ja nimenkin sait vaarin mukaan ja noin vähän näytät sitä arvostavan, että kaikkemme on…

Siinä kohdassa poistuin ruokapöydästä, menin huoneeseeni ja vedin oven niin hiljaa kiinni kuin ikinä pystyin. Minä en paukuta ovia. Ei kuulu tapoihini. Minun sisällä kiehuu, mutta ulos en sitä näytä. Minä asetun yläpuolelle. Siellä on välillä tosi kylmää ja yksinäistä.

“Kyllä” ei ole meidän perheen yleisin vastaus.

“Ei”, sanotaan meillä. Elämälle ei kiitos. Kiitos ei, meillä ei kaivata tapahtumia. Ei ei ulkopuolisille virikkeille. Ei liikettä, vain paikallaan pysymistä. Ei. Piste. Ja kaiken kielteisyyden lisäksi meillä ei enää sanottu äiti ja isä. Meillä sanottiin Eija ja Reijo. Se vain muuttui viime talvena, aivan yks kaks. Syksyllä oli joku ihme välivaihe. Hetken aikaa ajattelin, että minäkin kuulun oikeaan perheeseen. Olen osa laumaa. Jäsen, en ulkopuolinen ja koditon. Tuntui, että äiti tajusi jotain sen jälkeen kun olin ensi kerran puolustanut itseäni. Se oli silloin kun menin sinne hautaan. Se on aika pitkä ja mutkikas juttu, mutta joskus ihmisen nyt vain on hautaan hypättävä. Pikku hiljaa kaikki kuitenkin nyrjähti taas takaisinpäin. Jouluun mennessä minua mulkoiltiin kuin aina ennenkin. Ja tässä sitä oltiin: olin Eijan ja Reijon elämän suurin murhe, riesa ja pakollinen paha.

En todellakaan tuonut iloa vanhemmilleni. Huolen minä heille toin.

Tuntui tosi kurjalta. Sen vain sanon, että nuoruus ei ole mikään onnela. Miten niin kaikki porukat muka oli outoja? Miten niin minäkin olin muuttumassa oudoksi? Miksi ihmiset ei saaneet olla sitä mitä olivat, miksi aina piti olla jotain muuta, että kelpaisi? Päässä alkoi surista. Käämit kärysi. Aina kun minä keksin jotain hyvää, se olikin huonoa. Lopputulos: minä olin huono. Surina koveni. Otin kynän ja paperin esiin. Tiesin, että se oli ainut lohtu. Ihan kuin olisi elänyt paperilla kun kotona ei voinut elää. Lauseet ilmestyivät, vaivihkaa, vähän salaa ja hiipien:

Miten käy jos kuvani haalistuu

Miten käy jos kalpenee kuu

Surina päässä vaimeni, muttei loppunut. Siirsin vielä pari lausetta päästä paperille. Ne meni näin:

Mitä jos rakkautta etsi en

ja sammutan liekin sen

Tuli hiljaista, rauhallista ja hiljaista. Ihan kuin sanat olisi antaneet turvaa. Tekstasin ne saman tien Emmalle menemään. Kuulin oman ääneni aivan selvästi: en minä ole huono. Minä olen Kuu. Sitten ääni muuttui astetta riehakkaammaksi: kyllä, jess ja joo, minun sisällä soi, minä olen jess-mies, ainakin kovaa kyytiä tien päällä sitä kohti!

Bensa alkoi kohista suonissa, voima palasi ja elämänhalu humahti läpi koko kropan. Minä olen syntynyt sanomaan kyllä en elämään ikuisessa kieltomuodossa. Tien päälle oli nyt pakko päästä, Uuden Kuun vuoksi! Myös minä olin päättänyt syntyä upouudeksi Kuuksi. Kuu kuusitoista vuotta heti festareiden tokana päivänä! En...