Herännyt muisto

HERÄNNYT MUISTO

Metsä unelmoi raukeita alkusyksyn unia kiinnittämättä sen kummempaa huomiota asukkeihinsa. Leppoisa etelätuuli houkutteli niitäkin unohtumaan hitaaseen valssiin vaahteranlehtien kanssa, mutta metsän otukset eivät olleet höynäytettävissä. ”Ei kiitos, nyt on kiire”, ne sanoivat ja jatkoivat talvivalmistelujaan. Ne tiesivät, että päivät lyhenivät lyhenemistään, niin kuin ne aina tekevät, ja että Suomen talvi olisi pitkä, niin kuin se aina on. Fiksuja nuo pienet, haukotteli metsä.

Hän piti kyllä jokaisesta, joka hänessä asusteli, muttei enää suuremmin eläytynyt heidän kohtaloihinsa tai puuttunut heidän asioihinsa. Metsä oli siihen liian vanha ja viisas. Olemassaolon taistelussa ei parane valita puolia, sillä luonnossa kuolemakin on vain elämää. Niinpä hyväksyminen, ajoittainen suru tai ilo ja laiskahko uteliaisuus olivat ne tunteet, joita metsä nykyisin tunsi. Hänhän oli vain metsä.

Tänään hän ei kuitenkaan nukkuisi, tänään hän ei olisi välinpitämätön. Tämä päivä olisi erilainen. Metsä ei sitä vielä tiennyt, mutta tänään – seuraavan ihmistunnin aikana – kaikki muuttuisi.

”Tämä on ihanaa, vai mitä Jon? Puiden upeat värit, syksyn kuulas ilma… mahtavaa!” hihkui nuori vaalea äiti aviomiehelleen, joka käveli metsässä muutaman askeleen hänen takanaan.

”Ehdottomasti joo… Muuten, Anni, snadivarius tässä tuoksahtaa kanssa melko mahtavalta. Tuliko se vaippa mukaan?”

”Tuli – se on repussa. Oletko varma, ettei kyseessä ole pelkkä ilmaisku? Annas kun katson.”

Anni Vuori nosti pienen rimpuilevan haisulin kantorepusta ja suoritti tiedusteluoperaation tottuneesti. Oli niin kuin hän arvelikin – rutikuivaan vaippaan ei ollut laskeutunut lainkaan varsinaista biojätettä.

”Jeps, väärä hälytys. Hei, kun Tomppa kerran on jo tässä, niin annetaan hänen vähän kävellä.”

Taaperon into talsia epätasaisessa maastossa ylitti huomattavasti hänen varsin vaatimattomat kykynsä. Onneksi yksivuotiaat eivät anna pienten kaatumisten laimentaa intoaan, kun he tutustuvat maailmaansa. Sammal tuntui pehmeältä saappaiden alla ja juuret sitkeiltä Tompan uteliaissa sormissa. Mullan rikas tuoksu sai hänet miltei pyörryksiin ilosta. Pienen pojan kikatus kaikui metsässä.

Sitten kaikki tapahtui nopeasti. Jossain heidän takanaan kuului kovaääninen rasahdus ja sitten tömähdys. Anni ja Jon Vuori käännähtivät ympäri: valtava oksa liikahteli edelleen mättäällä, mihin se oli pudonnut. Mikä onni, että he olivat ehtineet pois alta, ennen kuin oksa tippui! Mikä helpotus, että Tom oli turvassa!

Pojan äiti ja isä eivät koskaan huomanneet käärmettä. He eivät nähneet, kuinka Tomin pienet sormet tarttuivat lujasti mielenkiintoiseen, kiemurtelevaan, kumimaiseen otukseen. Niinpä he eivät edes osanneet etsiä puremajälkiä. Kaikki oli jo ohi siinä vaiheessa, kun Jon Vuori nosti pienen poikansa ylös hartioilleen ja he jatkoivat matkaansa.

Keijuäiti oli jättänyt tyttärensä vanhan tammen alla olevaan hiirenkoloon nukkumaan siksi aikaa, kun hän hoiti muutamia asioita. Lapsi oli jo vuoden ikäinen, eli tarpeeksi vanha jätettäväksi hetkeksi yksin, kasvien ja eläinten hellään huomaan.

Lapsi, Ella, heräsi. Ensin rakkauden ja kaipuun tunteeseen, sitten kummallisiin ääniin. Äänet muistuttivat niitä, joita hänen isänsä ja äitinsä päästivät, mutta ne olivat jotenkin lujempia ja karkeampia. Hän avasi harmaat silmänsä ammolleen, kuunteli ja ihmetteli hetken. Sitten hän ryömi ulos onkalosta outoja ääniä kohti.

Ella näki lapsen. Kanssataapertajan melkein kaikessa mielessä, paitsi että tämä taapero, jolla oli iloiset, ruskeat silmät, oli valtava, paljon suurempi kuin Ella ja kömpelömpi liikkeissään. Kikatus ja tutkimisen ilo, ne Ella kuitenkin tunnisti. Ella Aura tunsi sydämessään iloa ja myös jotain muuta, kun hän katseli Tom Vuoren leikkivän kotimetsässään, jotain joka muistutti rakkautta.

Sitten Ellakin kuuli tömäyksen, kun oksa putosi sammaleelle. Hän kuuli myös hiljaisen kahinan, kun käärme luikerteli kohti leikkivää poikaa. Jokin liikahti Ellassa ja herätti muiston, tunteen ajalta kauan, kauan sitten – ajalta kauan ennen Ellaa. Ja muisto otti vallan.

Yhdessä hetkessä Ella lähetti käärmeelle sanattoman käskyn ja kielsi sitä puremasta poikaa, ja Ella ja Tom katsoivat toisiaan ja hymyilivät. Seuraavassa hetkessä vahvat käsivarret jo nostivat pojan korkealle ja kantoivat tämän pois näkyvistä.

”Tom”, Ella sanoi. Se oli hänen ensimmäinen sanansa. ”Tom-om-om-Tom” Ella toisti vielä, maistellen nimeä suussaan. Sitten tyttö ryömi takaisin hiirenkoloon ja nukahti pian uudestaan.

Keijuäiti löysi tyttärensä nukkumasta täsmälleen siinä asennossa, johon hän oli tämän jättänyt. Siksi hänellä ei ollut aavistustakaan, että mitään tavallisuudesta poikkeavaa oli tapahtunut metsässä sinä syyskuisena iltapäivänä. Mutta jotain – kaikki – oli tapahtunut. Eikä mikään ollut jäänyt huomaamatta.

Ennustusvahdit

ENNUSTUSVAHDIT

”Missä se taas olikaan…”, mutisi hoikka nuori mies harppoessaan edestakaisin Haltiavuoren jyrkimmän ja korkeimman seinämän edessä. Hän oli jo aikeissa luovuttaa, kun aurinko pilkahti esiin paksujen, helmenharmaiden pilvien lomasta. Valonsäteet leikkivät vuoren seinää peittävillä sammaleilla ja jäkälillä, ja nuorukainen löysi vihdoin etsimänsä. Aivan hänen vieressään oli suuri valurautainen ovi, joka johti sisälle kallioon, sisälle johonkin, mikä näytti olevan vain kiveä. Huojentuneena hän koputti oveen kolme kertaa: kop, kop, kop. Sisältä kuului tuttu, kumea kaiku, kun koputus kulki kallioseiniä pitkin. Sen jälkeen ei tuokioon kuulunut mitään. Sitten seurasi outoja ääniä, jotka kertoivat jonkun lähestyvän, sillä äänet voimistuivat sitä mukaa kuin se joku tuli lähemmäksi ja lähemmäksi. Painava ovi aukesi yllättävän äänettömästi ja kevyesti, ja frakkiin puettu tonttu seisoi oviaukossa rullaluistimet jalassaan. Aha, rullaluistimet! No, se selittääkin ne äänet, mietti nuorukainen ja hymyili tontulle leveästi.

”Kas, Sampo, tehän siinä olette”, tonttu sanoi ja astui sivuun tehden miehelle tilaa. ”Kuinka voin auttaa teitä tänään, nuori herra?” hän kysyi sitten kohteliaasti.

”Terve Bond! Erinomaista iltapäivää sinulle! Minulla on kuule tärkeää asiaa Drummondille!” vieras hehkutti innostuneena. Holvikattoinen, sammalmattoinen eteisaula oli valaistu suurella kattokruunulla, jossa paloi satoja kynttilöitä.

”Hyvä on. Tänne päin, olkaa hyvä,” tonttu Bond vastasi asiallisesti ja alkoi luistella reipasta tahtia loppumattoman pitkää ja korkeakattoista käytävää pitkin syvemmälle vuoren sisään.

Molemmin puolin käytävää, jota pitkin pitkä nuorukainen käveli ja piskuinen tonttu luisteli, virtasi energinen puro. Sen penkereillä kasvoi hentorunkoisia mutta maagisen korkeita hopeapajuja, joiden latvat kohtasivat kaukana heidän yläpuolellaan muodostaen kauniin hopeisen katon. Suuresta innostuksestaan huolimatta Sampo ei voinut olla ihailematta ihmeellistä ympäristöään – lumottua metsää syvällä Haltiavuoren uumenissa.

Noin seitsemän minuutin kuluttua Bond vihdoin pysähtyi.

”Tämän pidemmälle en tule. Mestari Drummond tietää kyllä, että olette täällä. Odottakaa tässä, olkaa hyvä.”

Hovimestaritonttu osoitti puron rannalla olevaa koristeellista valurautapöytää ja kahta tuolia. Pöydällä oli viidenkymmenen vuoden takaisia puutarhanhoitolehtiä, suuri hopeakannu ja kaksi hopeapikaria. Sampo kääntyi kiittämään Bondia, mutta tonttu luisteli jo kovaa vauhtia poispäin.

”Kiitos, Bond! Erinomaista päivänjatkoa!” Sampo huikkasi, vaikka tonttu ei enää kuuloetäisyydellä ollutkaan. Hän kurkisti kannuun – omenamehua, tuorepuristettua – ja istui alas. Janoisena Sampo kumosi kurkkuunsa kolme täyttä pikarillista herkullista juomaa ennen kuin muisti, ettei ollut nähnyt missään miestenhuonetta. Voi rähmä. Tilanteesta voisi muodostua kiusallinen, mikäli odotusaika venyisi kovin pitkäksi.

Juniorihaltia Sampo ei ollut koskaan aikaisemmin ollut näin syvällä vuoren sisällä. Hän katsoi ympärilleen, muttei nähnyt mitään muuta kuin polun, joka vei eteen- ja taaksepäin, sekä pöydän, penkit, vierellään virtaavan puron ja itsensä, sillä ainoat valonlähteet olivat hopeapajujen oksiin ripustetut himmeät lyhdyt ja satunnaiset tulikärpäset.

Sampo odotti ja odotti ja odotti…

Yhtäkkiä Sampo kuuli oven avautuvan jossain vasemmalla ja näki valon kajastavan oviaukosta. ”Tule vain sisään, ystäväni!” kuului ääni nuoren haltian pään sisällä. Hän teki työtä käskettyä.

”Ylihaltia Drummond – minulla on uutisia!” Sampo hihkui heti astuttuaan sisälle lajinsa korkea-arvoisimman kodikkaaseen toimistoon.

”Istu alas, ole hyvä”, ylihaltia Drummond kehotti osoittaen kahta vieraille varattua kutsuvaa nojatuolia työpöytänsä edessä. Sampo pudisti päätään: hän ei innostukseltaan kyennyt istumaan.

”No – se on siis tapahtunut. Milloin? Missä? Kuka? Onko todistajia?” Drummond kysyi hymyillen.

”Tänään! Pari tuntia sitten! Täällä Haltiametsässä – ihan meidän neniemme edessä! Tyttö on keitu, luonnollisesti. Äiti keiju, isä tonttu. Hänen nimensä on Ella Aura ja hän on vasta taapero, joten kaikki sopii!!! Todistajiakin löytyy pilvin pimein: Haltiametsä itse, Kleopatra kyy – ei muuten mikään ilopilleri, sen voin sanoa… Mihinkäs minä jäinkään? Ai niin, todistajia: pari varista ja koko Sammalkujan ja Kolmannen linjan muurahaisyhteisö, muutamaa hassua murkkua lukuun ottamatta. Ja minäkin pääsin paikalle...