Tekijänoikeudet

Copyright © Ilkka Auer ja Kustannusosakeyhtiö Otava

Otavan Kirjasäätiö on tukenut tämän kirjan kirjoittamista.

Kartta: Riikka Jäntti

Kansi: Päivi Puustinen

Kannen kuva: Ilkka Auer

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2007 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-25656-4

Kustannusosakeyhtiö Otava 2011

Omistuskirjoitus

ÄIDILLENI

Kartta

Prologi

PROLOGI

GAUFRIDIN MAAKUNTA, ITÄ-CALDIAN RAJA

Loppusyksy 817

Caldian ja Itä-Caldian valtakuntien välissä kohosi jyhkeä vuoristo, jonka läpi mutkitteli louhikkomainen, kolkko sola, Peikonsydämensolaksi kutsuttu. Solassa, jyrkkinä kohoavien vuorten juurella, Gaufridin maakunnassa sijaitsi kaupunki, ahtaaseen vuorenkoloon tiheästi rakennettu kauppapaikka. Se oli vilkas läpikulkutie kahden valtakunnan välillä, ja aivan sen laitamilla kulki solan reunaa pitkin hitaasti virtaava syvä ja leveä Kuninkaanvirta, joka johti Itä-Caldian pääkaupunkiin.

Peikonsydämensolan kaupunki oli kohtaamispaikka, jossa saattoi törmätä lähestulkoon minkä tahansa rodun, kulttuurin tai ammatin edustajiin. Wyriläisiä yksinäiseltä saareltaan, idästä tulleita ostialaisia ja hiittejä – kauppiaita, palkkasotureita, seppiä, onnenonkijoita, salamurhaajia, varkaita, velhoja, noitia ja ties mitä kulki sen vilkkailla kujilla. Orjakauppa kukoisti torilla, jonka keskelle vuori heitti varjonsa suurimman osan päivää.

Outoa kyllä Peikonsydämensolassa oli ainoastaan yksi taverna, Kultainen louhos. Monikerroksinen, valtavista, kulmikkaista kivenlohkareista rakennettu ja vuorenseinämän kupeesta kohoava talo muistutti linnaa jyhkeine torneineen ja muureineen. Kaikki kaupungin läpi kulkevat kokoontuivat ennemmin tai myöhemmin sen seinien sisälle, sillä muuten tuulisessa kaupungissa oli varsin vähän viihdykkeitä.

Viheliäiset, kylmät tuulet pauhasivat nytkin läpi solan. Lumi tuiskusi vuorilta. Kaduilla väki oli verhoutunut turkiksiin ja paksuihin viittoihin. Talvi oli tulossa, ja moni kauppias oli lähtemässä karavaaneineen suurempiin kaupunkeihin tekemään viimeisiä kauppojaan ennen kuin heittäytyisi viettämään pimeää talvea. Sen vuoksi Peikonsydämensolassa oli poikkeuksellisen vilkasta. Ja Kultainen louhos oli täynnä väkeä.

Tavernan suuri sali oli kahden kerroksen korkuinen, lukuisia sivukammioita tuntui olevan loputtomiin. Lattioista kohosi kattoon paksuja tervattuja parruja ja kivisiä pylväitä, siellä täällä oli parvia, pöytiä ja penkkejä. Valtava tulisija loimusi pohjoisseinällä. Punakasvoiset piiat juoksivat edestakaisin hiekan ja olkien sekaisella lattialla kantaen tusinoittain haarikoita ja paksuja, ruoalla lastattuja lautasia. Musiikkia ei ollut, eikä liioin laulua. Se ei olisi juurikaan kovan hälyn takaa kuulunut.

Pienellä parvella, muutaman askeleen lattiaa korkeammalla, oli pyöreä pöytä ja sen ympärillä turkiksin peitettyjä penkkejä. Neljä paksua talikynttilää paloi savuten ja räiskyen pöydän keskellä. Ja pöydän ääressä, hämärässä istui pieni joukko ihmisiä. Kirkkaanvärisiin vaatteisiin pukeutunut Alhena, kaunis bazastarilainen nainen katseli uteliaana tavernan vilskettä. Tapansa mukaan mustiin pukeutunut salamurhaaja Fahd nojasi nurkan varjoissa tyytyväisenä paksuun kivipylvääseen, vatsa rasvaisesta ruoasta täytenä. Hiitinmaalainen, kirkkaisiin vaatteisiin pukeutunut Ferenc leikitteli pöydän ääressä pyöreillä, himmeästi hohtavilla jalokivillä, jotka vain hänen seurueensa tiesi hänen varastamikseen sieluiksi. Sillä Ferencillä oli taito varastaa mitä tahansa, jopa sieluja. Turkisten peittämä bardi Havard ryysti jo viidettä oluthaarikkaansa tyhjäksi yrittäen saada inspiraatiota nousemaan mieleensä. Pöydän alla lojui kaksi piikkipantaista härkäkoiraa. Niiden isäntä, Sigwulfin nimellä retkillään kulkeva muinainen louhijumala Cerbiurus istui Fahdin vieressä pöytään nojaten. Hänen edessään istui nainen.

Valkohiuksinen, voimakasrakenteinen nainen oli riisunut vaaleanharmaan sudentaljaturkkinsa huolettomasti taakseen. Hänellä oli yllään paksu, villainen mekko – siniharmaa väriltään, sininen esiliina ja ruskehtavanvihreä, pronssisin soljin kiinnitetty villaviitta. Hänen hiuksensa oli sidottu ohuille palmikoille, jotka näyttivät valkoisilta köydenpätkiltä. Nainen oli nojautunut pöydän ylle, Cerbiuruksen puoleen ja piti kalpeita sormiaan ristissä pöydällä. Mustahahmoinen Cerbiurus ja vaalea nainen muodostivat lähes täydelliset vastakohdat hämärässä istuessaan.

”Tarkoitatko, että aikomuksesi olisi laskea kaikki yhden lapsen varaan? Mitä jos hänelle tapahtuu jotain?” Hildgardiksi itseään nimittävä nainen kysyi suurta epäluuloa äänessään.

”Ei hän enää ole lapsi. Hänestä on kasvanut jo nuori nainen”, Cerbiurus vastasi. ”Jos hänelle tapahtuu jotain, niin sitten niin oli tarkoitettukin.”

Hildgard pudisti päätään. ”Tarkoitatko, että jos kaikki sortuu, se on vain kohtaloa? Se ei voi olla niin, ei enää. Jos kerran luotat häneen niin paljon, sinun on autettava häntä.”

”Tiedät hyvin, että en voi tehdä sitä, en suoranaisesti. En saa puuttua kenenkään elämään siten”, Cerbiurus hymyili salamyhkäisesti.

”En tarkoittanut suoranaista auttamista, kukaan ihmisistä ei sitä ansaitse, ei ainakaan vielä. Tarkoitin sitä, että sinun on tehtävä hänestä niin voimakas, että hän kestää kaikki vastoinkäymiset ja toteuttaa sinun osuutesi”, Hildgard kuiskasi painaen päänsä niin lähelle Cerbiurusta kuin kykeni. ”Louhista hänelle ei ole uhkaa. Mutta ihmisistä on. Se paljonpuhuttu ennustus on saanut nawyrilaiset uskomaan vankasti tytön kykenevän tuhoamaan heidän valtakuntansa, ja siksi totisesti nawyrilaiset tulevat yrittämään hänen tuhoamistaan. Ja kukaties moni muukin”, Hildgard sanoi ja heristi sormeaan. ”Ihmisten suku tulee tekemään kaikkensa estääkseen louhien vallan palaamisen. Kaikkensa…”

Cerbiurus vilkaisi Hildgardin olan ylitse ja nyökkäsi. Hildgard vaikeni. Hikinen, tahraiseen esiliinaan pukeutunut lihava nainen löi Havardin eteen uuden haarikan ja keskelle pöytää tirisevän palan höyryävää siankylkeä, jonka rapeaksi paistuneeseen silavakerrokseen oli pistetty liuta mausteneilikoita. Havard työnsi naisen käteen pronssisia kolikoita ja tämä lähti sanaakaan sanomatta takaisin keittiötä kohden. Havard murahteli, repi palan lihaa edessään olevalle lautaselle ja ryysti antaumuksella olutta kitaansa. Hän pyyhki suunsa likaiseen hihaansa ja tuuppasi kylläisenä nuokkuvaa Fahdia kylkeen.

Hildgard painautui jälleen Cerbiuruksen puoleen. ”Synkhallikin on hänen vihollisensa. Synkhalli haluaa alistaa kaikki sysilouhet taas ikeensä alle vai mitä? Mitä sinä aiot sille asialle tehdä? Seistä ja katsoa vierestä?”

Cerbiurus hymyili päätään pudistaen, mutta Hildgard puristi kätensä nyrkkiin. ”Jäänlouhien määrä oli ennenkin vähäinen. Niiden suku on aina elänyt täällä, lumeen ja jäähän hukkuneena. Niiden valta maailmassa on ollut… hyvin vähäinen. Muistat vallan hyvin missä kunnossa maailma oli kun muinaiset poistuivat. Ja mitä siitä on nyt jäljellä? Linnoitukset, palatsit ja linnat on tuhottu ja haudattu vuorten syvyyksiin. Koko louhikansa ja sen suvut on pyyhitty pois. Etelässä druidit ovat peittäneet louhikansan temppelit ja palatsilehdot köynnöksillä ja piikkipensailla ja lietsoneet vihaa louhia kohtaan. Louhien rotu on enää pelkkä paha muisto ihmisten ikivanhoissa taruissa. Kaikki se uljaus, komeus – kaikki. Mennyttä. Ja minkä takia?”

”Maailma olisi tuhoutunut, jos emme olisi lähteneet”, Cerbiurus vakuutteli.

”Se on totta. Mutta silloinen maailma tuhoutui joka tapauksessa koska se jäi heikkojen ja ahneitten ihmisjumalten ja heidän vielä heikompien alamaistensa haltuun. Puhumattakaan mustasta jumalasta, omasta veljestäsi.”

”Mutta nyt me olemme tulleet takaisin. Et kai sinä sorru samaan, mihin ihmiset – märehtimään vanhoja tapahtumia?”

Hildgard tuhahti ja virnisti vihaisesti. ”Haluan, että opit siitä mitä on tapahtunut. Sinä olit aina hyväuskoinen ja uskoit kaiken olevan yhtä selvää ja puhdasta kuin yötaivas ja sen rauha. Ihmiset eivät ole sellaisia, he ovat itsekkäitä ja ahneita. Kukaan heistä ei anna valtaansa käsistään ilman taistelua. He vastustavat!” Hildgard sylkäisi sanat happamasti suustaan. ”Jos minä jotain olen oppinut maailmaa kiertäessäni, se on se, että louhet ovat ihmisille enää pelkkiä murhanhimoisia hirviöitä. Louhien kontolle on jo satojen vuosien ajalta sysätty kaikki paha, jopa suuren sodan syttyminen. Metsien polttaminen, järvien kuivuminen, vuorten sortuminen, huono onni, kuivuus ja taudit – kaikki on louhien taikuuksien syytä. Ihmiset ovat jopa karkoittaneet velhonsa keskuudestaan ja heitä vihataan, koska he osaavat alun perin louhien luomaa taikaa. Ainoat, joita enää kunnioitetaan ovat tietäjät, ainoat, jotka ovat henkien kanssa tekemisissä, jotka kuuntelevat muinaisten ihmisten henkiä ja luonnonhenkiä. Mutta hekään eivät kuuntele louhien henkiä. Niitä, jotka loivat kaiken elämän ja sivilisaation.”

”Se on ihmisille luontaista”, Cerbiurus rauhoitteli. ”He unohtavat kaiken hyvän varsin nopeasti. Tiesin jo ennen, ettei heihin voi helposti luottaa, eikä heidän varaansa voi laskea mitään todella tärkeää – vaan silti se oli tehtävä, koska muutakaan mahdollisuutta ei ollut”, Cerbiurus kuiskasi.

”Niin, ja mitä tapahtui? Ihmiset käyttäytyivät luonteensa mukaan”, Hildgard sihahti. ”Ja nyt sinä olet laskemassa oman osuutesi jälleen yhden ihmisen varaan. Ja tällä kertaa kaiken lisäksi vielä heikon tyttösen varaan.”

”Hildgard, ihmisten syvin vahvuus ei löydy miehistä. Se löytyy naisist...