Alkusanat

Suurin kiitos tästä teoksesta kuuluu kaukopartio Hokin jäsenille – miehille, jotka kulkivat kirjassa kuvatun tien. Neljä heistä kaatui matkalla ja yksi uupui sotavankeuden rasituksiin. Alkaessani kirjoittaa lähes kaikki tehtävään osallistuneet partiomiehet olivat kuolleet. Tavoitin haastateltaviksi partiomies Niilo Aaltion ja sissiradisti Olavi Nevalaisen. Kummatkin veteraanit ehtivät tarkistaa käsikirjoituksen, mutta Olavi Nevalainen kuoli keväällä 2011.

Suomalaisen kaukopartiokirjallisuuden kirjo on laaja. Sen keskeiseksi tyypiksi on muotoutunut sissiromaani, jossa kirjoittaja on värittänyt todellisia tapahtumia omalla mielikuvituksellaan. Operaatio Hokki ei ole romaani vaan historiateos, jonka runkona on alkuperäinen ja aiemmin julkaisematon partiopäiväkirja. Useimpien suomalaisten kaukopartioiden vaiheista on kirjoitettu aiemmin, mutta partio Hokin tarina on jäänyt tallentamatta. Vain Ilomantsiin pudonneesta kuljetuskoneesta on kerrottu kirjallisuudessa johdonmukaisesti.

Autenttisten lähteiden lisäksi olen tukeutunut Hokin veteraanien kertomuksiin. He ovat kuvailleet suoraan ja rehellisesti myös niitä vaiheita, joita ei voi luonnehtia sankarillisiksi. Olen syvästi kiitollinen heidän luottamuksestaan.

Syksyllä 1938 kansakoululaiset kiersivät keräämässä pienlahjoituksia Suomen Kulttuurirahaston perustamista varten. Eräs Viipurissa kiertänyt koululainen esitti asiansa 33-vuotiaalle kantakersantille. Kersantin elämä oli raiteillaan: hän omisti pienen asunnon Terijoen keskustassa ja palveli vakituisessa virassa Jääkäripataljoona 1:ssä. Kersantti kaivoi taskustaan kymmenen markan setelin – kymppi ei ollut kohtuuton sijoitus hyvään tarkoitukseen.

Kuusi vuotta myöhemmin sama mies heitti reppunsa saksalaisen vesitason ruumaan Pälkjärven rannalla. Viime vuosien aikana kaikki oli muuttunut: koti poltettu, karjalainen kotiseutu menetetty ja yhteydet aiempaan ystäväpiiriin katkenneet. Nyt mies oli talvisodan veteraani ja Päämajan Tiedusteluosaston kaukopartioupseeri, luutnantti. Hän oli koditon, varaton ja lähdössä kaukopartio Hokin varajohtajana vihollisen selustaan.

Mies oli isoisäni Antti Porvali. Aloittaessani partion vaiheiden tutkimisen vuosia sitten en kuvitellut kirjoittavani aiheesta mitään. Halusin ainoastaan löytää lisätietoja, jotka osoittaisivat isoisän kertomuksen partion kotiinpaluun tapahtumista oikeaksi tai vääräksi.

Suomen Kulttuurirahasto on tukenut teoksen kirjoittamista Eila ja Jorma Tiaisen rahaston kautta. Kiitän lämpimästi saamastani tuesta: kersantin kymppi on kasvanut korkoa.

Tekijä

Partio Hokin
sotilaspoliittinen tausta

Kun vuoden 1944 kevät kääntyi kesään, Suomen valtionjohto oli totisen paikan edessä. Sotaa käyvä Suomi oli liittoutunut kansallissosialistisen Saksan kanssa, mutta Päämajan Tiedusteluosastolla oli jo pitkään tiedetty sodan päättyvän Saksan tappioon: ajan mittaan liittoutuneiden resurssit ylittäisivät moninkertaisesti Saksan sotapotentiaalin. Päämajan tiedustelupäällikkö eversti Aladàr Paasonen oli Mannerheimin käskystä tehnyt asiasta selkoa eduskunnalle jo 11. helmikuuta 1943, mutta poliittinen eliitti ei ollut pitänyt Päämajan laskelmia luotettavina.

Paasosen ennustama kehitys kiihtyi, kun liittoutuneet aloittivat maihinnousun Normandiassa 6. kesäkuuta 1944. Neuvostoliiton suurhyökkäys Karjalan Kannaksella alkoi kolme päivää myöhemmin. Taistelu Normandiasta ja sillanpäästä Manner-Euroopassa ei ratkennut helpolla, mutta se vei maailman huomion sillä välin, kun pieni pohjoinen kansa pysäytti suurvallan armeijan porteilleen.

Puna-armeijan hyökkäyksen käynnistyttyä suomalaisten ensimmäinen puolustuslinja murtui pian. Eversti Paasonen oli vaatinut linjan vahvistamista ja arvioinut, ettei pääpuolustuslinja kestäisi suurhyökkäystä päivääkään. Paasonen oli väärässä mutta niukasti: linja kesti tasan yhden päivän.

Suomalaiset perääntyivät Kannaksella tukilinjalle niin kutsuttuun VT-asemaan (Vammelsuu–Taipale), johon puna-armeijan kärki sai kosketuksen 12. kesäkuuta. Tukilinjaa ei ollut asemasodan vuosina linnoitettu riittävästi, ja VT-asema murtui Kuuterselän taistelussa vain kaksi päivää myöhemmin. Seuraavien vuorokausien ajan taistelut velloivat Siiranmäen alueella. Vihdoin, 16. kesäkuuta, vihollisen rynnistys Siiranmäkeä vastaan torjuttiin. Ensimmäinen voitto Kannaksella oli saavutettu, ja armeijan itseluottamus oli rakennettava uudelleen sen varaan.

Menestys Siiranmäessä antoi lyhyen aikalisän, mutta Päämajan tilannekartoilla linjat liikkuivat yhä kohti länttä kuin pahimmassa painajaisunessa. Viipuri, maan toiseksi suurin kaupunki, menetettiin 20. kesäkuuta käytännössä taistelutta. Vain viisi päivää myöhemmin puna-armeija murtautui suomalaisten puolustuksen läpi Talissa Viipurin koillispuolella. Seuraavana päivänä presidentti Ryti allekirjoitti vakuutuksen, jonka mukaan Suomi ei solmisi erillisrauhaa Neuvostoliiton kanssa. Sillä yritettiin rauhoitella saksalaisia aseveljiä ja varmistaa heiltä saatava materiaalituki.

Idän ja lännen armeijat iskivät vastakkain Talissa ja Ihantalassa. Marsalkka Leonid Govorov oli saanut käyttöönsä suuren hyökkäysarmeijan, jonka voimalla Suomi tuli pakottaa rauhaan. Saksa luotti Suomeen yhä ja lähetti apuun Lento-osasto Kuhlmeyn syöksypommittajat. Ihantalan mäntykankailla käytiin Pohjoismaiden historian suurin taistelu, jonka aikana 8 500 suomalaista kaatui tai haavoittui: noin 650 miestä päivässä. Se oli kova hinta torjuntavoitosta, mutta Suomen valtaamiseen tähdännyt hyökkäys pysähtyi.

Puna-armeija menetti Kannaksella kesä-heinäkuun taisteluissa lähes 90 000 miestä, kolmanneksen koko hyökkäyksensä aloitusvahvuudesta. Govorovin armeijan taistelukyky oli syöty, eikä puna-armeijan pääesikunnalla Stavkalla ollut osoittaa uusia voimia Suomen kukistamiseksi. Neuvostoliitolle oli nyt tärkeämpää vallata Berliini ja saavuttaa siten vaikutusvaltaa länsiliittoutuneisiin nähden. Niinpä Govorov sai Stalinilta illalla 11. heinäkuuta tiukan käskyn keskeyttää suurhyökkäys Suomea vastaan. Seuraavana päivänä Stalin ilmoitti madame Kollontain välityksellä haluavansa keskustella Suomen kanssa rauhasta.

Suomen Päämaja pyrki reagoimaan muuttuneeseen tilanteeseen heti. Aiemmissa rauhantunnusteluissaan vihollinen oli vaatinut Suomen ehdotonta antautumista, ja tuosta vaatimuksesta Neuvostoliitto oli pakotettava luopumaan. Antautuminen olisi vaihdettava neuvottelurauhaan. Kenraalimajuri Erkki Raappanan johtama vastahyökkäys aloitettiin Pohjois-Karjalassa 25. heinäkuuta, ja taistelu tiivistyi pian Ilomantsin itäosiin. Päämajan Tiedusteluosasto sai käskyn valmistella suuria taistelupartioita vihollisselustaan Ilomantsin taistelun tukemiseksi. Samalla poliitikot pelasivat omaa peliään Suomen irrottamiseksi sodasta: presidentti Ryti allekirjoitti eroanomuksensa 29. heinäkuuta, ja marsalkka Mannerheim valittiin uudeksi presidentiksi poikkeusjärjestelyin 4. elokuuta.

77-vuotias Mannerheim joutui sodanjohdon lisäksi hoitamaan valtionpäämiehen tehtäviä. Hänen oli muodostettava uusi hallitus sekä jaettava aikansa presidentin ja ylipäällikön tehtävien välillä. Vastuu kansakunnan kohtalosta ei ole kertaakaan muulloin Suomen historiassa kasautunut yhtä voimakkaasti yhden ihmisen harteille.

Mannerheim oli päättänyt irrottaa maan sodasta ensi tilassa, mutta parhailla mahdollisilla ehdoilla. Saksan luhistumista hän piti täysin ilmeisenä ja Suomenkin mahdollisuuksia sodan jatkamiseen varsin heikkoina. Elokuun 12. päivänä Mannerheim sai tosin kuulla Päämajassa kenraaliluutnantti Airolta, että Raappanan hyökkäys oli ollut täydellinen menestys: kaksi vihollisdivisioonaa huojui Ilomantsissa tuhon partaalla. Tieto ei riittänyt kuitenkaan muuttamaan Mannerheimin käsitystä yleistilanteesta. Viisi päivää myöhemmin marsalkka tapasi Mikkelissä saksalaisen sotamarsalkka Keitelin. Välejä ei sanottu vielä virallisesti irti, mutta Keitel sai Hitlerille vietäväkseen terveiset, joiden mukaan Suomi toimisi jatkossa vain omaa etuaan ajatellen. Käytännössä viesti tarkoitti irtautumista sodasta Saksan rinnalta.

Vaikka politiikassa edettiin varovasti ja luovien, sodankäynnissä ei ollut minkäänlaista varaa epäröintiin tai jarrutteluun. Rauhanneuvottelut Neuvostoliiton kanssa olivat näköpiirissä, ja jokainen notkahdus rintamilla tekisi neuvotteluasetelmat tukalammiksi. Jokainen voitto puolestaan parantaisi niitä.

Poliittinen ja sotilaallinen tilanne sekä toiveet sodan pikaisesta loppumisesta aiheuttivat Päämajan Tiedusteluosastolla eräänlaisen »pellit auki» -ilmiön: viimeiset tiedustelureservit sidottiin tehtäviin kantamatta huolta huomisesta. Päämajan kaukopartiotoiminnasta vastannut Erillinen Pataljoona 4 tuki kaikin voimin kenraali Raappanan taistelua Ilomantsissa ja otti samalla huimia riskejä. Ilomantsin taistelun alkuvaiheista lähtien Päämaja keskitti lukuisia suuria partioita vihollislinjojen taakse.

Kaukopartioiden kokoa kasvatettiin, ja partioille määrätyt taistelutehtävät olivat vaativia, miltei uhkarohkeita. Suomen tiedustelujohdolla oli laittaa peliin ainutlaatuisia sissisodan taitajia. Ilomantsin taistelun ratkaisemiseksi lähetettiin tehtävilleen muun muassa neljä Mannerheim-ristin ritaria osastoineen: luutnantti Lauri Törni, vääpeli Onni Määttänen, luutnantti Heikki Nykänen ja kapteeni Ilmari Honkanen.

Näistä viimeisenä lähetetyn partio Honkasen tehtävä oli luonteeltaan häikäilemättömin – hyökätä Petroskoin ratapihalle. Joukosta ja sen tehtävästä muodostui Suomen suurin maahanlaskuoperaatio.[1] Päämajan Tiedusteluosastolla Honkasen partio tunnettiin johtajansa nimestä johdetulla radiokutsulla »Hokki».