Tekijänoikeudet

Venäjänkielinen alkuteos

Dvojnik, 1846

Suomenkielinen laitos © Kustannusosakeyhtiö Otava

Kansi: Timo Numminen

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2011 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-25745-5

Kustannusosakeyhtiö Otava 2011

I

Kello oli vähän vaille kahdeksan aamulla, kun nimineuvos Jakov Petrovitš Goljadkin heräsi pitkästä unestaan, haukotteli, venytteli ja avasi silmänsä viimein kokonaan. Hän loikoili vielä pari minuuttia liikkumatta vuoteessaan, kuin ihminen, joka ei ole täysin varma, onko hän hereillä vai nukkuuko yhä, onko hän valveilla ja onko kaikki se, mitä ympärillä tapahtuu, totta vaiko vain sekavien unennäköjen jatkoa.

Kohta herra Goljadkinin tuntemukset muuttuivat kuitenkin selvemmiksi ja hän alkoi tarkemmin erottaa totunnaisia, jokapäiväisiä asioita. Tutuilta näyttivät hänen pienen huoneensa likaisenvihreät, nokeentuneet ja pölyiset seinät, mahonkinen lipasto ja mahonginväriset tuolit, punaiseksi maalattu pöytä ja turkkilainen sohva, jonka punertavassa vahakankaassa oli pieniä vihertäviä kukkia, ja tutuilta näyttivät myös eilen häthätää riisutut ja sohvalle myttyyn heitetyt vaatteet. Kaiken lisäksi harmaa, samea ja nuhjuinen syyspäivä kurkisti himmeästä ikkunasta huoneeseen niin kiukkuisesti ja happamasti irvistäen, ettei herra Goljadkin voinut edes kuvitella olevansa kaukana maiden ja merten takana vaan tiesi olevansa ehdottomasti Pietarissa, pääkaupungissa, Kuudenpuodinkadulla, omassa asunnossaan melko suuren vuokratalon neljännessä kerroksessa. Tämän tärkeän havainnon tehtyään herra Goljadkin sulki silmänsä tiukasti kuin haikaillen äskeistä untaan ja toivoen että se palaisi edes tuokioksi. Mutta hetken kuluttua hän suorastaan ponkaisi ylös vuoteesta, varmaankin siksi että hänen mieleensä muistui viimeinkin se asia, jonka ympärillä hänen hajanaiset ja sekavat ajatuksensa olivat pyörineet. Kavahdettuaan ylös hän juoksi oikopäätä lipaston päällä olevan pienen pyöreän peilin luo. Vaikka peilistä kuvastuva uninen ja tihrusilmäinen, melko lailla kaljuuntunut hahmo näytti niin mitättömältä, että ensi silmäyksellä kukaan ei varmaankaan olisi kiinnittänyt siihen mitään huomiota, vaikutti hahmo itse olevan täysin tyytyväinen kaikkeen mitä näki peilissä.

–Olisipa ollutkin tapaus, tuumasi herra Goljadkin puoliääneen, – tosiaankin tapaus, jos tänään olisi sattunut jotakin, tapahtunut jotakin merkillistä, olisi yhtäkkiä ilmaantunut vaikka jokin näppylä tai sattunut muuta harmillista – mutta toistaiseksi mikään ei ole hullusti, toistaiseksi kaikki on hyvin.

Ilahtuneena siitä että kaikki oli hyvin herra Goljadkin pani peilin paikalleen, ja vaikka olikin vielä avojaloin ja pelkissä yövaatteissa, hän säntäsi ikkunan luo ja alkoi kiihkeästi katsella pihalle, joka avautui hänen ikkunoittensa edessä. Ilmeisesti hän oli täysin tyytyväinen myös siihen, mitä näki pihalla: hänen kasvoillaan loisti omahyväinen hymy. Sen jälkeen – vilkaistuaan kuitenkin ensin väliseinän yli kamaripalvelijansa Petruškan kopperoon ja varmistuttuaan että palvelija ei ollut paikalla – hän hiipi varpaillaan pöydän luo, avasi yhden laatikoista, haroi kädellään laatikon takanurkkaa ja veti lopulta vanhojen kellastuneiden papereiden ja ties minkä roinan alta vihreän kuluneen lompakon, avasi sen varovasti ja kurkisti hellävaroen mutta myös nautiskellen sen syvimpään, salaisimpaan taskuun. Ilmeisesti myös siellä olevat vihertävät, harmahtavat, siniset, punaiset ja monenkirjavat setelit katsoivat herra Goljadkinia hyvinkin ystävällisesti, sillä hänen kasvonsa aivan säteilivät hänen laskiessaan avoimen lompakon eteensä pöydälle ja hän hykerteli innokkaasti käsiään selvästikin erittäin tyytyväisenä. Lopulta hän tarttui tuohon lohtua tuovaan nippuun valtionpankin seteleitä ja alkoi laskea niitä, eilisen jälkeen jo sadannen kerran, hieroen jokaista seteliä huolellisesti peukalonsa ja etusormensa välissä.

–Seitsemänsataaviisikymmentä seteliruplaa… aikamoinen summa! Mukava summa, hän totesi vapisevalla, mielihyvästä hieman raukealla äänellä ja puristi nippua hymyillen merkitsevästi. –Oikein mukava summa! Kenelle tahansa mieluinen summa! Haluaisinpa nähdä ihmisen, jonka mielestä tällainen summa on vähäpätöinen. Tällaisen summan avulla ihminen voi päästä pitkälle…

»Mutta mitä tämä oikein tarkoittaa?» ajatteli herra Goljadkin. »Missä Petruška on?» Yllään edelleen samat vaatteet hän kurkisti väliseinän yli jo toisen kerran. Petruškaa ei näkynyt vieläkään: vain samovaari ärisi, sähisi ja kuohahteli yksinään lattialla, uhaten koko ajan lähteä karkuun ja pärpättäen kiivaasti omalla konstikkaalla kielellään, sorautellen ja sammaltaen jotakin herra Goljadkinille – kaiketikin että ottakaa minut pois tulelta, hyvät ihmiset, minähän olen jo umpikiehunut ja valmis juotavaksi.

»Piru sen periköön!» tuumi herra Goljadkin. »Se laiska retku vie ihmiseltä vihoviimeisetkin hermot; missä se oikein maleksii?» Täysin oikeutetusti ärtyneenä hän meni kapeaan käytävään, josta johti ovi eteiseen, raotti ovea hiukan, ja näki siellä palvelijansa, jota piiritti melko suuri joukko muuta palvelusväkeä, niin tuttua kuin paikalle osunutta. Petruška kertoi parhaillaan jotakin ja muut kuuntelivat. Herra Goljadkin ei näköjään pitänyt sen paremmin keskustelun aiheesta kuin itse keskustelustakaan. Hän käski Petruškan heti luokseen ja palasi huoneeseensa hyvin tyytymättömänä, suorastaan tuohtuneena. »Tuo retku on valmis myymään ihmisen, jopa oman herransakin, vaikka puolesta kopeekasta», hän tuumi itsekseen. »Ja on jo myynytkin, varmasti on myynyt, lyön vaikka vetoa, että on jo myynyt alle kopeekasta. No, mitä nyt?»

–Livreepuku tuotiin, herra.

–Pane se päällesi ja tule tänne.

Pukeuduttuaan Petruška astui isäntänsä huoneeseen hymyillen typerästi. Hänen asunsa näytti kerrassaan merkilliseltä. Hänellä oli yllään kauhean kulunut vihreä lakeijan livreepuku, jonka kultakaluunat olivat rispaantuneet ja joka oli ilmeisesti tehty kokonaista arsinaa pitemmälle miehelle kuin Petruška. Kädessään hän roikotti hattua, jossa oli niin ikään kaluunanauhat ja lisäksi vihreitä sulkia, ja hänen lanteellaan riippui nahkatupessa lakeijan miekka.

Kokonaisuuden täydensi se, että hän oli edelleen avojaloin, hänellä kun oli tapana kulkea kotona puolipukeissa. Herra Goljadkin silmäili Petruškaa joka puolelta ja näytti tyytyväiseltä. Livreepuku oli selvästikin vuokrattu jotain juhlatilaisuutta varten. Tarkastuksen aikana Petruška katsoi herraansa kummallisen odottavasti ja silmäili oudon uteliaasti tämän jokaista liikettä, mikä häkellytti kovasti herra Goljadkinia.

–Entä vaunut?

–Myös vaunut ovat paikalla.

–Koko päiväksikö?

–Koko päiväksi. Kaksikymmentäviisi seteliruplaa.

–Ja onko saappaat tuotu?

–Saappaatkin on tuotu.

–Tomppeli! Etkö voi sanoa »on tuotu, herra». Anna ne tänne.

Ilmaistuaan mielihyvänsä siitä että saappaat olivat oikein sopivat herra Goljadkin pyysi tuomaan teetä, pesuvettä ja parranajovälineet. Hän ajoi partansa ja peseytyi hyvin huolellisesti, hörppäsi teen kiireesti ja ryhtyi aamun tärkeimpään toimeen eli pukeutumaan: hän veti jalkaansa lähes uudet housut, kiinnitti paidanetumuksen jota koristivat pronssiset napit, laittoi ylleen kirkasvärisin, hempein kukkasin kirjaillut liivit, sitoi kaulaan kirjavan silkkisolmion ja pani lopuksi ylleen upouuden, huolellisesti harjatun virkapuvun. Pukeutuessaan hän katsahti muutaman kerran hellästi saappaitaan, nosti jalkojaan vuoron perään, ihasteli saappaan kuosia ja supatti koko ajan itsekseen iskien silloin tällöin silmää ajatuksilleen kasvoillaan merkitsevä virnistys.

Sinä aamuna herra Goljadkin oli hyvin hajamielinen eikä siksi huomannut häntä pukeutumisessa avustavan Petruškan hymyjä ja virnistyksiä. Saatuaan kaiken lopulta valmiiksi, siis sonnustauduttuaan täyteen asuun, herra Goljadkin työnsi lompakon taskuunsa, katsoi vielä ihaillen Petruškaa, joka oli pannut saappaat jalkaan ja oli niin ikään valmis lähtemään, ja todettuaan, että kaikki oli valmista eikä ollut enää syytä odottaa, lähti kiireesti, touhuissaan ja sydän hieman läpättäen juoksemaan alas portaita.

Siniset ajurinvaunut, joiden kylkiä koristivat vaakunat, ajoivat jyristen pääoven eteen. Petruška auttoi herransa vaunuihin iskien samalla silmää ajurille ja muutamille töllistelijöille ja huusi lopuksi oudolla äänellä: »Antaa mennä!» kyeten hädin tuskin hillitsemään typerän naurunsa. Hän hyppäsi vaunujen takalaudalle, ja koko komeus lähti kolisten ja jytisten, kilisten ja rytisten vierimään kohti Nevskiä. Vaunut olivat tuskin ehtineet ajaa ulos portista, kun herra Goljadkin alkoi jo vimmatusti hykerrellä käsiään ja purskahti hiljaiseen nauruun kuin luonteeltaan hilpeä ihminen, joka on onnistunut tekemään mainion kepposen ja on siitä suunnattoman iloinen. Mutta hänen ilonpuuskansa meni äkkiä ohi ja nauru vaihtui oudoksi huolestuneisuudeksi. Vaikka sää oli kostea ja pilvinen, herra Goljadkin avasi vaunun molemmat ikkunat, rupesi katselemaan vaunun molemmin puolin kulkevia ihmisiä ja otti kasvoilleen arvokkaan ja vakavan ilmeen heti kun huomasi jonkun katsovan häntä.

Käännyttäessä Liteinajalta Nevskille hän säpsähti erään kovin epämiellyttävän tapauksen vuoksi, kurtisti kulmiaan kuin ihmisparka, jonka liikavarpaille on vahingossa astuttu, ja vetäytyi kiireesti, suorastaan pelokkaasti vaunujen hämärimpään nurkkaan. Hän oli nimittäin huomannut kaksi nuorta virkatoveriaan, jotka palvelivat samassa virastossa kuin hän itse. Herra Goljadkinista näytti kuin nuoret miehet olisivat puolestaan hämmästyneet kovasti tavatessaan hänet niin äkkiarv...