Tekijänoikeudet

Kansi: Päivi Puustinen

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2006 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-25515-4

Kustannusosakeyhtiö Otava 2011

Kiitokset

Kiitos luottolukijalle ja lääketieteellisten yksityiskohtien tarkistajalle, lääkäritoimittaja MarttiTeikarille.

1.

Kaikkialla oli verta. Häntä huimasi. Verta oli paljon enemmän kuin hän oli kuvitellut. Veri oli koristellut seinät ja vuodevaatteet, korituolin ja sen selkämykselle taitetut harmaat pellavahousut ja palmikkoneuleen. Kelloradion punaiset numerot hehkuivat verisen kalvon takaa. Vaatekaapin oveen veri oli tehnyt tyylikkäät vinot raidat, kynttilänjalkojen ympärillä veri näytti steariinilta. Kokovartalopeili ja sen kipsiset kehykset olivat veren pilkuttamat. Moderni maalaus. Kuin Jackson Pollockin räiskintäkauden mestariteos, Number 8.

Siirtyessään sängystä kauemmas hän näki itsensä maalauksen mallina. Näki veriset vaatteensa, ja repeytyneen oikean hihan. Naarmun, joka kulki otsasta silmän yli, posken kautta leukaan asti. Hän siistiytyisi lopuksi. Hän käänsi katseensa peilistä. Käänsi selkänsä takanaan avautuvalle veriselle aavikolle ja hiljaisuudelle, jollaisen vain kuolema saa aikaan. Se painoi hänen korviaan. Hän alkoi laulaa. Musiikki kuuluu hautajaisiin. Ei mikä tahansa musiikki, ei tietenkään. Ainoastaan tietynlainen, hetken erityislaatuisuutta, lopullisia jäähyväisiä korostava. Musiikki, joka avaisi oven pimeään. Aiemmin hän oli käyttänyt klassista, mutta suklaan ja autojen mainostajat ja kännyköihin valmiiksi ohjelmoidut soittoäänet olivat tuhonneet niin Tšaikovskin kuin Grieginkin. Hänen oli pakko etsiä jotain muuta. Kerran kaatopaikalla käydessään hän keksi sen: kuolleet muusikot. Niitä riitti ja lisää tulisi kaiken aikaa. Aina joku hullu kävelisi huumehöyryissään seitsemännen kerroksen ikkunasta alas niin kuin Chet Baker, aina ne tappaisivat itsensä autolla kuten Razzle tai seksillä ja sekoiluilla kuten Kurt Cobain. Janis Joplinin hän löysi sattumalta. Janis oli kuollut nuorena ja siksi Joplinin laulu istui tällaiseen tilanteeseen niin hyvin. »Bye, bye-bye baby, bye-bye. I may be seeing you around. When I change my living standard and I move uptown.»

Hänen äänensä oli voimakas ja hän lauloi karistaakseen hiljaisuuden rippeet niskastaan. Hän sulki hetkeksi silmänsä, antoi voiman tunteen täyttää ruumiinsa ja sielunsa. Hänen äänensä virtasi huoneeseen ja kumarsi kuolemalle. Ei anteeksi pyydellen, vaan liittolaisuuden merkiksi. Näkemiin. Me tapaamme pian. »So long my honey, so long. Too bad you had to drift away. Cause I could use some company. Right here on this road. On this road I’m on today.»

Hän sulki oven. Hansikaskäsi ei jättänyt sormenjälkiä. Hän vaelsi kiirehtimättä läpi talon keittiön ovelle. Tiesi olevansa siellä viimeistä kertaa. Painoi mieleensä näkymän olohuoneen ikkunasta. Suuret vanhat puut, nyt jo paljaina talvea odottamassa. Leikkimökin pihan perällä. Hänen kenkänsä jättivät verisen puumerkkinsä jokaiseen huoneeseen. Hän meni ulos, suunnisti autotallille. Sai automaattioven auki ensi yrittämällä. Vastikään hankitun perheauton takaa hän löysi etsimänsä. Kärcher, kuten useimmilla. Painepesurilla hän viimeistelisi tekonsa, pesisi kaiken pois. Ei jättäisi tahraakaan.

2.

Pii jättää pyöränsä nojaamaan etuoven viereen, vaikka asiasta oli erillinen ilmoitus ulko-ovessa. Keltaiseen paperiin oli printattu selvä kehotus: PYÖRÄT PYÖRÄTELINEESEEN. Teline on parinkymmenen metrin päässä. Kuka sinne jaksaisi raahautua?

Pii on hikinen, ei läähpuuh-hikinen, vain sopivasti kuumissaan. Paidanselkämys ihossa kiinni. Hän on polkenut lujaa. Ajanut rannan kautta ja käynyt katsastamassa purjeveneiden nostotilanteen. Enää muutama laiturissa, suurin osa jo ylhäällä, vaikka parhaat purjehduskelit vasta alkamassa. Syksy on parasta aikaa vesillä. Silloin siellä ei ole tungosta.

Pii tervehtii Seppoa, vahtimestaria, joka ojentaa soittopyyntölapun ja sanoo, että Piitä on kyselty jo useaan otteeseen.

–Joku innokas ihailija soittelee. Kuudesti jo tänä aamuna. Ei jättänyt numeroaan eikä nimeään, vaikka pyysin.

–Sellaset saa vetää käteen, Pii tokaisee ja painaa oven avausnappia.

Aulan kahviosta kuuluu kovaääninen nauru. Pii menee suoraan pukuhuoneeseen. Suihkut ovat radion käytävällä eikä niitä käytä Piin lisäksi juuri kukaan muu. Pii jokaisena työpäivänä. Tänäänkin hän kävisi suihkussa ennen töihin ryhtymistä. Pesisi itseään kaikessa rauhassa. Viipyilisi juoksevan veden, kuuman trooppisen sateen alla. Kuivaisi, rasvaisi, pukeutuisi. Toimituksen puolella, työhuoneessa odottaa ajantappotyö.

Pii riisuu vaatteensa. Pudottaa ne soittopyyntölapun päälle. Hän ei ole vilkaissutkaan sitä. Tietää sen olevan Samilta. Sami on jättänyt kännykän vastaajaankin kaksi viestiä. »Soita nyt helvetissä.» Pii ei aio soittaa. Sami on entinen avomies, jonka uusi tyttöystävä odottaa lasta. Sami on omien sanojensa mukaan »halunnut ilmoittaa sen Piille ensimmäisenä». Ettei Piin tarvitsisi kuulla asiaa muuta kautta. Se on Samin käsitys reiluudesta. Pii ei jaksanut edes nauraa. Samista tulee isä! Mutta äiti olisi joku muu kuin hän. Ikään kuin Sami olisi alkanut hoitaa hänen vauvakuumettaan jollain toisella. Miten tyhmä sitä voi olla! Pii kun oli kuvitellut Samin ja hänen edenneen suhteessaan seuraavalle tasolle, hän oli uskonut, että lapsenhankkiminen alkaisi olla ajankohtaista. Tavallaan hän oli ollut oikeassa. Sami oli kuin olikin valmis isäksi. Tänä syksynä Sami purjehtisi raskaana olevan tyttöystävänsä kanssa keskellä suurta arktista muuttoa. Ensi syksynä Piin sisustaman veneen olisi vallannut huutava toukka.

Pii valuttaa vettä kunnes se on tarpeeksi kuumaa. Pesuhuoneen peilit huurtuvat, tuuletus ei toimi kunnolla ja Pii on varma, että talossa kytee homepommi. Flunssasairaslomia ja keuhkoputkentulehduksia piisaa, mutta korjauksiin ei kuulemma ole varaa. Uutta toimitilaa oli odoteltu kymmenisen vuotta ja toinen mokoma siihen vielä menisi. Pii ei aikonut jäädä odottelemaan harjannostajaisia ja hernerokkatansseja.

Pii on työskennellyt talossa jo kolmisen kuukautta, mutta suuttumus ei helpota vähääkään. Hänet siirrettiin Helsingistä vastoin tahtoaan. Hän asuu edelleen tilapäismajoituksessa, sillä tähän kaupunkiin hän ei aio jäädä. Omaa pääkaupunkiasuntoaan hän ei ole antanut vielä vuokralle, vaikka onkin jo kuukaudessa käsittänyt, ettei palkka riittäisi kahden asunnon ylläpitoon, eikä kahden kaupungin välillä matkustamiseen.

Pii Marin ehti olla uutistenlukijana valtakunnan pääuutisissa puoli vuotta, puoli vuotta ruudussa, sitä ennen kaksi ja puoli vuotta toimituksen puolella. Jo ensimmäisen ruutuviikon jälkeen uhkauksia alkoi sadella. Sähköpostia, kirjeitä ja kortteja. Ohjelmapäivystys ruuhkautui. Kaikkien viestien sisältö oli sama. »Mutiainen pois ruudusta.» Kävi selväksi, että puoli yhdeksän uutiset ovat suomalaisen elämäntavan ikoni yhdessä jouluaaton ja juhannuksen kanssa. Pyhä suomalaisjuhla. Sitä ei neekerin annettaisi pilata.

Uutisten osaamiskeskus tuki Piitä. Esimies vakuutti, etteivät he missään tapauksessa alistuisi uhkailujen alla. Työtovereiden kanssa asiasta heitettiin helpottavan karkeaa pilaakin: »Ehditäänpähän kerrankin ensimmäisenä tapahtumapaikalle. Ei pääse pöllölaakson väki kuokkimaan.» Talon johto tuki Piitä. Hetken aikaa hallintoneuvostokin tuntui asettuvan suojamuuriksi Piin ympärille. Asia annettiin rikospoliisin tutkittavaksi. Piin ei tarvinnut olla huolissaan. Periksi ei aiottu antaa. Palautteesta tehtiin uutinen. Runsaasti taustatyötä. Inserttejä Suomessa asuvien ulkomaalaisten kokemasta rasismista, Suomeen adoptoitujen, ulkomailla syntyneiden ja syntyperänsä geneettisiä merkkejä kasvoissaan kantavien lasten ja nuorten arjesta ja sitten sellaisten kuin Piin, Suomessa syntyneiden, mäntysuomalaisista poikkeavan näköisten Suomen kansalaisten sijoittumisesta työelämään. Uutisia uhkauksista ja väkivallasta, joiden kohteeksi maitokasvoista erottuvat ihmiset Suomessa joutuivat.

Ajankohtaisohjelmat järjestivät suuren »Me suomalaiset» -illan. Kahden tunnin suorassa lähetyksessä, studiolamppujen loisteessa istuivat asiantuntijat, tekijät ja kokijat yhdessä eri ääriliikkeiden edustajien kanssa. Tarkoituksena oli keskustella ja tarkastella asiaa mahdollisimman monelta kantilta. Harvoin mikään yritys on mennyt pahemmin pieleen. Illan juontajat, monissa liemissä keitetyt asiaohjelmakonkarit eivät voineet mitään. Ensimmäisen vartin jälkeen huuto alkoi, eikä sitä pysäyttänyt mikään. Kolmen tunnin huutohelvetti. Suorana kahdeksaansataantuhanteen suomalaiskotiin.

Pii saippuoi itsensä huolellisesti, vaikka inhoaakin nestesaippuoita. Niitä on kaikkialla. Oikeaa, kunnon saippuaa ei ollut enää missään. Paitsi Piin kylpyhuoneessa. Kylpyammeen reunalla pala marseilles-saippuaa. Neliskanttinen, hyvin kädessä pysyvä pala. Peilikaapissa hyvä käteisvarasto. Yhden niistä hän toisi tänne.

Uhkailut eivät loppuneet, päinvastoin. Kun yksi rikospoliisin tutkintalinjoista johti läpimurtoon, alkoi häirintä toiselta suunnalta. Sitä luonnehdittiin hyvin organisoiduksi. Nopeasti pystyttiin saamaan selville, että Pii Marin, tummaihoinen uutistenlukija, oli itse asiassa vain ukkosenjohdatin. Uhka kohdistui hänen kauttaan itse yhtiöön. Vapaaseen tiedonvälitykseen, uutisten valtionomistukseen tai johonkin vielä suurempaan, jolle kukaan ei vielä tiennyt nimeä. Oli ennen kuulumatonta, että suuri valtionyhtiö joutui jatkuvan uhkailun kohteeksi. Koskaan aiemmin Suomessa tiedotus...