1.

Isovarpaan kynsi oli murskaantunut. Olin harjoitellut kuparileikkurin käyttöä grafiikan salissa ja tukenut leikattavaa laattaa jalallani. Ei siinä jalkaa olisi saanut käyttää, vaan ruuvipuristinta. Mutta jalka oli lähempänä, nopeammin käsillä, ja sandaalissa. Leikkurin terä sivalsi kynnen kahtia ja koska kynsi luonnostaan on kupera, terä vielä painollaan tasoitti kynnen, sen kuuntäplät, ja onnistui silpomaan myös kynnen vierusnahat.

Siitä ei enää kynttä tulisi, arvelin ja itkin paketoidessani jalkaa. Ei ainakaan sellaista jota viitsisi esitellä.

Hajoaminen oli alkanut. Oli vuosi 1973. Nixon oli Kiinassa. Vehkeilemässä Maon kanssa, kuiskimassa keltaiseen korvaan, jonkin keväisiä pioneja esittävän sermin takana. Ja samaan aikaan hänen agenttinsa sähläsivät Chilessä. Allenden päivät olivat luetut.

Olisi pitänyt mennä nostamaan nyrkki hienoon etukenoon, aivan kuin olisi ollut menossa kolkuttamaan huonotapaisen naapurin ovea, ja laulaa: ”El pueblo unido, jamas sera vencido”, ja kenties löytää korvastaan ja äänihuuliltaan kaikki ne taivaalliset terssit ja kvintit joiden avulla oma ääni eroaisi massasta samalla kun loisi kumouksellisen polyfonian, joka usein korvasi monta menetettyä rakkautta.

Mutta en mennyt minnekään. Isovarvas ei suostunut mihinkään kenkään. Makasin vuoteellani oikea jalka kohotettuna tyynypinolle, ja nyyhkytin. Tapailin usean eri vallankumouslaulun ja Siionin virren säveltä ja katselin katossa roikkuvaa lampunvarjostinta.

Se oli puolittain muovinen, puolittain kankainen lampunvarjostin. Se roikkui katosta kolmen villalangan varassa, väliaikaisesti viriteltynä, kuten usein majaa vaihtavilla lampuilla on tapana. Pyöreän ja kuperan varjostimen keskellä oli reikä, josta hehkulamppu pääsi valaisemaan suoraan, kun taas sen valo muualla varjostimessa siivilöityi kuviollisen muovi- ja kangaskerroksen läpi. Kellanvihreällä pohjalla kierteli myöhästyneen modernismin aihioita, abstrahoituja lumpeita, geometrisia vesililjoja kuin joitakin Kandinskyn opinkappaleita olisi pantu linkoon. Pieni puhallus riitti värisyttämään varjostinta, ja heti se kieputti venytteleviä, toisiaan lykkiviä muotoja niin että niiden keskiötä pakeneva liike näytti voimistuvan entisestään.

Siinä makasin ja puhaltelin. Toisaalta sellainen puhaltelu teki kipeää isovarpaassa jonne koko tajunta oli keskittynyt. Olisi ollut parempi unohtaa joutuin varjostimen modernien muotojen kisailu, painaa vain etusormi otsalle, sulkea silmänsä ja antaa asioiden kieriskellä otsalohkon takana mielensä mukaan.

Muistin ostaneeni varjostimen kirpputorilta Savonlinnasta pari vuotta aiemmin. Se ei ollut maksanut juuri mitään, vaikka minulle oli kerrottu sen olevan aitoa ja varmaa 50-luvun tanskalaista muotoilua, todiste ajalta jolloin kaikki olivat vielä samaa mieltä siitä miltä moderni todella näytti.

Siinä maatessani en kuitenkaan ajatellut Tanskaa, vaan huomasin yllättäen ajattelevani Savonlinnaa. Ajatus kieppui ja venyi mielessäni, haeskeli tietään muistin ja kivun välisellä kujalla. Niin kuin tyhjiöön olisi päästetty nestettä joka painovoimattomana huljuu ilmatiiviissä tilassa, niin kuin vain harvoin, kun tuntee päässään olevan todella tilaa. Kivusta huolimatta. Ajatukset poukkoilivat, paiskautuivat kallon sisäseinämiin, tönivät toisiaan. Ajattelin yhtä aikaa Tanskaa, Hamletia, moderneja kieppuvia muotoja, Savonlinnaa, isovarvasta, linkoamisliikkeen vaikutusta muotoon, kynnen mahdollista kasvua, nuoruutta, Chileä, lauluja, Siionin virsien ymmyrkäisiä sanoituksia, puhtaita terssejä, säälimätöntä vastarakkautta, kunnes ajatusten kieppuva massa yhtäkkiä pysähtyi.

Miten olinkin saattanut sen unohtaa? Minähän olin telonut tuon samaisen isovarpaan, saman kynnen jo muutama vuosi aikaisemmin. Se oli haurastunut, sen omistaja hieman vanhentunut, ja se siis vain odotti kuparileikkurin iskua saadakseen särkyä lopullisesti.

Olin kolhaissut sen Rauhalinnassa, entisessä linnoitusupseeri Weckmanin rakentamassa huvilassa, lähellä Putkinotkoa, lähellä Savonlinnaa. Koska oman menneisyyden asioilla on taipumus punoutua toisiinsa niin kuin vaskitsat kietoutuvat yhteen keväisin pysyäkseen pystyssä, muistin myös että Rauhalinna oli aikoinaan toiminut Aliupseerien liiton kesämajana. Kerran, silloin kun napani oli vielä ainut koristeeni, suussa maitohampaat ja loruja, olin minäkin hinkannut ihoani Saimaan rantahiekkaan, kaivellut sitä isovarpaallani aavistamatta lainkaan että Rauhalinnan kovat seinät ja kalusteet koituisivat joskus sen kohtaloksi. Mistä minä, silloinen rusoposki puliksi ajettuine päineni olisin tiennyt että juuri oikean jalan isovarvas joutuisi niin moneen koetukseen? Ja vaikka olisin tiennyt, mistä olisin taikonut sille tupen teräksestä?

2.

Taloa olisi hyvinkin voinut luulla jonkinlaiseksi karavaaniseraljiksi, jos sitä ei olisi usein ympäröinyt niin häijy pakkanen. Koristeellisen pitsihuvilan nimi oli Rauhalinna, ja niinä parina taidelukiotalvena, kun minut oli määrätty arestiin Savonlinnaan, sain tutustua sen kiemuraisiin tiloihin moneen kertaan. Kukaan ei ilmoittautunut sen omistajaksi, se oli jätetty ränsistymään, muuttumaan kirjavaksi haamuksi joka kierteli Putkinotkon ja Punkaharjun välillä ja haki kivijalkaansa. Me löysimme talon hortoilemasta, otimme sen kiinni.

Kun sanotaan ”uusbysanttilainen” tai ”kertaustyyli”, ollaan vielä kaukana Rauhalinnan suloista. Talon imelähköä arkkitehtuuria on vaikeata kuvailla muutoin kuin viittaamalla persialaisiin lemmenrunoihin tai sokerileipurin joulukuuseen. Turkista tai Samarkandista korkeintaan löytää vastaavanlaisen jättiläiskokoisen lintuhäkin. Istanbulin Top Kapi, Alhambra, Rasputinin datša, intohimoisesti kirjailtu unkarilainen ihokas, liivatteesta ja juureksista loihdittu Taj Mahal, kaikki olivat läsnä tuossa unelmien kesäkeitossa. Sehän oli huvila. Sen kuului olla ällistyttävän pröystäilevä. Ja yksinomaan kesäkäyttöön tarkoitettu.

Pakkasen litistämä Rauhalinna näytti sinä iltana – jo hieman humaltuneissa silmissäni – jonkin kansannäytelmän kulissilta, jonka takaa kohta syöksyisi kupeitaan paukuttava Huuraukko seuranaan kankeita jääprinsessoja. Ulkoilmanäyttämön pahvikulisseihin viittasi sekin, että talo ei enää pitänyt lämpöä yhdessäkään tuhannesta nurkastaan. Se oli yhtä korea, yhtä hyvin eristetty kuin laulurastaan häkki.

Sinä iltana kuten niin monena talvi-iltana tuo muinoin helissyt häkki oli joutunut taidelukiolaisten riemuriiheksi. Mitä olisikaan sanonut rouva Alma Weckman, jos olisi saanut tietää millaista peliä pidettiin hänen hopeahäälahjakseen saamassaan huvilassa? Mutta toisaalta minne menevät varikset ja harakat kun laulurastas on hyljännyt pesänsä? Olisiko Alma vain sanonut: onneksi minulla ei ole enää silmiä eikä korvia…

Muistin oikein hyvin ne pari kesää lapsuudessani kun olin jo saanut kunnian vierailla samaisessa seraljissa. Olin saanut kävellä isän taluttamana Saimaan rantaan, kiilata varpaani kahden kiven väliin ja vaatia suoritukselleni kiitosta. Silloin talo oli annettu Aliupseerien liiton virkistyskäyttöön muutaman vuoden ajaksi. Jo silloin ”Turkkilainen sali” ja ”Kummitushuone” olivat kehittyneet kuvina takaraivoni sisäpintaan, kenties ylösalaisin ja alivalottuneina mutta pysyvästi. On selvää että jos näkee Rauhalinnan koiranputken korkuisena, mikään Alhambra ei voi sitä enää ylittää.

Minulla ei silloin vielä ollut montaa sanaa eikä mielipiteitä. En arvottanut kohteita niiden kiemuroiden tai suoralinjaisuuden mukaan. Tuntoaisti oli, ja se tallensi aivan yhtä hyvin koristeellisia takkoja ympäröineet keraamiset tursotteet ja kehysten voluutat kuin Saimaan rantakivien sileyden. Viisitoista talvea myöhemmin minä hamusin ja hyväilin samoja takkaa reunustavia kaakeleita kuin silloin, ja olin onnellinen kun vihdoinkin ylsin koskettamaan kolmion korkeinta harjaa, takan kehyksen huippua jossa esiintyi jonkinlainen tulta lietsova gorgoni johon lapsena en ollut ylettynyt. Nauroin, lauloin, olin humalassa.

Mitä oli se juoma joka oli vienyt meidät autuaitten maille? Kenen tekemä sotku? Tiedettiin että pohja oli tullut Kallen kotoa, mutta millä ihmeen karvaalla sitä oli jatkettu? Kullankeltainen juoma, mutta maistui ruosteelta. Iloliemi oli ollut mopon takapakissa ja osittain jäätynyt. Sitä kaadettiin kurkkuun suoraan kanisterista. Alkoholia siinä oli hyvin vähän. Juoma koostui enemmänkin haaveista ja Saimaan vedestä johon Katariina Suuren kerrottiin joskus pissanneen.

Nousuhumalainen joukko nousi kapeana jonona kuun valaisemaa Rauhalinnan rinnettä, aurasi jaloillaan tietä paakkuuntuneessa kovassa lumessa. Kolme pitkää ja kolme lyhyttä olentoa. Joukkueen kärjessä Kalle, kaikkien valtausten itseoikeutettu päällikkö, melkein paikkakuntalainen, katsellut ikänsä huvilaa ja tunsi sen kuin taskunsa. Heti Kallen perässä Molla, mukava joviaali tyttö mutta liian varhain lihonut, upottuaan murheisiinsa ja syötyään päivittäin noin kaksitoista Savo-Karjalan kuuluisaa sokeriräpylää. Mollan perässä Riina, tyttö johon en koskaan saanut mitään yhteyttä, vaikka hän pyysikin silloin tällöin letittämään tukkansa, jonka purki saman tien. Nilsiä, pitkä miehenalku, tyyppi kaupungilta, ei taidelukiolaisia mutta seurasi Riinaa kaikkialle. Harrasti valokuvausta, kalastusta ja kompastelua. Jos ei olisi p...