1. Taistelen cheerleadereita vastaan

TAISTELEN CHEERLEADEREITA VASTAAN

En olisi välittänyt posauttaa enää toista koulua hajalle kesälomalla. Mutta enkö minä vain maanantaiaamuna kesäkuun ensimmäisellä viikolla istunutkin äidin autossa Goode High Schoolin edessä East 81st Streetillä.

Goode toimi isossa ruskeasta kivestä rakennetussa talossa lähellä East Riverin rantaa. Koulun edessä seisoi muutama bemari ja Lincoln-limusiini. Koulun hienoa kiviporttia katsellessani mietin, kauanko menisi ennen kuin saisin koulusta kenkää.

”Älä suotta jännitä”, äiti sanoi jännittyneesti. ”Tämähän on vasta tutustumiskäynti. Ja pidä mielessä, että Paul on täällä töissä. Joten yritä olla…”

”Hajottamatta sitä?”

”Niin.”

Äitini miesystävä Paul Blofis seisoi oven edessä ja tervehti yhdeksänluokkalaisia näiden noustessa portaita. Hänellä oli mustassa tukassa harmaata, ja hän oli pukeutunut farkkuihin ja nahkatakkiin. Minusta hän muistutti televisionäyttelijää, mutta hän oli pelkkä englannin opettaja. Hän oli suostutellut Goode High Schoolin ottamaan minut yhdeksännelle luokalle, vaikka minut oli potkittu pellolle joka ikisestä koulusta, jota olin käynyt. Olin yrittänyt varoittaa häntä, että tämä olisi vikatikki, mutta hän ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa.

Katsoin äitiin. ”Ethän sinä vain ole kertonut hänelle minusta totuutta?”

Äiti naputti hermostuneesti sormilla ohjauspyörää. Hän oli pukeutunut työpaikkahaastattelua varten parhaaseen siniseen mekkoonsa ja hänellä oli korkeakorkoiset kengät.

”Ajattelin että meidän on syytä odottaa”, hän sanoi.

”Jotta emme säikäytä häntä karkuun.”

”Tutustumiskäynti menee varmasti hyvin. Sehän kestää vain aamupäivän.”

”Loistavaa”, minä sanoin. ”Minut erotetaan jo ennen kuin lukukausi alkaa.”

”Ajattele positiivisesti. Huomenna lähdet leirille! Ja kun pääset täältä koulusta, sinulla on treffit…”

”Eivät ne mitkään treffit ole!” minä hiillyin. ”Minä vain tapaan Annabethin.”

”Hän tulee leiriltä saakka sinua tapaamaan.”

”No joo.”

”Te menette elokuviin.”

”Aivan.”

”Kahdestaan.”

”Äiti!”

Hän nosti kätensä antautumisen merkiksi, mutta näin, että hänen oli vaikea pidätellä hymyään. ”Menehän jo. Illalla nähdään.”

Aioin juuri nousta autosta, kun satuin katsomaan koulun portaille. Paul Blofis tervehti tyttöä, jolla oli kähärä punainen tukka. Tytöllä oli punaruskea t-paita ja repaleiset farkut, joihin hän oli piirrellyt tussilla. Kun hän kääntyi, näin hänen kasvonsa vilaukselta ja käsivarsieni ihokarvat nousivat pystyyn.

”Percy?” äiti sanoi. ”Mikä hätänä?”

”Ei mi-ikään”, minä änkytin. ”Pääseekö sisälle jotain toista kautta?”

”Oikealla sivukadulla on ovi. Kuinka niin?”

”Nähdään illalla.”

Äiti aikoi sanoa jotain, mutta minä nousin autosta ja lähdin juoksemaan toivoen, ettei punapää huomaisi minua.

Mitä asiaa hänellä oli kouluun? Edes minulla ei voisi käydä niin huono tuuri.

Niinpä niin. Pian minulle selvisi, että minulle voisi käydä vielä paljon pahemmin.

Kouluun hiipiminen ei onnistunut. Sivuoven edessä seisoi kaksi cheerleaderia purppuran ja valkoisen värisissä asuissa valmiina yllättämään keltanokat.

”Moi!” He hymyilivät. Ajattelin, että se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun joku cheerleader oli minulle ystävällinen. Toinen oli blondi ja hänellä oli jäänsiniset silmät. Toinen oli musta tyttö, jolla oli kihara tukka kuin Medusalla (ja usko pois, minä tiedän mistä puhun). Kummankin nimi oli kirjailtu cheerleader-asuun, mutta minulla on lukihäiriö, joten kirjaimet näyttivät käsittämättömältä spagetilta.

”Tervetuloa uuteen kouluun”, blondi sanoi. ”Viihdyt ihan varmasti.”

Mutta kun hän syynäsi minua katsellaan, hänen ilmeensä sanoi pikemminkin Mikä ällö luuseri tämä on?

Toinen tyttö astui kiusallisen lähelle minua. Tavailin hänen miehustansa kirjailua ja sain selvää nimestä: Kelli. Hän tuoksui ruusulta ja joltain muulta, jonka muistin leirin ratsastustunneilta – vastapestyiltä hevosilta. Haju oli outo cheerleaderille. Ehkä hänellä oli oma hevonen. Hän astui niin lähelle, että minusta tuntui kuin hän olisi halunnut sysätä minut portailta alas. ”Mikä sinun nimesi on, fuksi?”

”Fuksi?”

”High schoolin ekaluokkalainen.”

”Percy.”

Tytöt katsoivat toisiaan.

”Ahaa, Percy Jackson”, blondi sanoi. ”Me olemme odottaneet sinua.”

Se sai selkäpiini karmimaan voi-ei-tapaan. Tytöt seisoivat oven edessä, niin etten päässyt sisään, ja hymyilivät epäystävällisesti. Käteni siirtyi vaistomaisesti kohti taskua, jossa pidin tappavaa kuulakynääni Anaklusmosta.

Sitten joku huusi sisältä nimeäni. Ääni oli Paul Blofisin. Hän oli kai käytävällä. En ollut koskaan ollut niin iloinen kuullessani hänen äänensä.

Cheerleaderit väistyivät. Astuin hädissäni heidän välistään ja paukautin vahingossa polveni Kellin reiteen.

Kolahdus.

Hänen jalastaan pääsi ontto, metallinen ääni, kuin olisin lyönyt polveni lipputankoon.

”Auts”, Kelli älähti. ”Varo vähän, fuksi.”

Vilkaisin alas, mutta hänen jalkansa näytti ihan tavalliselta. Olin liian hätääntynyt kysyäkseni mitään. Pinkaisin sisälle käytävään, ja tytöt nauroivat takanani.

”Siinähän sinä olet!” Paul sanoi. ”Tervetuloa Goodeen!”

”Moi, Paul… öh, herra Blofis.” Vilkaisin taakseni, mutta omituiset cheerleaderit olivat kadonneet.

”Percy, sinä näytät siltä kuin olisit nähnyt aaveen.”

”No joo…”

Paul läimäytti minua selkään. ”Ymmärrän hyvin, että sinua jännittää, mutta siihen ei ole mitään aihetta. Täällä on paljon oppilaita, joilla on luki- tai tarkkaavuushäiriö. Opettajat osaavat auttaa.”

Minun teki mieli nauraa. Kunpa luki- ja tarkkaavuushäiriö olisivat olleet minun isoin ongelmani! Ymmärsin kyllä, että Paul yritti auttaa, mutta jos olisin kertonut hänelle totuuden itsestäni, hän olisi joko pitänyt minua hulluna tai juossut parkuen tiehensä. Ajatellaan vaikka niitä cheerleadereita. Minulla oli heistä paha aavistus…

Sitten katsoin peremmälle käytävään ja muistin, että minulla oli toinenkin ongelma. Etuportailla näkemäni punapäinen tyttö astui parhaillaan pääovesta sisään.

Älä huomaa minua, minä rukoilin.

Mutta hän huomasi. Hänen silmänsä suurenivat.

”Missä uusien oppilaiden tutustumistilaisuus pidetään?” minä kysyin Paulilta.

”Voimistelusalissa. Tuolla päin. Mutta…”

”Heippa!”

”Percy!” hän huusi, mutta minä juoksin jo.

Hän oli kadonnut näkyvistä.

Voimistelusaliin oli menossa paljon oppilaita, ja pian minä olin vain yksi kolmestasadasta neljätoistavuotiaasta, jotka sulloutuivat katsomon penkeille. Marssiorkesteri soitti nuotin vierestä: kappale kuulosti siltä kuin joku olisi hakannut säkillistä kissoja alumiinisella baseball-mailalla. Eturivissä seisoi vanhempia oppilaita, todennäköisesti oppilasneuvoston jäseniä. He komeilivat koulun univormussa kuin olisivat pitäneet itseään tosi cooleina. Opettajat kiertelivät siellä täällä hymyillen ja kätellen oppilaita. Voimistelusalin seinillä oli purppuran ja valkoisen värisiä banderolleja, joissa luki TERVETULOA UUDET OPPILAAT, GOODE IS GOOD, YHTÄ PERHETTÄ OLLAAN KAIKKI ja muutama muu oikein riemukas iskulause, joista melkein tuli yrjö.

Yksikään meistä uusista oppilaista ei näyttänyt olevan haltioissaan. Ei ole coolia tulla tutustumistilaisuuteen kesäkuussa, kun koulu alkaa vasta syyskuussa. Mutta Goodessa ”Me valmistaudumme jo varhain loistamaan!” Ainakin koulun esitteessä väitettiin niin.

Orkesteri herkesi soittamasta. Liituraitapukuinen mies astui mikrofonin taakse ja rupesi puhumaan, mutta ääni kaikui salissa, niin etten saanut selvää, mistä hän paasasi. Hän olisi yhtä hyvin voinut kurlata suuvedellä.

Joku tarttui minua olkapäästä. ”Mitä sinä täällä teet?”

Kysyjä oli punapäinen painajaiseni.

”Rachel Elizabeth Dare”, minä sanoin.

Hänen suunsa loksahti auki kuin hänen olisi ollut vaikea uskoa, että minulla oli otsaa muistaa hänen nimensä. ”Ja sinä olet Percy. En kuullut sukunimeäsi joulukuussa, kun sinä yritit tappaa minut.”

”En minä yrittänyt… mitä sinä itse täällä teet?”

”Samaa kuin sinä kai. Tulin tutustumistilaisuuteen.”

”Asutko sinä New Yorkissa?”

”Hooverin padollako minun pitäisi asua?”

Asia ei ollut edes juolahtanut mieleen. Aina kun ajattelin häntä (enkä tarkoita, että olisin ajatellut häntä – hän vain kävi silloin tällöin mielessä, ymmärrätkö?), oletin hänen asuvan Hooverin padon seudulla, koska olin tavannut hänet siellä. Olimme olleet yhdessä kymmenisen minuuttia, joiden aikana olin vahingossa iskenyt häntä miekalla, hän oli pelastanut minun henkeni ja minä olin juossut pakoon perässäni lauma yliluonnollisia tappokoneita.

Joku sanoi meidän takaamme: ”Hei, iho umpeen! Cheerleaderit puhuvat.”

”Moi kaikki!” cheerleader-tyttö sanoi ylipirteästi mikrofoniin. Hän oli sama blondi, jonka olin nähnyt ovella. ”Minun nimeni on Tammi ja tämä on niinku Kelli.” Kelli heitti kärrynpyörän.

Rachel älähti vierelläni kuin häntä olisi pistetty neulalla. Muutama oppilas katsoi häneen päin hihittäen, mutta Rachel tuijotti cheerleadereita pelästynyt ilme kasvoillaan. Tammi ei näyttänyt huomanneen Rachelin huudahdusta. Hän rupesi kertomaan kaikista niistä mahtavista jutuista, joihin me keltanokat voisimme osallistua.

”Lähde äkkiä täältä!” Rachel sanoi minulle. ”Nyt heti!”

”Miksi?”

Rachel ei selittänyt. Hän nousi ja työntyi katsomon päähän piittaamatta siitä, että opettajat rypistivät otsaansa, ja oppilaat valittivat, kun hän astui heidän varpailleen.

Minä epäröin. Tammi selitti, että meidät jaettaisiin kohta ryhmiin ja sitten meille esiteltäisiin koulua. Kellin ja minun katseet kohtasivat. Hän hymyili huvittuneesti kuin odottaen, mitä minä tekisin. Olisi näyttänyt pahalta, jos olisin lähtenyt heti pois. Paul Blofis oli katsomossa muiden opettajien joukossa. Hän ihmettelisi, mikä minun oli.

Sitten ajattelin Rachel Elizabeth Darea ja hänen edellisenä talvena Hooverin padolla osoittamaansa ihmeellistä kykyä. Hän oli nähnyt vartijat, jotka eivät olleetkaan vartijoita, eivät edes ihmisiä. Nousin sydän jyskyttäen ja lähdin hänen perässään salista.

Löysin Rachelin musiikkiluokasta. Hän oli piilossa bassorummun takana lyömäsoittimien parissa.

”Tule tänne!” hän sanoi. ”Käy kyyryyn!”

Tuntui hoopolta piileskellä bongojen takana, mutta minä tottelin ja kyyristyin hänen viereensä.

”Seurasivatko he sinua?” Rachel kysyi.

”Ai ne cheerleaderitkö?”

Hän nyökkäsi huolestuneesti.

”En usko”, minä vastasin. ”Mitä he ovat? Mitä sinä näit?”

Hänen vihreät silmänsä olivat pelosta kirkkaat. Hänen kasvoillaan oli pisamia, jotka toivat minulle mieleen tähdistön. Hänen punaruskeassa t-paidassaan luki HARVARD ART DEPT. ”Sinä… sinä et uskoisi kuitenkaan.”

”Kyllä vain uskoisin”, minä lupasin. ”Minä tiedän, että sinä näet Sumun läpi.”

”Ai minkä?”

”Sumun. Se on… se on kuin huntu, joka kätkee näkyvistä sen, miten asiat oikeasti ovat. Joillakin kuolevaisilla on synnynnäinen kyky nähdä sen läpi. Sinulla esimerkiksi.”

Hän katsoi minua tutkivasti. ”Sinä sanoit Hooverin padollakin minua kuolevaiseksi. Ihan kuin et itse olisi.”

Minun teki mieli iskeä nyrkillä bongoa. Mitä minä oikein kuvittelin? En pystyisi ikinä selittämään. En saisi edes yrittää.

”Kerro nyt”, hän pyysi. ”Sinä tiedät, mitä ne tarkoittavat. Kaikki ne hirveät jutut, joita minä näen.”

”Tämä kuulostaa varmaan pimeeltä. Tiedätkö sinä mitään kreikkalaisista myyteistä?”

”Ai Minotauroksesta ja Hydrasta sun muista?”

”Kyllä, mutta voisitko olla lausumatta niitä nimiä ääneen minun kuullen?”

”Ja fuurioista, raivottarista”, hän innostui. ”Ja seireeneistä ja…”

”Riittää jo!” Katsoin ympärilleni musiikkiluokassa. Olin varma, että Rachel saisi verenhimoiset pahikset putkahtamaan seinistä esiin. Mutta me olimme edelleen kahden. Kuulin käytävästä ääniä, kun oppilaita tulvi ulos voimistelusalista. Ryhmät oli jaettu ja esittelykierrokset olivat alkaneet. Meillä ei ollut paljon aikaa jutella.

”Kaikki ne hirviöt”, minä sanoin, ”kaikki kreikkalaiset jumalat… ovat olemassa.”

”Arvasinhan minä!”

Olisin ollut huojentunut, jos hän olisi syyttänyt minua valehtelijaksi, mutta Rachel näytti siltä kuin olisin juuri vahvistanut hänen pahimmat epäilynsä.

”Et arvaa miten vaikeaa minulla on ollut”, hän sanoi. ”Olen vuosikaudet luullut, että olen tulossa hulluksi. En voinut kertoa kenellekään. En voinut…” Hän siristi silmiään. ”Hetkonen! Kuka sinä olet? Meinaan oikeasti?”

”En ainakaan hirviö.”

”No sen minä tiedän. Minä näkisin, jos olisit. Sinä näytät… sinulta. Mutta sinä et taida olla ihminen?”

Minä nielaisin. Minulla oli ollut kolme vuotta aikaa totutella siihen, kuka minä olin, mutta en ollut koskaan ennen puhunut siitä tavallisen kuolevaisen kanssa – paitsi äidin, mutta hän tiesi jo ennen minua. En tiedä miksi, mutta minä ajattelin, että rohkea rokan syö.

”Minä olen puoliverinen”, minä sanoin. ”Olen puoliksi ihminen.”

”Ja puoliksi mikä?”

Samassa Tammi ja Kelli astuivat musiikkiluokkaan. Ovi pamahti kiinni heidän perässään.

”Siinähän sinä olet, Percy Jackson”, Tammi sanoi. ”Sinun tutustumistilaisuutesi alkaa nyt.”

”He ovat kamalia!” Rachel sanoi järkyttyneenä.

Tammi ja Kelli olivat vielä purppuran ja valkoisen värisissä cheerleader-asuissaan ja pitelivät pompuloita kädessä.

”Miltä he näyttävät?” minä kysyin, mutta Rachel näytti olevan liian järkyttynyt voidakseen vastata.

”Unohda Rachel!” Tammi hymyili minulle leveästi ja lähestyi meitä. Kelli jäi oven eteen, jotta me emme voisi paeta.

He olivat saartaneet meidät. Tiesin, että pääsisimme ulos vain taistelemalla, mutta Tammin hymy oli niin häikäisevä, että se häiritsi ajatuksiani. Hänen siniset silmänsä olivat kauniit ja hänen hiuksensa laskeutuivat olkapäille niin…

”Percy”, Rachel varoitti.

Minä sanoin jotain tosi älykästä: ”Hä?”

Tammi tuli lähemmäksi. Hän ojensi pompuloitaan.

”Percy!” Rachelin ääni tuntui kuuluvan jostain kaukaa. ”Herätys!”

Jouduin pinnistämään kaikin tahdonvoimin, mutta sain kynän taskustani ja avasin sen. Anaklusmos kasvoi metrin mittaiseksi vaskimiekaksi, jonka terä hohti heikkoa kullanväristä valoa. Tammin hymy muuttui ylimieliseksi virneeksi.

”Älä nyt viitsi”, hän sanoi. ”Et sinä miekkaa tarvitse. Miten olisi suukko sen sijaan?”

Hän tuoksui ruusulta ja puhtaalta eläimen turkilta – erikoinen mutta jostain syystä pökerryttävä yhdistelmä.

Rachel nipisti minua kipeästi käsivarresta. ”Percy, hän haluaa purra sinua! Katso häntä!”

”Hän on mustasukkainen.” Tammi katsoi taakseen Kelliin päin. ”Saanko?”

Kelli seisoi vielä oven edessä ja lipoi nälkäisenä huuliaan. ”Siitä vain, Tammi. Sinä pärjäät hienosti.”

Tammi otti vielä yhden askeleen meitä kohti, mutta minä suuntasin miekkani kärjen hänen rintaansa. ”Peräänny!”

Hän murisi. ”Keltanokat”, hän sanoi halveksivasti. ”Tämä on meidän koulumme, puoliverinen. Me syömme kaikki, jotka haluamme syödä.”

Sitten hän alkoi muuttua. Väri katosi hänen kasvoistaan ja käsivarsistaan. Hänen ihonsa muuttui liidunvalkoiseksi, silmät muuttuivat kauttaaltaan punaisiksi. Hampaat kasvoivat teräviksi piikeiksi.

”Vampyyri!” minä huudahdin. Sitten huomasin hänen jalkansa. Cheerleaderin hameen alta esiin pistävä vasen raaja oli ruskea ja karvainen ja sen päässä oli aasin kavio. Oikea jalka oli ihmisen jalan mallinen, mutta se oli pronssia. ”Vampyyri jolla on…”

”Älä puhu jaloista!” Tammi tiuskaisi. ”On epäkohteliasta tehdä niistä pilaa.”

Hän astui lähemmäksi kummallisilla, eriparisilla koivillaan. Hän näytti totaalisen älyttömältä, varsinkin kun piteli pompuloita kädessä, mutta en pystynyt nauramaan, kun edessäni oli niin punaiset silmät ja terävät hampaat.

”Vampyyri, niinkö sinä sanoit?” Kelli hekotti. ”Se typerä taru perustuu meihin, senkin houkka. Me olemme empusoja, Hekaten palvelijoita.”

”Mmmm.” Tammi hivuttautui lähemmäksi minua. ”Musta magia teki meidät eläimestä, pronssista ja aaveesta! Meidät on tehty juomaan nuorten miesten verta. Annahan nyt jo se suukko!”

Hän paljasti terävät hampaansa. Olin niin lamaantunut, etten pystynyt liikkumaan, mutta Rachel heitti virvelirummun empusan päätä kohti.

Demoni sihisi ja huitaisi rummun sivuun. Se kieri lattialla nuottitelineiden välissä jouset kalvoa vasten rämisten. Rachel heitti ksylofonin, mutta demoni huitaisi senkin leikiten sivuun.

”Minä en yleensä tapa tyttöjä”, Tammi murisi. ”Mutta sinun kuolevaisen kohdalla minä teen poikkeuksen. Sinulla on hiukan liian hyvä näkö!”

Hän syöksyi Rachelia kohti.

”Ei!” Minä sivalsin Anaklusmoksella. Tammi yritti väistää terää, mutta se viilsi cheerleaderin puvun läpi, ja hirvittävän vaikerruksen päästäen Tammi räjähti pölyksi. Se karisi Rachelin päälle.

Rachel alkoi yskiä. Hän näytti siltä kuin hänen päälleen olisi kaadettu pussillinen vehnäjauhoja. ”Öklöä!”

”Sellaisia hirviöt ovat”, minä sanoin. ”Sori.”

”Sinä tapoit minun harjoittelijani!” Kelli huusi. ”Sinut, puoliverinen, pitää opettaa koulun tavoille.”

Sitten hänkin alkoi muuttua. Hänen kihara tukkansa leimahti loimuaviksi liekeiksi. Silmät muuttuivat punaisiksi. Hänelle kasvoi terävät hampaat. Hän lähti nilkuttamaan meitä kohti messinkijalka ja kavio musiikkiluokan lattialla epätasaisesti kolahdellen.

”Minä olen ylempiarvoinen empusa”, hän murisi. ”Yksikään sankari ei ole voittanut minua tuhanteen vuoteen.”

”Ei vai?” minä sanoin. ”Siinä tapauksessa on korkea aika korjata asia.”

Kelli oli Tammia paljon nopeampi. Hän väisti minun ensimmäisen iskuni ja sukelsi vaskipuhallinten joukkoon kaataen rivin pasuunoita. Niistä lähti melkoinen kolina. Rachel kompuroi pois tieltä. Minä asetuin hänen ja empusan väliin. Kelli kiersi meidän ympäri ja siirsi katseensa minusta miekkaan.

”Onpa soma pikku tikku”, hän sanoi. ”Vahinko, että se erottaa meidät toisistamme.”

Hänen muotonsa vaappui, hän oli vuoroin demoni, vuoroin söpö cheerleader. Minä yritin keskittyä, mutta muodonvaihdos häiritsi minua tosissaan.

”Poikaparka.” Kelli hekotti. ”Sinä et taida edes tietää, mistä on kyse. Pian sinun pikku leirisi on tulessa, kavereistasi tulee Ajan ruhtinaan orjia, etkä sinä voi tehdä mitään sen estämiseksi. Olisi armeliasta lopettaa sinut nyt heti ennen kuin joudut näkemään sen.”

Kuulin käytävästä ääniä. Oppilasryhmä lähestyi. Mies sanoi jotain kaappien yhdistelmälukoista.

Empusan silmät kirkastuivat. ”Erinomaista! Me saamme seuraa.”

Hän nosti lattialta tuuban ja heitti sen minua kohti. Rachel ja minä kyyristyimme. Tuuba lensi ylitsemme ja rysähti ikkunan läpi.

Käytävän äänet vaikenivat.

”Percy!” Kelli huusi esittäen pelästynyttä. ”Miksi sinä heitit sen?”

Yllätyin niin kovasti, etten osannut sanoa mitään. Kelli nosti lattialta nuottitelineen ja lakaisi sillä kumoon rivin klarinetteja ja huiluja. Tuolit ja nuottitelineet kaatuivat rymisten.

”Lopeta!” minä huusin.

Nyt käytävästä kuului juoksuaskelia. Ne lähestyivät ovea.

”Tervehtikäämme vieraita!” Kelli näytti teräviä hampaitaan ja juoksi ovelle. Minä ryntäsin hänen peräänsä Anaklusmos kädessä. Minun olisi estettävä häntä käymästä kuolevaisten kimppuun.

”Percy, älä!” Rachel huusi. Mutta minä tajusin liian myöhään, mitä Kellillä oli mielessä.

Kelli kiskaisi oven auki. Paul Blofis ja ryhmä uusia oppilaita kavahtivat pelästyneinä taaksepäin. Minä nostin miekkani.

Empusa kääntyi viime hetkellä takaisin minuun päin ja esitti pelokasta uhria. ”Älä satuta minua!” hän huusi. En pystynyt enää pysäyttämään miekkaani. Se oli jo liikkeessä.

Juuri ennen kuin taivaanvaski osui Kelliin, hän räjähti liekkeihin kuin palopommi. Liekit alkoivat leiskua sinne tänne. En ollut koskaan ennen nähnyt hirviön tekevän sellaista, mutta en ehtinyt jäädä ihmettelemään. Peräännyin musiikkiluokkaan, kun liekit nuolivat oviaukkoa.

”Percy?” Paul Blofis näytti läpeensä ällistyneeltä tuijottaessaan minua liekkien yli. ”Mitä sinä olet tehnyt?”

Oppilaat juoksivat kirkuen käytävää pitkin turvaan. Palohälytin alkoi rämistä. Kattosprinklereistä rupesi suhisemaan vettä.

Rachel kiskaisi minua hihasta tämän sekasorron keskellä. ”Sinun pitää livistää!”

Hän oli oikeassa. Koulu paloi, ja minä saisin syyn kontolleni. Kuolevaiset eivät näe kunnolla Sumun läpi. Heidän mielestään minä olin käynyt silminnäkijöiden edessä viattoman cheerleaderin kimppuun. En pystyisi mitenkään selittämään sitä. Käänsin Paulille selkäni ja otin vauhtia kohti musiikkiluokan särkynyttä ikkunaa.

Juoksin kujalta East 81st Streetille ja törmäsin Annabethiin.

”Oho, sinähän olet aikaisin liikkeellä!” Hän nauroi ja tarttui minua hartioista, jotten kaatunut. ”Katso eteesi, leväaivo!”

Silmänräpäyksen ajan hän oli hyvällä päällä ja kaikki oli ok. Hänellä oli farkut ja leirin oranssi t-paita. Kaulassa oli savihelminauha. Hän oli sitonut vaalean tukkansa poninhännälle. Hänen harmaat silmänsä säkenöivät. Hän näytti siltä, että oli valmis lähtemään elokuviin ja hillumaan minun kanssani koko iltapäivän.

Sitten Rachel Elizabeth Dare, joka oli vielä hirviöpölyn peitossa, säntäsi kujalta kadulle huutaen: ”Percy, odota!”

Annabethin hymy hyytyi. Hän katsoi pitkään Rachelia ja sitten koulua. Hän näytti vasta silloin huomaavan mustan savun ja palohälyttimien räminän.

Hän katsoi minua otsa rypyssä. ”Mitä sinä olet tällä kertaa mennyt tekemään? Ja kuka hän on?”

”Ai joo.” Minä esittelin tytöt toisilleen. ”Rachel on, öh, kai kaverini.”

En oikein tiennyt, miksi sanoa Rachelia. Enhän minä edes kunnolla tuntenut häntä, mutta oltuamme kahdesti vähällä päästä hengestämme, en voinut sanoa häntä ventovieraaksi.

”Moikka”, Rachel sanoi. Sitten hän kääntyi minun puoleeni. ”Sinä olet mielettömässä posessa. Ja olet minulle vielä selityksen velkaa.”

Poliisiautojen sireenit ulvoivat saaren rantaa myötäilevällä moottoritiellä.

”Percy”, Annabeth sanoi viileästi. ”Meidän pitää lähteä.”

”Minä haluan kuulla lisää puoliverisistä”, Rachel sanoi. ”Ja hirviöistä. Ja niistä jumalista.” Hän tarttui minua käsivarresta, veti taskustaan tussin ja kirjoitti kämmeneeni puhelinnumeron. ”Sinä soitat minulle ja selität, kuuletko sinä? Olet sen minulle velkaa. Ja ala laputtaa!”

”Mutta…”

”Minä keksin jonkin sepustuksen”, Rachel sanoi. ”Sanon, ettei se ollut sinun vikasi. Ala mennä jo!”

Hän pinkaisi takaisin koulun suuntaan ja jätti Annabethin ja minut kadulle.

Annabeth katsoi minua sekunnin ajan. Sitten hän kääntyi ja lähti kävelemään.

”Odota!” Minä hölkkäsin hänen peräänsä. ”Koulussa oli kaksi empusaa”, minä yritin selittää. ”He olivat pukeutuneet cheerleadereiksi ja sanoivat, että leiri palaa vielä poroksi ja…”

”Kerroitko sinä kuolevaiselle tytölle puoliverisistä?”

”Hän näkee Sumun läpi. Hän näki hirviöt ennen minua.”

”Eli sinä kerroit hänelle totuuden.”

”Hän tunnisti minut Hooverin padolta, joten…”

”Oletko sinä tavannut hänet ennenkin?”

”No viime talvena. Mutta en minä oikeastaan edes tunne häntä.”

”Hän on aika söpö.”

”Mi-minä en ole edes ajatellut sitä.”

Annabeth käveli edelleen kohti York Avenueta.

”Minä hoidan kouluasian”, minä lupasin. Halusin vaihtaa puheenaihetta. ”Kyllä se järjestyy.”

Annabeth ei suostunut edes katsomaan minuun päin. ”Yhteinen iltapäivä meni näköjään puihin. Sinut pitää saada täältä muualle nyt kun poliisit etsivät sinua.”

Savu tuprusi takanamme Goode High Schoolista. Olin melkein näkevinäni tummassa tuhkapilvessä kasvot – punasilmäisen demonin, joka ilkkui minulle.

Pian sinun pikku leirisi on tulessa, Kelli oli sanonut. Kavereistasi tulee Ajan ruhtinaan orjia.

”Olet oikeassa”, minä sanoin Annabethille raskain sydämin. ”Meidän pitää lähteä Puoliveristen leirille ja heti.”

2. Saan Manalasta häirikkösoiton

SAAN MANALASTA HÄIRIKKÖSOITON

Mikään ei kruunaa täydellistä aamupäivää kuten pitkä taksimatka äkäisen tytön kanssa.

Yritin jututtaa Annabethia, mutta hän käyttäytyi kuin olisin juuri antanut hänen mummolleen turpiin. Sain puristetuksi hänestä vain sen, että hän oli viettänyt San Franciscossa hirviöitä vilisevän kevään, että hän oli käynyt leirillä joulun jälkeen kahdesti, joskaan hän ei suostunut kertomaan, miksi (mikä otti minua päähän, koska hän ei ollut edes ottanut yhteyttä käydessään New Yorkissa), ja ettei hän ollut saanut mitään uutta selville Nico di Angelon olinpaikasta (pitkä tarina).

”Oletko kuullut Lukesta?” minä kysyin.

Hän pudisti päätään. Tiesin, että puheenaihe oli hänelle arka. Annabeth oli aina ihaillut Lukea, entistä Hermeen ryhmän leiriohjaajaa, joka oli pettänyt meidät ja loikannut pahan titaanin Kronoksen puolelle. Annabeth piti vielä Lukesta vaikkei suostunut myöntämään sitä. Kun olimme edellisenä talvena taistelleet Lukea vastaan Tamalpaisvuorella, Luke oli kuin ihmeen kautta selvinnyt hengissä pudottuaan viisitoista metriä jyrkänteeltä alas. Sikäli kuin minä tiesin, hän purjehti edelleen demoneja kuhisevalla risteilijällään sillä aikaa, kun hänen pirstottu isäntänsä Kronos eheytyi hiljakseen kultaisessa arkussa ja odotti, kunnes hänellä olisi tarpeeksi voimia käydä Olympoksen jumalia vastaan. Me kutsumme sitä puolijumalten kielellä probleemaksi.

”Tamvuorella vilisee vielä hirviöitä”, Annabeth sanoi ”En uskaltanut mennä lähellekään, mutta tuskin Luke on siellä. Luulen, että tietäisin, jos hän olisi.”

Se ei pahemmin rauhoittanut mieltä. ”Entä Grover?”

”Hän on leirillä”, Annabeth vastasi. ”Tapaamme hänet tänään.”

”Oliko hänellä onnea? Tarkoitan Panin etsinnässä?”

Annabeth hypisteli kaulanauhaansa kuten aina ollessaan huolestunut.

”Pian näet”, hän vastasi. Muuta hän ei selittänyt.

Brooklynin läpi ajaessamme soitin äidille Annabethin puhelimella. Me puoliveriset yritämme välttää kännyköiden käyttöä, koska meidän äänemme lähettäminen radioaalloilla on kuin ampuisi hätäraketin hirviöiden nähtäväksi: Täällä minä olen! Ole hyvä ja syö minut nyt! Mutta ajattelin, että tämä puhelu oli tärkeä. Jätin kotivastaajaan viestin, jossa yritin selittää, mitä koulussa oli tapahtunut. En tainnut selittää kovin hyvin. Sanoin äidille, että minä olin kunnossa, hänellä ei ollut syytä huoleen, ja että jäisin leirille siihen asti, kunnes pöly laskeutuisi. Pyysin äitiä sanomaan Paul Blofisille, että olin pahoillani.

Sen jälkeen istuimme taksissa hiljaa. Kaupunki suli pois. Ajoimme moottoritieltä Long Islandin pohjoisosan maaseudulle, missä oli hedelmä- ja viinitarhoja ja tien varressa kasviskojuja.

Tuijotin puhelinnumeroa, jonka Rachel Elizabeth Dare oli kirjoittanut kämmeneeni. Oli ihan hullua, mutta minun teki mieli soittaa hänelle. Hän voisi kenties auttaa minua ymmärtämään, mistä empusa oli puhunut – mitä se demoni oli tarkoittanut leirin palamisella ja kavereideni joutumisella vangeiksi. Ja miksi Kelli oli räjähtänyt tuleen.

Tiesin, etteivät hirviöt ikinä kuole lopullisesti. Jossain vaiheessa, ehkä viikkojen, kuukausien tai vuosien päästä, Kelli muodostuisi uudelleen Manalassa kiehuvasta esihistoriallisesta pahuudesta. Mutta hirviöt eivät silti yleensä anna tuhota itseään kovinkaan helposti. Sikäli kuin edes olin tuhonnut hänet.

Taksi kääntyi tielle numero 25A. Ajoimme pohjoisrannan metsän halki, kunnes vasemmalla tuli näkyviin matala harju. Annabeth pyysi kuljettajaa kääntymään tielle 3.141, joka johti Puoliveristen kukkulan vierestä.

Kuljettaja kurtisti otsaansa. ”Siellä ei ole yhtikäs mitään. Haluatteko varmasti jäädä siellä kyydistä?”

”Kyllä, kiitos.” Annabeth ojensi hänelle tukun kuolevaisten seteleitä, ja kuljettaja päätti olla inttämättä vastaan.

Annabeth ja minä kiipesimme harjulle. Nuori vartijalohikäärme torkkui petäjän ympärille käpertyneenä, mutta meidän lähestyessämme se nosti kuparinruskeaa päätään ja antoi Annabethin rapsuttaa leukansa alta. Höyryä sihisi sen sieraimista kuin teepannusta, ja sen silmät menivät mielihyvästä ristiin.

”Moi, Peleus”, Annabeth sanoi. ”Oletko pitänyt leiristä hyvää huolta?”

Lohikäärme oli ollut vajaan kahden metrin mittainen, kun olin nähnyt sen viimeksi. Nyt se oli kasvanut ainakin kak...