Kansi

Nimiö

Tekijänoikeudet

Englanninkielinen alkuteos

The Vampire Diaries: The Return: The Nightfall

All rights reserved. No part of this book may be used or reproduced in any manner whatsoever without written permission except in the case of brief quotations embodied in critical articles and reviews.

Published by arrangement with Rights People, London.

Suomenkielinen laitos © Kustannusosakeyhtiö Otava

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2011 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-25793-6

Kustannusosakeyhtiö Otava 2011

Johdanto

Ste-fan?

Elena tuskastui. Hän ei pystynyt muodostamaan sanaa mielessään niin kuin olisi halunnut.

”Stefan”, Stefan kannusti, nojasi ja katsoi Elenaa silmillä, jotka saivat tämän melkein aina unohtamaan, mitä hän yritti sanoa. Ne loistivat kuin kevään vihreät lehdet auringonvalossa. ”Stefan”, hän toisti. ”Osaatko sinä sanoa sen, kultaseni?”

Elena katsoi häneen ylpeänä. Stefan oli niin komea, että mursi Elenan sydämen kalpeine veistoksellisine piirteineen ja tummine hiuksineen, jotka putosivat huolettomasti hänen otsalleen. Elena halusi pukea sanoiksi kaikki ne tunteet, jotka olivat kasaantuneet hänen kankean kielensä ja uppiniskaisen mielensä taakse. Hänen täytyi kysyä Stefanilta… ja kertoa tälle niin paljon. Mutta äänteet eivät suostuneet tulemaan vielä. Ne juuttuivat hänen kielelleen. Hän ei pystynyt edes lähettämään niitä telepaattisesti Stefanille – kaikki tuli katkelmallisina kuvina.

Oli sentään vasta hänen uuden elämänsä seitsemäs päivä.

Stefan kertoi hänelle, että kun hän oli ensi kertaa herännyt ja tullut kuolemansa jälkeen takaisin tuonpuoleisesta, hän oli kyennyt kävelemään ja puhumaan ja tekemään kaikenlaista, minkä hän nyt näytti unohtaneen. Stefan ei tiennyt, miksi hän oli unohtanut – Stefan ei ollut koskaan tiennyt vampyyrien lisäksi ketään, joka olisi palannut kuolleista – ja vaikka Elena oli ollut vampyyri, hän ei totisesti ollut enää.

Stefan oli myös vakuuttanut hänelle, että hän oppisi joka päivä salamannopeasti uutta. Uusia kuvia, uusia ajatussanoja. Vaikka hänen oli joskus vaikea kommunikoida, Stefan oli varma, että hän olisi taas pian oma itsensä. Silloin hän käyttäytyisi kuin teini-ikäinen, jollainen hän todellisuudessa oli. Hän ei olisi enää nuori aikuinen, jolla oli lapsen mieli, sellainen joksi henget olivat selvästikin hänet halunneet: kasvamaan ja näkemään maailman uusin silmin, lapsen silmin.

Elenasta henget olivat olleet hiukan epäoikeudenmukaisia. Entä jos Stefan löytäisi sillä välin jonkun, joka osaisi kävellä ja puhua – ja jopa kirjoittaa? Tämä huolestutti Elenaa.

Sen takia Stefan oli muutama yö sitten herännyt ja huomannut, että Elena ei ollut vuoteessaan. Hän oli löytänyt Elenan kylpyhuoneesta tutkimasta huolestuneena sanomalehteä ja yrittämästä saada järkeä niihin pieniin koukeroihin, joiden hän tiesi olevan hänen ennen tunnistamiaan sanoja. Paperia täplittivät hänen kyyneltensä jättämät jäljet. Kiemurat eivät tarkoittaneet hänen mielestään mitään.

”Mutta miksi, kulta? Kyllä sinä opit uudestaan lukemaan. Miksi kiirehtiä?”

Se oli ennen kuin Stefan näki liian kovan otteen katkaisemat lyijykynän palaset ja huolellisesti varastoidut paperilautasliinat. Elena oli käyttänyt niitä yrittäessään matkia sanoja. Jos hän osaisi kirjoittaa niin kuin muut ihmiset, Stefan ehkä lakkaisi nukkumasta tuolissaan ja pitäisi häntä sylissään isossa vuoteessa. Stefan ei lähtisi etsimään jotakuta vanhempaa ja fiksumpaa. Hän tietäisi, että Elena oli aikuinen.

Elena näki, kuinka Stefan kokosi tämän kaiken hitaasti mielessään, ja näki kyynelten kihoavan hänen silmiinsä. Stefan oli kasvatettu uskomaan, että hänen ei olisi sallittu itkeä, tapahtuipa mitä hyvänsä. Mutta hän oli kääntänyt selkänsä Elenalle ja hengitti hitaasti ja syvään hyvin pitkältä tuntuvan ajan.

Sitten Stefan oli nostanut Elenan syliinsä, kantanut hänet oman huoneensa vuoteeseen, katsonut häntä silmiin ja sanonut: ”Elena, kerro minulle, mitä haluat minun tekevän. Vaikka se olisi mahdotonta, teen sen. Minä vannon. Kerro minulle.”

Kaikki ne sanat, jotka Elena halusi välittää ajatuksina Stefanille, olivat vielä juuttuneet hänen sisälleen. Hänen omat silmänsä täyttyivät kyynelistä, jotka Stefan taputteli pois sormillaan, ikään kuin voisi pilata mittaamattoman arvokkaan maalauksen koskemalla siihen liian kovakouraisesti.

Sitten Elena kohotti kasvonsa, sulki silmänsä ja mutristi suutaan hieman. Hän kaipasi suudelmaa. Mutta…

”Olet mieleltäsi vasta lapsi nyt”, Stefan tuskaili. ”Miten voin käyttää sinua hyväksi?”

Heillä oli ollut yhteinen viittomakieli Elenan entisessä elämässä, ja Elena muisti sen vielä. Hänellä oli ollut tapana napauttaa leuanalustaan siitä, missä se oli pehmein: yksi, kaksi, kolme kertaa.

Se tarkoitti, että hän tunsi olonsa epämukavaksi, sisimmässään. Ikään kuin hänen kurkussaan olisi ollut pala. Se tarkoitti, että hän halusi…

Stefan voihkaisi.

”Minä en voi…”

Tap, tap, tap…

”Et ole vielä entiselläsi…”

Tap, tap, tap…

”Kuuntele minua, kulta…”

TAP! TAP! TAP! Elena tuijotti Stefania anovasti. Jos hän olisi osannut puhua, hän olisi sanonut: Voi ole kiltti, usko minua – en minä ole täysin tyhmä. Ole kiltti ja kuuntele, mitä minä en pysty sanomaan sinulle.

”Sinuun sattuu. Sinuun todella sattuu”, Stefan oli tulkinnut jonkinlaisen huumaantuneen alistumisen vallassa. ”Minä… jos minä… jospa minä otan vähän…”

Yhtäkkiä Stefanin sormet olivat olleet viileät ja varmat, ne olivat siirtäneet Elenan päätä, kääntäneet sen juuri oikeaan kulmaan, ja samassa Elena oli tuntenut puraisun, joka sai hänet vakuuttuneemmaksi kuin mikään muu, että hän oli elossa eikä ollut enää henki.

Silloin hän oli ollut hyvin varma siitä, että Stefan rakasti häntä eikä ketään muuta, ja hän voisi kertoa Stefanille joitakin niistä asioista, joista hän halusi puhua. Mutta hänen piti kertoa ne pieninä huudahduksina – ei kuitenkaan tuskan aiheuttamina – niin että tähdet, komeetat ja valojuovat putoilisivat hänen ympärillään. Stefan oli ollut se, joka ei ollut kyennyt välittämään ajatuksena ainoatakaan sanaa hänelle. Stefan oli mykistynyt.

Elenasta se oli pelkästään oikeudenmukaista. Sen jälkeen Stefan piteli häntä sylissään yöllä, ja hän oli ikuisesti onnellinen.

Ensimmäinen luku

Damon Salvatore vetelehti ilmassa, missä häntä nimellisesti kannatteli jonkin puun oksa… kuka nyt puiden nimet tietäisi? Kuka niistä välittäisi pätkän vertaa? Puu oli niin korkea, että hän saattoi kurkkia Caroline Forbesin kolmannen kerroksen makuuhuoneeseen, ja lisäksi siihen oli hyvä nojata. Hän nojautui mukavaan oksanhaarukkaan, risti kätensä ja roikotti toista saappaan verhoamaa jalkaa lähes kymmenen metrin korkeudessa. Hän tunsi olonsa mukavaksi kuin kissa, kun hän katseli näkymää silmät puoliummessa.

Hän odotti aamuyön maagista kello 4.44:n hetkeä, jolloin Caroline suorittaisi eriskummallisen rituaalinsa. Hän oli katsonut sen lumoutuneena kahdesti. Samassa häntä puraisi hyttynen.

Se oli naurettavaa, koska hyttyset eivät saalistaneet vampyyreja. Vampyyrien veri ei ollut ravintopitoista niin kuin ihmisten. Mutta varmasti niskassa oli tuntunut hyönteisen pisto.

Hän käännähti katsomaan taakseen ja tunsi leppeän kesäyön kaikkialla ympärillään – eikä nähnyt mitään.

Jonkin havupuun neulasia. Missään ei näkynyt mitään lentävää. Mikään ei ryöminyt neulasten päällä.

Hyvä on sitten. Se oli varmastikin havunneulanen. Mutta se toden totta sattui. Ja ajan myötä kipu koveni sen sijaan että olisi lieventynyt.

Itsetuhoinen mehiläinenkö? Damon tunnusteli niskaansa huolellisesti. Ei myrkkypussia, ei pistintä. Vain pikkuruinen kimmoisa paukama, joka teki kipeää.

Hetkeä myöhemmin hänen huomionsa kiinnittyi taas ikkunaan.

Hän ei ollut varma, mitä täsmälleen tapahtui, mutta hän tunsi äkillistä Voiman värinää nukkuvan Carolinen ympärillä, ja se toi mieleen surisevan korkeajännitejohdon. Surina oli jo monta päivää sitten houkutellut hänet tähän paikkaan, mutta kun hän oli saapunut, hän ei tuntunut pystyvän löytämään sen lähdettä.

Kello soi, kun se oli 4.40. Caroline heräsi ja viskasi kellon huoneen poikki.

Onnen tyttö, Damon ajatteli häijyn arvostavasti. Jos olisin ihmisroisto enkä vampyyri, silloin siveytesi – olettaen että siitä on jotakin jäljellä – saattaisi olla uhattuna. On sinun onnesi, että jouduin luopumaan kaikesta sellaisesta lähes puolituhatta vuotta sitten.

Damon väläytti hymyn, jota ei suunnannut mihinkään erityisesti, piti sitä yllä sekunnin kahdeskymmenesosan ja sammutti sen sitten, ja hänen mustat silmänsä kylmenivät. Hän katsoi taas avoimesta ikkunasta sisään.

Kyllä… hänestä oli aina tuntunut, että hänen idioottimainen nuorempi veljensä ei arvostanut tarpeeksi Caroline Forbesia. Ei epäilystäkään, etteikö tyttö ollut katsomisen arvoinen: pitkät, kullanruskeat raajat, hyvinmuodostunut vartalo, pronssinväriset hiukset, jotka laskeutuivat laineina hänen kasvojensa ympärille. Puhumattakaan hänen psyykestään. Luonnostaan vääristynyt, kostonhimoinen ja häijy. Ihastuttava. Jos Damon ei ollut erehtynyt, Caroline työskenteli parhaillaan pöytänsä ääressä pienten voodoonukkejensa parissa.

Loistavaa.

Damon katseli mielellään taiteilijoiden työskentelyä.

Vieras Voima hurisi edelleen, eikä hän vieläkään saanut paikannettua sitä. Oliko se sisällä – tytössä? Varmastikaan ei.

Caroline haali juuri hätäisesti käsiinsä jotakin, mikä näytti silkkiseltä vihreältä hämähäkinseitiltä. Hän riisui t-paitansa ja – melkein liian nopeasti, jotta vampyyrin silmä olisi nähnyt – oli jo pukeutunut alusasuun, joka sai hänet näyttämään viidakkoprinsessalta. Hän tuijotti kiinteästi omaa kuvaansa lattialla seisovasta kokovartalopeilistä.

Mitä kummaa sinä voit odotella, tyttöseni? Damon ihmetteli.

No – Damon voisi itse ihan yhtä hyvin pitää matalaa profiilia. Äkillinen tumma lehahdus, jonka seurauksena syvänmusta höyhen putosi maahan, ja yhtäkkiä puussa istui vain poikkeuksellisen iso varis.

Damon tarkkaili kiinteästi yhdellä linnunsilmällä, kun Caroline liikahti yhtäkkiä eteenpäin kuin sähköiskun saaneena, huulet raollaan ja katse kiinnitettynä johonkin, mikä näytti hänen omalta peilikuvaltaan.

Sitten Caroline hymyili sille tervehdykseksi.

Nyt Damon pystyi paikantamaan Voiman lähteen. Se oli peilin sisällä. Ei varmastikaan samassa ulottuvuudessa kuin itse peili, mutta siihen sisällytettynä.

Caroline käyttäytyi – omituisesti. Hän heilautti pitkät pronssinväriset kutrinsa taaksepäin niin, että ne valahtivat mahtavassa epäjärjestyksessä alas hänen selkäänsä; hän kostutti huulensa ja hymyili kuin rakastajalle. Kun hän puhui, Damon saattoi kuulla hänet aivan selvästi.

”Kiitos. Mutta olet myöhässä tänään.”

Makuuhuoneessa ei ollut vieläkään ketään Carolinea lukuun ottamatta, eikä Damon kuullut minkäänlaista vastausta. Mutta Carolinen huulet peilissä eivät liikkuneet samassa tahdissa todellisen tytön huulten kanssa.

Damon arvosti aina ihmisille tehtyjä kepposia. Hyvin hoidettu, olitpa kuka hyvänsä!

Lukiessaan peilitytön huulilta sanoja hän sai selville jotakin sellaista kuin olen pahoillani. Ja ihastuttava.

Damon kallisti päätään.

Carolinen peilikuva sanoi: ”… ei sinun tarvitse… tämänpäiväisen jälkeen.”

Todellinen Caroline vastasi käheällä äänellä: ”Mutta entä jos en pysty huijaamaan heitä?”

Ja peilikuva: ”… saat apua. Älä ole huolissasi…”

”Hyvä on. Eikä kukaan loukkaannu kuolettavasti, eihän? Tarkoitan, että kysymyksessä ei ole kuolema – ihmisille siis.”

Peilikuva: ”Miksi pitäisi olla…?

Damon hymyili itsekseen. Kuinka monta kertaa aikaisemmin hän oli kuullut tuollaista sanavaihtoa? Saalistajana hän itse tiesi: Ensin tyttö houkuteltiin olohuoneeseen, sitten häntä suostuteltiin, ja ennen kuin hän tajusikaan, häneltä saatiin mitä tahansa, kunnes häntä ei enää tarvittu.

Ja silloin – Damonin mustat silmät välkähtivät – oli uuden saaliin aika.

Nyt Caroline väänteli käsiään. ”Vain niin kauan kuin sinä todellakin – tiedäthän. Mitä lupasit. Tarkoitatko todella, että rakastat minua?”

”… luota minuun. Huolehdin sinusta – ja sinun vihollisistasi. Olen jo aloittanut…”

Samassa Caroline ojentautui ja ojentautui niin, että Robert E. Lee -lukion pojat olisivat maksaneet mitä vain, että olisivat päässeet näkemään. ”Juuri sen haluan nähdä”, hän sanoi. ”Olen vain niin kurkkuani myöten täynnä, kun kuulen että Elena sitä ja Stefan tätä… ja nyt se kaikki alkaa taas.”

Caroline keskeytti äkkiä, ikään kuin joku olisi lyönyt luurin hänen korvaansa ja hän tajusi sen vasta nyt. Hetkeksi hänen silmänsä kapenivat ja suu kiristyi ohueksi viivaksi. Sitten hän rentoutui hitaasti. Hänen katseensa oli edelleen peiliin kiinnitettynä, ja toinen käsi kohosi, kunnes se oli kevyesti vatsan päällä. Hän tuijotti sitä, hänen piirteensä näyttivät pehmenevän ja ilme suli huoleksi ja levottomuudeksi.

Mutta Damon ei ollut hetkeksikään irrottanut katsettaan peilistä. Normaali peili, normaali peili, normaali peili – là era! Juuri viime hetkellä Carolinen kääntyessä poispäin peilissä välähti punaista.

Liekkejä?

Mitä ihmettä oli meneillään? Damon mietti laiskasti, kun hän väristen muuttui kiiltävästä variksesta järkyttävän komeaksi nuorukaiseksi, joka loikoili korkealla puunoksalla. Varmastikaan peiliolio ei ollut Fell’s Churchista. Mutta kuulosti siltä kuin se aikoisi aiheuttaa hankaluuksia hänen veljelleen. Kaunis hymy häivähti Damonin huulilla.

Kaikkein mieluiten Damon näkisi omahyväisen ja tekopyhän, Olen sinua parempi sillä en juo ihmisverta -Stefanin joutuvan vaikeuksiin.

Fell’s Churchin teini-ikäiset – ja jotkut aikuisetkin – pitivät Stefan Salvatoren ja paikallisen kaunokaisensa Elena Gilbertin tarinaa nykyaikaisena Romeo ja Julia -kertomuksena. Kun muuan hullu oli ottanut heidät vangikseen, Elena oli antanut henkensä pelastaakseen Stefanin, ja lopulta Stefan oli kuollut sydänsuruun. Oli jopa kuulunut huhuja, että Stefan ei ollut aivan ihminen… vaan jotakin muuta. Paholaisrakastaja, jonka pelastaakseen Elena oli kuollut.

Damon tiesi totuuden. Tietenkin Stefan oli kuollut – mutta hän oli ollut kuolleena jo satoja vuosia. Ja totta oli, että hän oli vampyyri, mutta hänen kutsumisensa paholaiseksi oli kuin olisi väittänyt Helinäkeijua vaarallisesti aseistetuksi.

Samaan aikaan näytti siltä, että Caroline ei voinut lakata puhumasta tyhjälle huoneelle.

”Odotahan vain”, hän kuiskasi kävellessään epäjärjestyksessä olevien paperi- ja kirjapinojen luo, jotka täyttivät hänen kirjoituspöytänsä.

Hän penkoi papereita, kunnes löysi pienoiskokoisen videokameran, josta häntä kohti paistoi vihreä valo kuin yksittäinen tuijottava silmä. Varovasti hän yhdisti kameran tietokoneeseensa ja ryhtyi kirjoittamaan salasanaansa.

Damonilla oli paljon parempi näkö kuin ihmisillä, ja hän näki selvästi ruskettuneet sormet ja pitkät pronssinväriset kynnet: CFRULES. Caroline Forbes rules eli on paras, Damon ajatteli. Säälittävää.

Samassa Caroline kääntyi, ja Damon näki kyynelten nousevan hänen silmiinsä. Seuraavassa hetkessä tyttö yllättäen nyyhkytti.

Caroline istahti raskaasti vuoteelleen, itki ja keinutti itseään edestakaisin, ja silloin tällöin hän silitti patjaa käsi nyrkkiin puristuneena. Mutta enimmäkseen hän vain nyyhkytti nyyhkyttämistään.

Damon oli ällistynyt. Mutta sitten tottumus otti vallan, ja hän mumisi: ”Caroline? Caroline, saanko tulla sisään?”

”Mitä? Kuka?” Caroline katsoi hermostuneena ympärilleen.

”Damon täällä. Saanko tulla sisään?” hän kysyi, ja hänen äänensä tihkui teeskenneltyä myötätuntoa samalla kun hän käytti mielenhallintaa Carolineen.

Kaikki vampyyrit pystyivät hallitsemaan kuolevaisia. Voiman mahdin suuruus määräytyi monesta asiasta: vampyyrin ruokavaliosta (ihmisveri oli ehdottomasti kaikkein vahvinta), uhrin tahdovoimasta, vampyyrin ja uhrin suhteesta, vuorokaudenajasta – ja niin monesta muusta asiasta, että edes Damon ei ymmärtänyt siitä kaikkea. Hän tiesi vain, milloin hänen oma Voimansa kiihtyi, ja se kiihtyi nyt.

Ja Caroline odotti.

”Voin siis tulla sisään?” Damon kysyi kaikkein sointuvimmalla, kaikkein suostuttelevimmalla äänellään ja murskasi samalla Carolinen voimakkaan tahdon vielä voimakkaamman tahdon alle.

”Kyllä”, Caroline vastasi, pyyhki nopeasti silmiään eikä ilmeisestikään pitänyt sitä yhtään kummallisena, että Damon astui sisään kolmannen kerroksen ikkunasta. Heidän katseensa kohtasivat. ”Tule sisään, Damon.”

Caroline oli lausunut vampyyrin tarvitseman kutsun. Yhdellä sulavalla liikkeellä Damon heilautti itsensä ikkunalaudan yli. Carolinen huone tuoksui hajuvesiltä – eikä miltään hienovaraisilta hajuvesiltä. Damon tunsi itsensä nyt villiksi – oli yllättävää, kuinka äkillisesti ja kuinka vastustamattomasti verenhimo oli iskenyt. Yläleuan kulmahampaat olivat kasvaneet puolella, ja niiden reunat olivat partaveitsenterävät.

Nyt ei ollut keskustelun eikä viivyttelyn aika, niin kuin tavallisesti. Tietenkin herkkusuulle puolet mielihyvästä oli odottelussa, mutta juuri nyt hän oli tarpeessa. Hän turvautui kiihkeästi Voimaansa hallitakseen ihmisaivoja ja väläytti Carolinelle häikäisevän hymyn.

Muuta ei tarvittu.

Caroline oli tulossa häntä kohti; nyt tyttö pysähtyi. Carolinen kysymykseen valmiit huulet olivat jo raollaan ja jäivät raolleen, ja yhtäkkiä hänen pupillinsa laajenivat – ikään kuin hän olisi ollut pimeässä huoneessa – sitten taas supistuivat ja jäivät silleen.

”Minä… minä…”, hän sai sanotuksi. ”Voi…”

Kas niin. Caroline oli hänen. Ja vielä niin helposti.

Damonin kulmahampaat sykkivät miellyttävästä kivusta, lievästä arkuudesta, joka vaati häntä iskemään nopeasti kuin kobra, upottamaan hampaansa valtimoon. Hän oli nälkäinen – ei, hän oli kuolemaisillaan nälkään – ja koko hänen elimistönsä paloi halusta imeä niin paljon verta kuin sielu sieti. Olihan suonia muitakin, jos hän sattuisi imemään tämän suonen kuiviin.

Varovasti, irrottamatta hetkeksikään silmiään Carolinen katseesta, hän nosti tytön päätä paljastaakseen tämän kaulan, jonka kuopassa näkyi suloinen syke. Se valtasi kaikki hänen aistinsa: tytön sydämenlyönnit, eksoottisen veren haju siinä aivan pinnan alla, sakeana, kypsänä ja makeana. Häntä huimasi. Hän ei ollut koskaan ollut niin kiihtynyt, niin innokas…

Niin innokas, että se sai hänet miettimään. Loppujen lopuksi tyttö kuin tyttö kelpasi, eikö niin? Mikä tässä kerrassa oli niin erilaista? Mikä häntä vaivasi?

Ja samassa hän tiesi.

Haluan oman mieleni takaisin, kiitoksia vain.

Yhtäkkiä Damonin järki oli jäätävän kylmä, ja aistien aura, johon hänet oli vangittu, jähmettyi silmänräpäyksessä. Hän päästi Carolinen leuan ja seisoi liikkumatta paikallaan.

Hän oli melkein joutunut sen olion vaikutusvallan alle, joka käytti Carolinea hyväkseen. Se oli yrittänyt houkutella häntä rikkomaan lupauksen, jonka hän oli Elenalle antanut.

Jälleen hän aisti hämärästi peilissä punaisen välähdyksen.

Se oli yksi niistä olioista, joita Voiman ydin – jollaiseksi Damon tiesi Fell’s Churchin tulleen – veti puoleensa. Se oli käyttänyt häntä hyväkseen, yllyttänyt häntä, yrittänyt saada hänet imemään Carolinen kuiviin. Ottamaan tytöstä kaiken veren, surmaamaan ihmisen, mitä hän ei ollut tehnyt sen jälkeen kun oli tavannut Elenan.

Miksi?

Kylmän raivon vallassa Damon keskittyi ja luotasi sitten mielensä avulla joka suuntaan, jotta paikantaisi loisen. Sen pitäisi olla vielä läsnä; peili oli sille vain ovi, josta pääsi lähietäisyydelle. Ja se oli hallinnut häntä – häntä, Damon Salvatorea – joten sen todellakin täytyi olla hyvin lähellä.

Vieläkään Damon ei pystynyt löytämään mitään. Se sai hänet entistä syvemmän vihan valtaan. Hän sormeili hajamielisesti niskaansa ja lähetti synkän viestin:

Varoitan sinua kerran ja ainoastaan yhden kerran. Pysy loitolla MINUSTA!

Hän lähetti ajatuksen matkaan Voimanpurkauksena, joka hänen omissa aistimuksissaan välähti valoryöpyn lailla. Sen olisi pitänyt kumauttaa kuolleeksi joku lähistöltä – katolta, ilmasta, oksalta… kenties jopa naapuritalosta. Jostakin olisi pitänyt syöksyä jokin olio, ja hänen olisi pitänyt kyetä aistimaan se.

Mutta vaikka Damon tunsi, kuinka pilvet synkkenivät yläpuolella vastauksena hänen mielialaansa ja kuinka tuuli hankasi ulkona oksia toisiinsa, mistään ei pudonnut ruumista. Toisaalta mistään ei myöskään kantautunut kuolemaa halveksuvaa kostoa.

Hän ei pystynyt löytämään läheltä mitään, mikä olisi tullut sisään hänen ajatuksiinsa, eikä mikään kauempana voinut olla niin vahva. Damon saattoi joskus huvitella teeskentelemällä olevansa itserakas, mutta pinnan alla hän kykeni tyynesti ja loogisesti analysoimaan itseään. Hän oli vahva. Hän tiesi sen. Niin kauan kuin hän piti itsensä hyvin ravittuna ja vapaana heikentävästä tunteellisuudesta, vain harva olio pystyi vastustamaan häntä – ainakaan tällä tasolla.

Kaksi ihan täällä Fell’s Churchissa, kuului hiukan ilkkuva vastaääni Damonin mielessä, mutta hän sivuutti sen ylimielisenä. Varmastikaan lähistöllä ei voisi olla muita Vanhempia vampyyreja, koska hän olisi aistinut heidät. Tavallisia vampyyreja kyllä, heitä jo suorastaan parveili. Mutta he kaikki olivat liian heikkoja päästäkseen sisään hänen mieleensä.

Yhtä lailla hän oli varma, että hänen toimintasäteellään ei ollut muutakaan oliota, joka olisi pystynyt haastamaan hänet. Hän olisi aistinut sen niin kuin aisti selittämättömän maagisen voiman ley-linjat, jotka muodostivat verkoston Fell’s Churchin alle.

Hän katsoi taas Carolinea, joka oli edelleen liikkumattomana hänen vaivuttamansa transsin vaikutuksesta. Caroline palautuisi siitä vähitellen, eikä yhtään kokemuksesta huonompana – ei ainakaan siltä osin, mitä hän oli tälle tehnyt.

Damon kääntyi ja sulavasti kuin pantteri heilahti ulos ikkunasta puuhun – ja pudottautui sitten vaivattomasti yhdeksän metrin matkan maahan.

Toinen luku

Damonin täytyi odottaa muutama tunti uutta ruokailutilaisuutta – tytöt nukkuivat tähän aikaan sikeästi – ja hän oli raivoissaan. Nälkä, jonka manipuloiva olio oli herättänyt hänessä, oli todellinen, vaikka olio ei ollutkaan onnistunut tekemään hänestä sen sätkynukkea. Hän tarvitsi verta: ja hän tarvitsi sitä pian.

Vasta sitten hän pohtisi Carolinen omituista peilivierasta: tuota todella demonista paholaisrakastajaa, joka oli luovuttanut tytön hänelle surmattavaksi jopa samalla kun teeskenteli tekevänsä sopimuksen tämän kanssa.

Kello yhdeksän aamulla Damon ajoi pitkin kaupungin pääkatua ohi antiikkikaupan, ruokapaikkojen ja paperikaupan.

Hetkinen. Siinä se oli. Uusi kauppa, jossa myytiin aurinkolaseja. Hän pysäköi ja astui ulos autosta sulavaliikkeisesti niin kuin joku, joka on liikkunut huolettomasti vuosisatojen ajan hukkaamatta jouleakaan energiaa. Taas kerran Damon väläytti äkillisen hymynsä ja vakavoitui sitten ihaillessaan itseään tummasta ikkunalasista. Kyllä, katsoipa asiaa miten hyvänsä, minä olen upea, hän ajatteli hajamielisesti.

Ovessa oli kello, joka kilahti hänen astuessaan sisään. Sisällä oli pyöreä ja hyvin soma tyttö, jolla oli ruskeat taakse sitaistut hiukset ja isot siniset silmät.

Tyttö oli nähnyt Damonin ja hymyili ujosti.

”Hei.” Ja vaikka Damon ei ollut kysynyt, hän lisäsi vapisevalla äänellä: ”Minä olen Page.”

Damon loi tyttöön pitkän katseen, joka päättyi hitaaseen, loistavaan ja luottamukselliseen hymyyn. ”Hei, Page”, hän sanoi sanoja venyttäen.

Page nielaisi. ”Voinko auttaa sinua?”

”Voi, kyllä”, Damon sanoi katse tyttöön kiinnitettynä, ”uskoisin, että voit.”

Hän vakavoitui. ”Tiesitkö”, hän sanoi, ”että sinä todella kuulut linnanneidoksi keskiaikaiseen linnaan?”

Page kalpeni ja punastui sitten hiusrajaansa myöten – ja näytti vielä paremmalta. ”Minä… minä olen aina toivonut, että olisin syntynyt joskus kauan sitten. Mutta kuinka sinä saatoit tietää sen?”

Damon vain hymyili.

Elena katsoi Stefania suurilla silmillä, jotka olivat siniset kuin lasuurikivi ja joissa oli kultatäpliä. Stefan oli juuri kertonut hänelle, että hän saisi vieraita! Koko seitsemänpäiväisen elämänsä aikana, sen jälkeen kun oli palannut tuonpuoleisesta, hänellä ei ollut kertaakaan – ei kertaakaan – käynyt yhtäkään vierasta.

Kaikkein ensimmäiseksi piti ottaa selvää, mitä vieras tarkoitti.

Viisitoista minuuttia sen jälkeen kun oli mennyt aurinkolasikauppaan, Damon käveli vihellellen jalkakäytävää upouudet Ray-Banit silmillään.

Page otti pikku nokosia lattialla. Myöhemmin hänen päällikkönsä uhkaisi panna hänet maksamaan Ray-Banit. Mutta juuri nyt hänellä oli lämmin ja huumaantuneen onnellinen olo – ja muisto hurmiosta, jota hän ei koskaan unohtaisi.

Damon teki ikkunaostoksia, vaikkakaan ei ihan samalla tavalla kuin ihmiset. Lempeä vanha nainen paperikaupan tiskin takana… ei. Kaveri elektroniikkaliikkeessä… ei.

Mutta… jokin veti hänet takaisin elektroniikkaliikkeeseen. Nykyään keksittiin todella näppäriä laitteita. Häntä halutti kovasti hankkia kämmenen kokoinen videokamera. Damon oli tottunut noudattamaan mielitekojaan eikä ollut turhantarkka lahjoittajista, mikäli kyseessä oli hätätilanne. Veri oli verta, tulipa se missä astiassa hyvänsä. Muutamia minuutteja sen jälkeen kun hänelle oli näytetty, kuinka pieni laite toimi, hän käveli jalkakäytävää pitkin se taskussaan.

Hän nautti kävelystä, vaikka hänen kulmahampaitaan särki taas. Outoa, hänen pitäisi olla kylläinen – mutta toisaalta hän ei ollut juuri ruokaillut edellisenä päivänä. Hänen nälkänsä täytyi johtua siitä, siitä sekä Voimasta, jota hän oli käyttänyt Carolinen huoneessa sitä kirottua loista vastaan. Mutta nyt hän nautti tavasta, jolla hänen lihaksensa toimivat saumattomasti ja vaivatta yhdessä kuin hyvin rasvattu kone tehden joka ainoasta liikkeestä ilonaiheen.

Hän venytteli kerran, aivan vain pelkästä eläimellisestä ilosta ja pysähtyi sitten katselemaan itseään antiikkiliikkeen ikkunasta. Ei aivan niin huoliteltu kuin yleensä mutta muuten yhtä komea kuin aina. Ja hän oli ollut oikeassa: Ray-Banit näyttivät häijyiltä hänen silmillään. Hän tiesi, että antiikkikaupan omisti leski, jolla oli hyvin soma ja nuori sisarentytär.

Sisällä oli hämärää ja ilmastoitua.

”Tiedätkö”, hän kysyi sisarentyttäreltä, kun tämä tuli palvelemaan, ”että minusta sinä vaikutat sellaiselta, joka haluaisi nähdä oikein monia vieraita maita?”

Jonkin aikaa sen jälkeen kun Stefan oli selittänyt Elenalle, että vieraat olivat tämän ystäviä, hyviä ystäviä, hän halusi tytön pukeutuvan. Elena ei ymmärtänyt, miksi. Oli kuuma. Hän oli suostunut pitämään yöpaitaa (ainakin enimmän osan yöstä), mutta päivällä oli vielä lämpimämpää eikä hänellä ollut kevyttä päiväleninkiä.

Sitä paitsi vaatteet, joita Stefan hänelle tarjosi – omia lahkeista käärittyjä farkkujaan ja aivan liian isoa poolopaitaansa – olivat… jotenkin vääränlaisia. Kun Elena kosketti paitaa, hänen mielessään välähti kuvia sadoista naisista, jotka uurastivat kuumeisesti pienissä hämärissä huoneissa.

”Hikipajastako?” Stehan sanoi tyrmistyneenä, kun Elena näytti hänelle mielessään olevan kuvan. ”Nämäkö?” Hän pudotti vaatteet kiireesti komeron lattialle.

”Entä tämä?” Stefan ojensi Elenalle toisen paidan.

Elena tutki paitaa vakavasti painaen sitä poskeaan vasten. Ei hikoilevia, kuumeisesti puurtavia naisia.

”Kelpaako?” Stefan sanoi. Mutta Elena oli jähmettynyt. Hän meni ikkunan luo ja kurkisti ulos.

”Mikä hätänä?”

Tällä kertaa Elena lähetti Stefanille vain yhden kuvan. Stefan tunnisti sen silmänräpäyksessä.

Damon.

Stefan tunsi hengityksensä salpautuvan. Hänen isoveljensä oli tehnyt hänen olemassaolonsa mahdollisimman kurjaksi lähes puolentuhannen vuoden ajan. Joka kerta kun Stefan oli onnistunut pääsemään pois Damonin luota, tämä oli jäljittänyt hänet etsiessään… mitä? Kostoako? Jonkinlaista lopullista tyydytystä? He olivat surmanneet toinen toisensa täsmälleen samalla hetkellä renessanssiajan Italiassa. Heidän miekkansa olivat lävistäneet toisen sydämen melkein samanaikaisesti vampyyritytöstä käydyssä kaksintaistelussa. Siitä lähtien heidän suhteensa oli mennyt vain huonompaan suuntaan.

Mutta hän on myös pelastanut muutaman kerran henkeni, Stefan ajatteli yhtäkkiä hämmentyneenä. Ja me lupasimme katsoa toistemme perään, pitää huolta toisistamme…

Stefan katsoi terävästi Elenaa. Juuri hän oli saanut heidät molemmat vannomaan saman valan – tehdessään kuolemaa. Elena vastasi katseeseen silmillä, jotka olivat kuin viattomuuden kuultavat, syvänsiniset lähteet.

Joka tapauksessa Stefanin piti päästä eroon Damonista, joka oli juuri pysäköimässä Ferrariaan Stefanin Porschen viereen asuntolan edessä.

”Pysy täällä – äläkä mene ikkunan luo. Ole niin kiltti”, Stefan sanoi hätäisesti Elenalle. Hän syöksyi ulos huoneesta, sulki oven ja melkein juoksi portaat alas.

Hän löysi Damonin seisoskelemasta Ferrarin luona ja tutkimasta asuntolan ränsistynyttä julkisivua – ensin aurinkolasit silmillään ja sitten ilman niitä. Damonin ilme kertoi, että hän ei liiemmin...