Kansi

Nimiö

Tekijänoikeudet

Copyright © Terhi Rannela ja Kustannusosakeyhtiö Otava

Intialaiset sadut osoitteesta www.sacred-texts.com

Suomennokset kirjailijan

Valtion kirjallisuustoimikunta on tukenut tämän teoksen kirjoittamista.

Kansi ja kuvitus: Markus Pyörälä

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2009 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-25795-0

Kustannusosakeyhtiö Otava 2011

Omistuskirjoitus

”Elämä on lyhyt ja maailma niin suuri…”
SIMON RAVEN

Omistettu Arjalle
&
Pekalle, Katelle, Pauliinalle, Auroralle, Teemulle, Eevalle ja Tanelille – ihanan Intian muistoille.

Ja lisäksi
lauluyhtye Kerttu and the Sistersille

1. Pyhä lehmä, äkkikuolema ja minä

luku1.jpg

Pyhä lehmä, äkkikuolema ja minä

KUOLEMME HETKENÄ minä hyvänsä.

Pieni keltainen taksi kiitää kapealla hiekkatiellä. Kuski painaa kaasua välittämättä sellaisista mitättömistä asioista kuin vastaantulijat ja kyyditettävien yhä kalpeammiksi ja säikymmiksi muuttuvat kasvot.

Ohitamme hökkelimajoja, jotka juuri ja juuri pysyvät kasassa, ohitamme palavia nuotioita, pieniä myyntikojuja, joissa kaupitellaan pullovettä ja tuoreita hedelmiä, ohitamme paikallisia ihmisiä. En voi edes kuvitella, millaisiksi palasiksi leikkautuisimme, jos vastaamme tulisi yhtäkkiä toinen auto.

Vieressäni istuva Kerttu puristaa hikistä kättäni.

–Tervetuloa Intiaan, Mimmi! se huudahtaa, eikä selvästikään ole yhtä kauhuissaan kuin minä.

Mimmi on uusin lempinimeni.

–Voi tsiisus, mä olen aina vihannut huvipuistoja. Särkänniemessäkin vuoristorata on viimeinen paikka, mihin menisin. Tämä on ehkä vielä pahempi kokemus… sanon sormet vapisten.

–Ei meillä varmaan enää kovin kauan mene, Kaarina, Kertun äiti arvelee, vaikka jotenkin sen ilme ei vakuuta.

Jarkko Lahtinen, Kaarinan miesystävä, istuu etupenkillä hullun kuskin vieressä ja yrittää veistellä tilannetta keventäviä puujalkavitsejä, mutta ne eivät painu mieleeni.

Seuraavat kaksi viikkoa me neljä olemme yhtä onnellista perhettä, eikä minulla ole mitään sitä vastaan.

Kaksi viikkoa poissa koulusta yhden talvilomaviikon sijaan.

Kaksi viikkoa poissa omasta kaoottisesta elämästäni. Kukapa ei sellaista haluaisi?

Taksissa on ahdasta kuin tamperelaisessa aamukahdeksan ruuhkabussissa. Kun ahtauteen lisätään vielä pakahduttava kuumuus, ensivaikutelma Intiasta ei ole kovin paratiisillinen toisin kuin matkaoppaissa hehkutetaan. En sentään kadu matkaa, kun se ei ole vielä varsinaisesti alkanutkaan, mutta…

–Voi luoja! Kaarina huudahtaa.

Kuski on painanut tallan pohjaan ja läiskii samalla äänimerkkiä kämmenellään. Ja sitä äänimerkkiä on läiskitty usein!

–Halleluja, pyhä lehmä! Kerttu äimistelee. –Ne siis oikeesti tepastelevat keskellä tietä! Mä luulin, että se on vain legendaa.

Niin. Ne pyhät lehmät, joista koulun uskonnonkirjoissa kerrotaan, todellakin kävelevät kylmänrauhallisesti keskellä tietä kuin porot jossakin Lapissa. Kun kuski on aikansa töötännyt, lehmä suostuu tekemään meille tietä armollisesti, mutta erittäin hi-taas-ti. Sen suusta pärähtää marttyyrimainen ammuu: olen maailman napa, en piittaa teistä tavallisista kuolevaisista lainkaan. Kuski huutaa omalla kielellään – hindiksi, konkaniksi tai marathiksi jotain, mikä menee meiltä kaikilta ohi. Tuskin kuitenkaan rakastan sinua oi pyhä lehmu.

–Mutsi, miten pitkä matka kentältä olikaan hotelliin? Kerttu kysyy.

–40 kilometriä, Jarkko täsmentää Kaarinan puolesta.

–Tällä vauhdilla se taittuu… Kerttu laskee.

–Valonnopeudella!

Olemme tehneet matkaa puolitoista vuorokautta, uskomattoman kauan.

Kaarina halusi kokea jotakin erilaista. Se kun on kirjailija, ja kaikenlaiset elämykset ovat sille henki ja elämä. Helsingistä voisi lentää suoraan Mumbaihin, jolloin lento kestäisi inhimilliset seitsemän ja puoli tuntia. Mutta Kaarinapa sattuu kirjoittamaan romaania, jossa päähenkilö matkustaa monen mutkan kautta Intiaan, ja meidän pitää kulkea samaa reittiä pitkin. Kaarina on tehnyt koko matkan ajan muistiinpanoja mustakantiseen kirjaansa.

Olemme ajaneet bussilla ensin Tampereelta Helsinkiin, lentäneet Helsingistä Moskovaan, jatkaneet lentoa Moskovasta Intian Mumbaihin ja vielä Mumbaista Goalle. Pelkkä matkasta kertominen hengästyttää, mutta silti olen yksinomaan iloinen ylimääräisistä käänteistä.

Naamakirjassa on kartta, johon voi merkitä maita ja kaupunkeja, joissa on käynyt. Minun karttani huutaa tyhjyyttään, Kertulla on rasteja siellä sun täällä. Tämän matkan jälkeen tilanne onneksi muuttuu. Maailmanmatkaaja-Miran ensimmäiset askeleet.

Nyt olemme Intian länsirannikolla matkalla kohti pikkuruista Cavelossimin kylää.

Minulla alkaa olla yhtä vähän huumorintajua kuin matkailuaiheisten tosi-tv-ohjelmien raivostuttavimmilla pariskunnilla. En voisi kuvitellakaan osallistuvani ohjelmaformaattiin. Kerttu ja minä saisimme skitsoraivarit jo ensimmäisessä kohteessa ja repisimme toisiltamme hiukset päästä. Nyt väsymys ja turhautuminen on jaksettava pitää sisällä, on osattava käyttäytyä.

Ja siitähän minulla on paljon kokemusta kotoa.

–Mistä ihmeestä sä olet buukannut meille hotellin? Kerttu kysyy syyllistävällä äänellä. –Onko kukaan katsonut ikkunasta viime aikoina?

Kertun kysymys on pyörinyt meidän kaikkien huulilla, mutta kukaan muu ei ole viitsinyt sanoa sitä ääneen. Ihmiset ovat kyhänneet asumuksia pahveista, pellin palasista, puusta ja kaikesta, mitä ovat sattuneet löytämään.

–Netissä kuvat näyttivät hyviltä, Kaarina sanoo pikkuisen liian epävarmalla äänellä.

–Haloo! Oletko koskaan kuullut kuvamanipulaatiosta? No kai nyt olet! Sen verran usein sunkin naamaa on tuunattu johonkin naistenlehden kuvaan! Kerttu älähtää. –Ei rypyn ryppyä, vaikka ikää jo 45…

–Kerttu! Jarkko toruu, mutta naurahtaa kuitenkin. –Suuta soukemmalle. Kaikkia tässä väsyttää.

–Vai tuunattu… Kaarina huokaisee melodramaattisesti ja puristelee poskiaan ikään kuin saadakseen Botoxit kohdalleen. –Tuunattu? Minun tyttäreni käyttää noin luotaantyötävää suomenkielistä sanaa… Ja sitä paitsi, lähes 45, mutta ei vielä.

Vitsit sikseen.

Kaarina on ihan ok. Tai itse asiassa paljon enemmän kuin ok. Se halusi minut mukaan tälle reissulle. Se maksoi matkani!

Kerttu saattaa sanoa muoristaan mitä tahansa – ja sanookin – mutta minä olen valmis levittämään punaisen maton Kaarina Katajan eteen. Kuinka moni saa tällaisen lottovoiton, pääsee ilmaiseksi Intiaan? Ei kukaan.

Tässä vaiheessa herää varmasti kysymys, miksi ihmeessä Kaarina on niin avokätinen? Mitä pirua minä, Mira Inkeri Eskelinen, 16, teen Intiassa perheen kanssa, joka ei ole omani?

En ole voittanut palkintomatkaa. En ole menossa pystyttämään taidenäyttelyä paikalliseen kulttuuritapahtumaan, voi kunpa olisinkin. En todellakaan ole menossa vaihto-oppilaaksi Goalle (meneeköhän sinne kukaan?) Ei. Kaikki on Kertun ansiota.

Kerttu Kaarina Koistisen, 15 vee.

Tytön, jonka kanssa olen seurustellut viime kesästä asti. Tytön, josta voisin kertoa miljoona tarinaa, ja aion kertoakin, kunhan päästään perille ja voin lakata pelkäämästä henkeni edestä. Tytön, josta ehdin jo erotakin, ennen kuin tajusimme kuuluvamme toisillemme. Tytön, jonka vieressä saan nukkua kaksi seuraavaa autuasta viikkoa… Tytön, jota rakastan tulenpalavasti.

Jos ei olisi Kerttua, ei olisi Kaarinaa. Kaarina ei olekaan mikä tahansa tavallinen duunari niin kuin erään hörhö luonnonsuojelijaisä, kosmetologiäitipuoli ja biologinen byrokraattiäiti ja sen uusi mies.

Kaarina on pistänyt viihderomaaneillaan sen verran euroiksi, että se halusi lähteä juhlimaan 45-vuotissynttäreitään kauas pois. Bileisiinsä se kelpuutti seuraksi miesystävänsä, tyttärensä ja viimeksi mainitun viehkeän tyttöystävän, minut. Tai no, viehkeän ja viehkeän… Pitkän matkan jälkeen viehkeydestä ei ole tietoakaan. Voisin vaikka saksia yhden korkkiruuveistani, jos pääsisin suihkuun heti paikalla. Kylmään, raikkaaseen, ihanaan suihkuun. Ja sen jälkeen pehmeään, puhtaaseen, kutsuvaan sänkyyn, nukkumaan massiiviset univelat pois.

Toivottavasti huomenna tähän aikaan olen taas oma hehkeä itseni, mutta nyt ärsyttää, kiukuttaa ja raivostuttaa. En edes halua tietää, millaisiksi roiskeiksi ripsiväri ja muka 24 tuntia kestävä huulipuna ovat naamalleni asettuneet.

Ja tyyli. Se on juttuni. Ainoa juttuni. Tällä hetkellä hiki ja lika ovat varastaneet sen minulta.

Tuntuu kuin olisimme tehneet matkaa kuukausia, vaikka vasta pari päivää sitten pakkasin aniliininpunaista matkalaukkuani kotona Tampereen Kalevassa. Saan kerralla koko elämäni matkustuskiintiön täyteen. Kerttu & Kaarina ovat reissanneet kimpassa ties missä Amsterdamissa, Pariisissa ja Pietarissa, mutta on enemmän kuin itsestään selvää, ettei meidän uusperheellä ole ollut varaa Tallinnaa tai Tukholmaa kauemmas – hyvä jos niinkään pitkälle. Pojilla on kausikortit Särkänniemeen, minulla Tampereen joukkoliikenteeseen. Noloa. Säälittävää. Naurettavaa.

–Oletko sä ok? Kerttu tarkistaa tilanteen, kun en ole toviin sanonut mitään. –Minkä värinen olo sulla on?

–Oksettaa. Myrkynvihreä, sellainen tosi eltaantunut.

Meidän omaa kieltä – ei kannata välittää siitä.

–Pidättele. Yritä jaksaa vielä vartti, Jarkko tsemppaa.

–Minulla on ylimääräinen paperipussi. Ota tämä kaiken varalta, Kaarina ojentaa ruskeaa pussia.

–Entä jos me ajetaan kolari? parahdan pussi sylissäni, kun taksi jatkaa matkaansa kuin päämäärätön avaruus...