Motto

”Ja kun itse seison haudan pohjalla en tiedä, mikä aika nyt on, onko nytkään.”

JARKKO LAINE

1. Toukokuu

TOUKOKUU

1.

Kesästä on tulossa kuuma. Ansa on sanonut niin.

Tuomet kuulemma tuoksuvat juuri sillä tavalla, metisesti, puut ovat kokkareista kermavaahtoa, sellaista, jota pursotetaan hääkakun laidoille.

Elina antaa tuomien olla ja katsoo Ansan siivoamista. Lauantaisin Ansa tekee kaiken samassa järjestyksessä. Hän kantaa matot pihalle, käy huoneet läpi pölynimurilla, paitsi isän ja äidin makuuhuoneen, jonne Ansa ei astu jalallaan. Hän kolistelee avattavan puusohvan ja piirongin alta suulakkeella. Eteisen lattialta letkuun kilahtelee irtonaista soraa ja pikkukiviä. Vintin raput hän käy läpi harjalla; muuten hän ei vinttiin koske, se on Elinan työtä. Jotain hommia sunkin pitää tehdä, Ansa puuskahtaa Elinalle, joka makaa tuvan puusohvalla pyörryksissä siitä onnesta, että kesäloma alkaa kohta.

Kun kuuntelee Ansan kolistelua, saattaisi luulla, että hän on äkäinen, pahalla päällä. Ansa on usein pahalla päällä, vaikka eihän Elina tiedä, millainen Ansa oikeastaan on, millainen hän on ollut joskus: säyseä, miellyttävä, hymyilevä.

Elina on yllättänyt Ansan katsomassa kuvaansa piirongin soikeasta peilistä, nostamassa suupieliään väkisin ylöspäin, niin kuin hän harjoittelisi kauan sitten unohtunutta taitoa: miten oikein hymyillään?

Se näyttää omituiselta, pelkältä naaman vääntelyltä. Jos joku näkisi hänen ilmeensä, niin luulisi, että hän pitää toista pilkkanaan, ja sanoisi, että ihmekös se on, kaiken jälkeen. Ei sitä enää Ahosen Reiskan sisareksi uskoisi. Kaupalla tuskin tervehtii.

Ämmillä riitti jaaritusta.

Kun Ansa on imuroinut ja lakaissut ja kolhinut huonekaluja vielä harjanvarrella, hän hakee karjakeittiöstä ämpäriin lämmintä vettä ja alkaa luututa. Luuttuna hänellä on risaiset miesten pitkät kalsarit. On elettävä säästäväisesti. Lattiarättiin ei tulisi mieleenkään ostaa erikseen kangasta. Kalsarit imevät hyvin vettä ja likaa, eikä Ansa näytä ajattelevan, mitä vaatekappaletta hän pitää kädessään ja mistä kohtaa pöksyjä hän tarraa kiinni; hän kunnioittaa vain tarkoituksenmukaisuutta.

Todennäköisesti ne ovat isän vanhat housut.

Ansa konttaa pitkin lattioita, kyyrii pöydän alla, sysii ulos koiran, joka yrittää tulla nappaamaan rätinpäästä. Aikuinen koira, eikö se tajua, että leikit on leikitty.

Ansalla on hiki, mutta sillä ei ole väliä. Mitä lämpimämpi, sitä parempi.

Kuumalla töitä tehdessä ajatukset puuroutuvat kuin liian kauan kiehumaan päässyt makaroni, mutta Elina ei halua ajatella seuraavaa minuuttia pidemmälle. Hän pysyttää katseensa Ansan rätissä, noin, Ansa kastelee sen ja puristaa kuivemmaksi, käy läpi maalatut kynnykset ja peränurkat. Poljettavan ompelukoneen takorautapöydän takana on hankala paikka, mutta siitäkin hän selviää konetta siirtämättä.

Kun Ansa lopettaa, vesi on liasta harmaata ja sameaa. Hän kantaa sen kylki vääränä juurikasmaan kulmalle, oikaisee hetkeksi selkänsä. Hän näyttää siltä, että konttaaminen tuntuu vasemmassa jalassa.

Elina kuvittelee, miten siinä alkaa heikko jomotus, joka tuntuu samalta kuin kuulisi koiran haukkuvan metsän takana, mutta ei tietäisi, kenen koira se on ja miksi se haukkuu.

Kun Ansa kävelee, hän ontuu tuskin näkyvästi, ikään kuin hän huomaamattaan hätistäisi liikkeelle reiden sivuun laskeutunutta hyönteistä. Ellei tietäisi, siihen ei kiinnittäisi edes huomiota.

Suulilta kantautuu miehen hätäinen pomitus matkaradiosta. Mitähän mies selostaa, niin kuin maailmanloppu olisi tulossa. Ja kohta se loppuu, selostus nimittäin. Se hiljenee, kun isä ja Sakari taas lähtevät pellolle.

Pölyjen pyyhkimisestä ei ole sen kummempaa huolta, mutta kylmässä kamarissa Ansa kuitenkin käy läpi irtonaiset esineet.

Perhettä edustavat valokuvissa isä, äiti ja Sakari. Muita ei näy. Ei ketään muita. Niin äiti on kuvat lipastolle asetellut. Loput ovat laatikoissa, mikä missäkin, niin kuin ne jotka eivät ole esillä olisivat joutaneet ikuisesti kadonneiksi.

Siinä kamarissa Elina ja Ansa ovat kuitenkin syntyneet. Elina ajattelee, että siellä äiti oli voihkinut häntä päästäessään sen verran kuin äidin saattoi kuvitella äännelleen. Tuskin yhtään turhaa sanaa.

Äiti oli kertonut, että se oli ollut helteinen heinäkuun päivä, yhtä kuuma kuin tästä kesästä on tulossa. Hän oli koko päivän seivästänyt heinää pellolla. Oli kiire, sillä illaksi oli luvattu sadetta, eikä vierasta työväkeä ollut helppo saada. Viiden maissa äiti oli tullut tupaan, ja isä oli lähtenyt hakemaan kätilöä.

Ennen seitsemää Elina oli maailmassa. Hän oli putkahtanut ulos helposti ja kuulemma huutanut niin kovasti, että äiti luuli ensin taas saaneensa pojan. Sille olisi ollut nimi valmiina: Arto.

Sen verran äiti malttoi levätä sinä iltana, että antoi kätilön lypsää lehmät, ja piti Elinaa hiestyneessä kainalossaan, kamarissa, joka pysyi helteelläkin vilpoisena.

Tässä talossa Elina ja Ansa ovat syntyneet ja kasvaneet, täällä he ovat oppineet kävelemään, täällä kompastuneet ja lyöneet poskensa rosoiseen uuninkulmaan, mutta nekin arvet näyttävät vain hymykuopilta eivätkä virheiltä.

Nyt seinän takana makaa mykkänä äiti, joka kohtelee Ansaa kuin virhettä.

Ansa on sanonut ääneen, että parempi olisi ollut, kun äiti ei koskaan olisi kellistynyt tähän taloon lapsiaan synnyttämään, ei, vaikka niistä tulikin melkein Ansan leikkikavereita. Ja vahdittavia; vaikkei heillä ollut paljonkaan ikäeroa.

Siitä riitti kylällä nauramista aikoinaan: anopilla ja miniällä lähes samanikäisiä lapsia.

Ansa sanoi sen toisin, yritti ylpistellä asialla. Että mummu oli niin vetreä että pystyi saamaan hänet vielä kypsällä iällä. Joskus Elina tosin mietti, että olivatko mummu ja pappa olleet lähestymättä toisiaan kaksikymmentä vuotta. Vasta oman pojan sodasta selviäminenkö heidät ajoi taas yhteen saman peiton alle, kun Ansa sai alkunsa niin myöhään esikoisen jälkeen.

Ansa yrittää työntää kiinni lipaston ovea, mutta se on turvoksissa ja lenkallaan, kuten aina. Silti hän kiskoo ja tuuppii, potkaisee vähän, sillä jalallaan jota hän ontuu, varovasti, niin ettei oven lakkaus irtoa, mutta sen verran että saa potkaistuksi ja kuuluu kolahdus.

Seinän toisella puolella parisängyssä makaava äiti ei silti äännähdä.

Tai mistä Elina tietää, mitä äiti tekee, makaako se vai istuuko; vaikka olisi naulinnut itsensä ristiin seinälle tai piiloutunut muurin viereen rakennettuun komeroon ja toivonut itsekin tulleensa muuratuksi siihen.

Joskus keittiössä ollessaan Elina kurkkaa huoneeseen, kun isä on käväissyt siellä ja jättänyt oven puoliavoimeksi: äiti pötköttää suorana kuin muumio. Elinan mielestä äidillä on silmät auki.

Mitä siitä tulisi, jos kaikki alkaisivat loikoa samalla tavalla, sanoo Ansa. Kaikki jäisi hoitamatta, talon asiat retuperälle. Hän tässä on enemmän emäntää kuin äiti, joka ikään kuin nousee kuolleista silloin tällöin, tarttuu muka johonkin työhön, jatkaa sitä vanhasta muistista, on olevinaan ripeä ja aikaansaava, kunnes taas vaipuu syvän tiedottomuuden kaltaiseen tilaan.

Sekin on parempi kuin satunnaiset parahtelut.

Silloin Elinaa kylmää. Hän melkein odottaa, että äiti syöksyisi Ansan kimppuun, alkaisi takoa nyrkeillään, syyttää ja huutaa, ettei Ansalla ollut mitään oikeutta elää; ettei hän siivoamisellaan ja navettatöillään pystynyt sovittamaan mitään. Että on samantekevää, kuinka monta perunaa hän pesee tai kantaako kanoille rehua kahdesti päivässä.

Kun makuuhuoneessa ja muualla talossa on hiljaista, Elina saattaa melkein kuvitella, ettei koskaan ole tapahtunut mitään erityistä. Että tässä on juuri se talo, joka on kolme vuotta sitten kuvattu Suureen maatilakirjaan, ja jonka toisessa kuvassa punamullattua päätyseinää vasten seisoo perhe, jolla oli hymy herkässä etenkin silloin kun varta vasten paikalle tilattu kuvaaja siitä erikseen muistutti.

Kun hän myöhemmin vuosikymmenten kuluttua katsoo puolikkaan tikkuaskin kokoista kuvaa, hän ei enää erota siitä ilmeitä. Kuva on vain mustanharmaa läntti kuin joku olisi sylkäissyt sormeensa ja sitten työn likaamalla peukalollaan hieraissut sivun kulmaa ennen kuin on kääntänyt sen alkaakseen tutkia jotakin muuta, parempaa ja silmää viehättävämpää.

2.

Elina ei kestä enää.

Hän nyrpistää nenäänsä ja katsoo Ansaa, joka ottaa veitsen. Sen pieni kirkas terä välähtää auringossa. Ansa viiltää liimapaperin ikkunoitten välistä auki. Krttts, ääni on kuin revittäisiin vanhaa lakanaa matonkuteiksi.

–Helkkari, Ansa sanoo ja vilkaisee nopeasti ympärilleen, ettei kukaan ole todistamassa hänen kiroiluaan. –Jos olis ehjät taloushanskat, ei tämmöstäkään sattuis.

Peukaloon ihon alle on pistänyt terävä vanha ikkunanpokasta irronnut maalinsiru. Ansa istahtaa penkille ja ryhtyy tönkimään sitä irti veitsen terällä.

Elina ei voi katsoa.

Hän menee ikkunan eteen. Pellot ovat vihreällä oraalla ja metsän yhtä vihreä reuna etäällä.

–Korjaa edes ne jäkälät, ...