Tekijänoikeudet

Copyright © Heidi Köngäs ja Kustannusosakeyhtiö Otava

Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2000 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-25985-5

Kustannusosakeyhtiö Otava 2011

Omistuskirjoitus

Saimille

1.

Miten voi kaikki tunto pudota jalkavarteen, polven sivuun, kun sinun jalkasi osuu minuun iltasella kesken ruuan. Sinä istut minua lähinnä, syödään, puhutaan pellavista ja aivan vahingossa sinä osut jalkoinesi sivuun ja minuun. En tee mitään. Oliko se vahinko, siirrätkö sen sivuun? Minä en tee mitään, en liikahdakaan. En vedä jalkaani pois, annan sen olla niillä sijoillaan, syön.

Emäntä puhuu taikinanjuuresta, kuulen kapustoiden äänet ruukun reunaa vasten ja kuinka Pörö nauraa kovat naurut. En tohdi katsoa sinuun, lusikoin ryynipuuroa, en siirrä jalkaani etkä sinäkään. Ulkona mikä lie huhtikuun ilta. Sinertää. Kuovit valittavat pellon reunalla, en välittäisi kuulla niiden ääntä. Olen kuin naulittu, enkä maista sitä mitä syön. Tartut kaksin käsin olutkannuun, tunnen jalkasi jalkaani vasten, se ei irtoa, olemme niin liki, että kuulen kuinka juot, kuulen kuinka nielaiset.

Emäntä kysyy voisinko leipoa, ja kun vastaan, ääni tulee niin matalalta ja hiljaa, ettei siitä saa selvää. Yritän puhua kovempaa ja koko ajan kun puhun sinun jalkasi painaa jalkaani, tarkoituksella ja kovaa. Kuumottaa.

Vasta kun Isäntä nousee, miehet lähtevät hänen mukaansa ja sinä miesten mukaan ja irti minusta.

Sanon Hilmalle, että haen jauhot ja menen pihan poikki vilja-aittaan. Lumen alta vapautunut maa tuoksuu happamalta ja sakkaiselta, vähän niin kuin maltaalta. Järven jää on harmaan musta, ihan hiilen värinen, rouheinen ja vasta rannoilta sula. Seison hetken pihamaalla, ja vielä kun kyykin ohralaarin edessä tunnen, kuinka veret lähtivät liikkeelle ja sinä lempo teit poltinmerkkisi jalkaani, siihen ulkopintaan juuri polven alapuolelle.

Ei voi olla totta. Houkkako minä olen? Sinä olet naitu mies ja minä toiselle luvattu. Kaavin puolukkasaavista hapanta kokonaista marjaa, puren rikki, enkä sylje pois.

Koko päivä on levitetty käsipelillä pelloille lantaa, joka ajettiin sinne viime lumien aikaan. Isäntä tarjosi miehille viinaryypyt heti aamusta ja sekös tuntui. Työ ei ollut hääviä, mutta tunnelma oli riehakas, varsinkin kun viinapullo kiersi vielä puolisellakin. Alapuoliset pellot olivat vielä osin veden peitossa ja työ oli enimmäkseen yhtä kuraa ja velliä ja sontaa.

Illalla, kun kaikki keot oli vihdoin tasattu, oluthaarikka nousikin sitten ehtimiseen pöydässä. Emäntä oli laittanut hyvän, lihaisan tunkiomakkaran, oli voita, limppua, suolakalaa ja uunipuuroa iltaseksi. Minäkin maistoin ensi kerran vähän hunajaolutta ja hyvältä se maistui. Ihan juhlalta se maistui.

Raaputan saavin reunoilta lisää puolukkaa ja työnnän käden suuhun, tekee mieli kirpeää. Suuta kirvelee kun kokonaiset puolukat rikkoutuvat poskia vasten. Tuntuupahan joltain. Lienet sinäkin vain viinan liikuttama!

Kannan jauhoastian sisään. Hilma on ottanut jo taikinatiinun esiin. Minä teen meillä aina rievätaikinan, jostain syystä se vaan menee niin. Vanha Emäntä kuorsaa penkillä ruokaperäsillä, kun käyn taikinan tekoon ja jatkan taikinanjuurta vähän vedellä. Hilma laulaa korkealla, ohuella äänellä siitä kuinka »rintani on kuin järven jää, kukapa sen viimeinkin lämmittää».

Istun taikinatiinu jalkojeni välissä, lisään hiljalleen jauhoja ja tunnen kuinka vetinen liemi vahvistuu taikinaksi. Tekisi mieli pyytää Hilmaa olemaan laulamatta, mutta siitäkös ottaa nokkiinsa ja vihoittelee päivätolkulla. Työnnän käteni syvälle taikinaan ja oikein nautin kun saan vaivata sitä. Hilma jauhottaa jo leivinlautaa, laulaa aina vaan kimeämmin ja katselee vähän väliä klasista ulos että mitä miehet.

Minä en silmiäni ikkunan suuntaan nosta. Tunnen muutenkin miten rinnat liikkuvat puseron alla kun kumarrun astian ylle ja survon taikinaa. Mikä kumma sisuksissa muljahti ja teki niin oudon hellän olon, oliko se sydän raasu?

Hilman laulu loppuu kuin leikaten kun sinä tulet yllättäen sisään, kysyt pihtejä.

»Siinä niitten pitäisi olla uunin kulmalla», Hilma vastaa.

Minä en puhu mitään, ja mitäpä puhuisin, lisään kädellisen jauhoja, taputtelen taikinaa ja pidän silmäni siinä. Silti tiedän kuinka kävelet tuvan poikki ja ohitat minut aika läheltä.

Saapasrasvan tuoksu.

Sinä menet pihdit kädessä ovesta ulos ja Hilma kiertyy ikkunaan kurkkimaan.

»On se niin koree poika, että häijyä tekee», Hilma sanoo älytön ilme naamallaan.

»Mikäs poika se on: ukkomies», vastaan ja nostan taikinan pöydälle, jaan sen kahtia ja annan toisen puolen Hilmalle, joka ei yhtään tykkää siitä mitä sanoin. Taitan taikinasta hyvän palan, pyörittelen, tasoittelen ja leivon siitä leivän. Hilma tekee pöydän toisella puolella aivan samoja liikkeitä. Onneksi hän ei laula.

Jätämme valmiit leivät liinan alle nousemaan ja sanon käyväni vielä pesulla. Kohta miehet kumminkin palaavat sisään, enkä minä kärsi olla sinun kanssasi samassa huoneessa.

Elma tulee navetalta, lupaa paistaa leivät ja Hilma hiippailee salaa pikkukamariin emännän peilipöydän luo ja tällää tukkaansa. Minä lähden ulos. Riikka ja Laura leikkivät rapulla. Riikka pyrkii minun mukaani, mutten voi ottaa. Emäntä ei katso hyvällä, että tyttö on niin kova minun perääni.

Järveltä nousee sumu, maa on paljas, maisema lähes vailla kaikkia värejä, on vain mustaa ja ruskeaa ja vähän koivunrunkojen valkeaa, ei juuri muuta. Tai jos tarkkaan katsoo, koivun silmuissa on hento kretuliini sävy, kun ilta-aurinko osuu niihin tallin takaa. Saunalta leviää savun tuoksu, ja kuulen Isännän kovaäänisen selostuksen tallin luota, kun ohitan kaivon ja kävelen alas rantaan.

Laitan saunan oven säppiin ja riisun kokonaan. Saunassa on jo haalean lämmintä, mutta vesi on liki kiehuvaa. Teen soikkoon sopivan veden ja pesen kaikki paikkani. En ota nyt löylyä, ei tee mieli. Yritän tyyntyä ja kaadan kylmän virutusveden päälleni ja vähän pärskin.

Kun kuivaan itseäni rohtimeen tuntuu kuin sisällä tykyttäisi joku kello, joku ihan pikkuinen tiuku. Se kello ei taida olla sydämen kohdalla, vaan paljon, paljon alempana.

Tekee taas niin oudon olon, että on pakko juosta saunalta aittaan. Pelottaa, ihan kuin joku ajaisi takaa eikä jaloissa ole yhtään voimaa.

Aitassa on yhä kostean nihkeää, vaikka olen asunut tätä jo pääsiäisestä. Silti olen ennemmin täällä kuin nukun tuvassa yhdessä muitten kanssa. Avaan Raamatun umpimähkään ja vasen nimettömäni osuu Psalmeista kohtaan, jossa lukee: »Sinä olet ihmislapsista ihanin, suloisuus on vuodatettu sinun huulillesi, sen tähden Jumala siunaa sinua iankaikkisesti.»

Ja sillä hetkellä tajuan, etten minä ajatellut omaani, en ajatellut Anttia, kun laitoin sormeni Pyhälle kirjalle. Sinua minä ajattelin ja sinusta jotain tiedustin.

Onko se synti?

On se synti!

Ajatuksen synti on teon synti. En halua enää puhua sinulle, en halua antaa sinulle mitään nimeä. Sinä saat olla kuka tahansa, joku vaan, joku hän.

Vedän matrassin päälle uuden pellavaraitin. Se on karhea ja polttaa ihoa kun äkkiä kääntyy, mutta helppo pestä.

Kun Hilma tulee aittaan, olen jo vällyn alla ja teeskentelen nukkuvaa, jottei hän sanoisi mitään. Hilma riisuu, siunaa itsensä, käy samaan sänkyyn omalle puolelleen ja nukahtaa nopeasti niin kuin aina. Yleensä hän nukahtaa kesken jutun niin, ettei ehdi edes vastata viimeiseen kysymykseen.

Huhtikuun yö valvottaa minua, kuu repii kynnen vahvuisena taivaan kantta.

Yritän ajatella Anttia, yritän muistaa hänen hajunsa, hänen käsivartensa ja suunsa, mutten saa niistä kiinni. Kun suljen silmäni, näen vain toiset kasvot ja toiset silmät. Kun avaan ne, näen Hilman joka nukkuu hoopon näköisenä suu auki.

Kierrän asennosta toiseen, mutta uni väistää minut ja raiti polttaa kylkeä. Ajattelen vain, kuinka joku painaa minua lujasti pappilan takaseinää vasten. Niin lujaa, että sattuu.

Varjele Luoja!

Kuu ohittaa ikkunan ja tähdet haalenevat aamuun. Pelottaa jo etukäteen miten sitä huomenna jaksaa kun on pyykkipäivä ja kaikki. Mitä tänään oikein tapahtui, miksi annoin jalkani olla, miksen en hennonut kiskaista pois?

Minä tunnustelen vasemmalla kädellä oikeaa rintaa ja toisella tunnen kuinka jalat liittyvät yhteen siinä pisteessä, joka tekee suloisen olon.

2.

»Saitkos nukuttua?» hän kysyy kun kurotan leipävarrasta ylös koukkuihin.

»Miksen olisi?» vastaan, astun ikkunapöydän luo ja jatkan työtäni. Onko hänen äänensä jotenkin erilainen, vähän karhea, mietin ja työnnän eilisiä leipiä toiseen vartaaseen.

»No, sinä et ainakaan ole häävisti nukkunut, kun silmät on kuin särjellä», Hilma ennättää väliin.

»Lihaksia pakotti ja joka paikasta jomotti, täytyy niitä tänään vähän paremmin lepytellä löylyssä. Löytyisi vaan hyvä selänpesijä?»

»Voi kun me ei keretä, mutta Kurko tulee tänään pyykkiavuksi, että kysypäs sitä», Hilma heittää.

»Se on hetihellä hyppysistään», minä jatkan ja meitä naurattaa.

»Säälikää nyt edes vähän! Vai Kurkon hyppysiin mustelmille survottavaksi vaan! Tehän ootte ihan sydämettömiä», hän nauraa ja äkkiä kesken naurun silmät käyvät yhteen, katsomme toisiamme silmistä sisään ja nauru lakkaa. Kuulen vain kaappikellon iskut.

Minun on mentävä heti ulos pyykkirantaan, juosten mentävä.

Rakas Jumala, nypi hulluruoho pois minun verestäni, seisauta tämä alkuunsa, äläkä johda minua kiusauk...