1.

Jari Luomela seisoi liikahtamatta ja pyydysti katseellaan liikettä metsänreunasta. Ei mitään liikettä. Ei ääniä. Koirien haukkukaan ei vielä kuulunut.

Hän katseli peltoa, sen takana nousevaa havupuiden tiuhaa rivistöä, haisteli kostean metsän tuoksua ja tunsi, että tämä olisi hyvä päivä. Hän saisi ammuttua hirven, jolla olisi kuusitoista piikkiä sarvissaan. Siitä paikasta hän oli ampunut ennenkin ja se paikka oli hänen onnenpaikkansa. Päivä oli alkamassa ehdottomasti kaikkien hyvien merkkien saattelemana, kun sää oli poutainen, melko kirkas, vaikkei aurinko paistanutkaan. Kylmää, mutta olihan jo lokakuu yli puolenvälin, luntakin saattaisi kohta tulla kunnon kerros, vaikka ihan pysyvä.

Luomela kuuli vaimean rasahduksen oikealta puoleltaan ja kirosi mielessään Saaren Hannua. Olisi nyt pysynyt liikkumatta. Uudestaan hän keskitti korvansa kuuntelemaan ja yritti kohdistaa katseensa tiukasti pellonrajaan.

Katse pysähtyi kuitenkin jo toisen kerran pellolla olevaan kiveen.

Onko se ollut siinä ennen?

Häntä hermostutti odottaminen. Ajankulukseen hän keskittyi katselemaan vastapäätä könöttävää ladonräppänää. Se näytti vaalenevassa aamuhämärässä ruskealta, vaikka päivänvalossa se oli punamultaa ja sen katto lotkotti lommolla keskikohdalta. Muutaman vuoden päästä se romahtaisi, jos ei joku tekisi sille jotain.

Mistä tuo kivi on tuohon tullut, Luomelan mieleen tuli taas. Sitten hän käänsi päätään vasemmalle ja silmiään siristäen yritti erottaa jotain liikettä. Ei mitään. Yöllä satanut ohut uusi lumi auttoi metsästäjiä, jäljet olisivat näkyneet hyvin, jos vaan joku olisi tehnyt jälkiä, mutta mikään ei ollut aamuyöstä liikkunut. Oli hyvä, että lunta oli, se antoi valoakin ja helpotti tähtäämistä ja osumista.

Kun Luomelalta myöhemmin kysyttiin, miksi hän oli valinnut sen paikan, hän selitti kärsivällisesti uudestaan ja uudestaan, että se oli hänen ”onnenpaikkansa”. Siitä paikasta hän oli edellisenä syksynä ampunut hirven. Komea laukaus, aivan nappiin, suoraan lapaan. Paikka, jossa hän seisoi, oli ehdottomasti todellakin hänen onnenpaikkansa, siitä hän osui aina, siinä hän osasi keskittyä niin kuin piti.

Siinä hän siis seisoi, vaihtoi painoa jalalta toiselle ja hypisteli kiväärin lukkoa. Jos haukku kuuluisi vasemmalta, hirvi saattaisi olla hänen edessään pellolla arvaamattoman nopeasti.

Hän kuulosteli. Katse seikkaili lumisella pellolla ja ajatuksiin putkahti taas kysymys, mistä kivi oli siihen tullut? Ladon ja hänen paikkansa välillä pellolla oli puolittain lumeen peittynyt möykky, jota ei osannut kuvitella muuksi kuin kiveksi. Sitä ei varmasti ollut näkynyt siinä edellisenä vuonna. Joskushan kiviä nousee maasta routimisen seurauksena, mutta miten se oli kohonnut niin korkealle vuodessa.

Vai oliko se sittenkin koholleen jäänyt, tuulen pyörittämä jätesäkki.

Koiran haukku rikkoi hiljaisuuden, se kuului kaukaa, mutta selvästi erottuen. Haukunnan sävystä ymmärsi heti, että koira ajoi. Ääni tuli vasemmalta, Kastarin suunnalta.

Luomela kohottautui pystympään ja nosti kiväärin kainaloonsa. Hän yritti laskea sekunteja, mutta sekosi pian laskussa ja aloitti alusta pudottaen samalla hansikkaan oikeasta kädestään.

– Kohta on siinä pellolla, radiopuhelimesta rasahti ääni. Se oli Muurasen. – Tulevat Hujasen pellon yli.

Luomela nosti aseen ja tähtäsi matalaa pusikkoa metsänreunassa, sitä joka oli pellon ja Hujasen maiden välissä. Ristikossa vilahtivat puunrungot ja sitten yllät-täen miehen kääntyessä aivan vasemmalle siinä näkyi liikettä. Luomela huomasi jännittyvänsä. Mielessään hän manasi sitä, että hirvi tulisi liikaa vasemmalta, siellä oli ensin Nokelainen vastassa. Mutta miehen tuntien hän samalla luotti siihen, että tämä olisi palannut vielä autonsa luo ja istuisi siellä kannon nokassa eväitään mussuttaen, termospullo töröttäisi maassa jalkojen välissä ja kivääri nojailisi huterasti jonkun puun kylkeen. Eihän se koskaan ollut edes ladattu ja Nokelainen käsitteli sitä yleensä kuin keppiä.

Haukku kuului lähempää. Kaikki pienetkin tuulenvireet olivat seisahtuneet, odotus riippui ilmassa.

Hirvi ponnahti Luomelan näkyville sittenkin liian nopeasti, häneltä meni monta sekuntia saada se kunnolla tähtäimeen. Sitten hän vain seurasi sitä ristikossa.

Komeat monipiikkiset sarvet, jotka keikkuivat rytmikkäästi nopeassa tahdissa, juoksihan hirvi henkensä edestä. Nokelaisen passin suunnalta ei kuulunut mitään. Eläin läheni pellon keskustaa ja Luomela seurasi sitä malttamattomana. Vielä vähän, vielä vähän, edemmäs, keskemmälle!

Luomela ampui ja tiesi jo liipaisinta painaessaan, että osuisi varmasti. Laukaus lämähti kuin ruoskaniskuna tyyneen ilmaan. Hirvi näytti pysähtyvän ja viimeiset askeleensa se kulki kuin hidastettuna, kun sen jaloista valui voima. Luomelan maailma keskittyi sillä hetkellä vain kiväärin tukin painautumiseen olkaa vasten, sormeen, joka vielä puristi liipaisinta ja tähtäimessä näkyvään eläimeen. Sen liike oli jo vajoamista. Luomela laski asetta alemmas ja näki hirven kaatuvan juuri kiven kohdalle.

– Kaato, hän sanoi radiopuhelimeen ja syöksyi liikkeelle.

Luomela oli luonnollisesti ensimmäisenä rientämässä eläimen luo, puukko esiin vedettynä. Hänellä itsellään oli lyhin matkakin. Toiset kai huomasivat hänen kuitenkin jäävän metrien päähän seisomaan ja alkoivat hekin liikkua kohti. Saari juoksi oikealta ja Nokelainen lyllersi vasemmalta. Toisten vielä juostessa kauempana Luomela eteni vielä muutaman askeleen, parin metrin päähän eläimestä, mutta seisahtui äkkiä ja räpytteli silmiään muutaman kerran, ei uskonut näkemäänsä.

– Tässä on nyt jotain hullusti, Luomela totesi lähelleen ehtineelle Saaren Hannulle.

Nokelainen läähätti vielä kymmenen metrin päässä, kun Luomela ja Saari ottivat empien viimeiset askeleet päästäkseen aivan kaatuneen eläimen viereen.

Luomela työnsi puukon takaisin tuppeen ja katsoi vierelleen tullutta Hannua.

– Näetkö?

– Ei voi olla näkemättä.

Kaatuneen eläimen alta pilkisti jalka, naisen jalka, hoikka ja siro, vaaleanruskean sukan verhoama, housunlahje oli noussut ylös. Kenkä oli pudonnut viereen.

Vajaan kahden kilometrin päässä ampumapaikasta odotti Mehtolan Laura sinä aamuna taas kerran miestään kotiin, mutta sinä lauantaiaamuna hän oli tavallista hermostuneempi. Syytä hän ei tiennyt itsekään. Kuitenkin hän kulki ikkunasta ikkunaan ja katseli vähän väliä ulos pihalle. Autoa ei näkynyt. Miestä ei kuulunut.

Laura tiesi varsin hyvin, että Panu oli varmaankin jäänyt toimistolleen Launeelle niin kuin monesti aikaisemminkin, ja ymmärtämättä täysin levottomuutensa syytä hän tuskastui aina vain pahemmin. Hän toivoi, että lapset olisivat asuneet vielä kotona. Olisi ollut jotain seuraa. Lapset pitivät ääntä, touhusivat, liikkuivat ja toivat kotona ollessaan senkin turvan, että Panu ei käynyt käsiksi heidän läsnä ollessaan.

Moni asia olisi toisin, jos Venla ja Veeti olisivat vielä kotona, mutta heillä oli omat elämät, opiskelut ja omat kaverit.

Ja kun ei muuta keksinyt, Laura toisti ties monennenko kerran pakonomaiset toiminnot, jotka nekin lisäsivät turvallisuudentunnetta. Ensin peilin eteen. Kasvojen ja asun piti olla kohdallaan. Peilistä katsoi säikähtäneen näköinen laiha nainen, tummat hiukset olkapäillä, puhtaina, mutta jotenkin ilmeettöminä. Vihreät silmät kuitenkin tyylikkäästi meikattuina, niin kuin Panu halusi. Posket loistivat outoa kalpeutta. Pusero ja pitkät housut miltei roikkuivat luisen vartalon päällä, mutta tavallaan ne kuitenkin olivat siisti ja tyylikäs asu.

Laura tiesi olevansa liian laiha. Ruoka vaan ei useinkaan maistunut tai se suorastaan takertui kurkkuun ja oksennutti. Joskus, ihan vaan joskus, hän nautti syömisestä, mutta se tapahtui aika harvoin, useimmiten silloin, kun heillä oli vieraita ja Laura tiesi Panun käyttäytyvän rauhallisesti.

Peiliepisodin jälkeen hän kiersi kaikki huoneet ja tarkisti, että pölyä ei näkynyt missään ja että esineet ja tavarat olivat niille määrätyillä paikoilla.

Laura olisi halunnut katsoa televisiosta edellisenä päivänä tallentamansa Emmerdalen, mutta ei uskonut osaavansa keskittyä siihenkään. Panun pitäisi tulla kotiin. Kotiuduttuaan mies yleensä meni muutamaksi tunniksi verstaaseensa eikä häntä saanut häiritä. Se aika antoi Lauralle aina tovin keskittyä muuhun. Silloin hän tiesi, ettei Panu tullut salakavalasti selän taakse tarkkailemaan hänen tekemisiään tai arvailemaan hänen ajatuksiaan.

Puhelin soi. Ääni sai Lauran hätkähtämään. Vähän aikaa hän seisoi jähmettyneenä ja mietti, vastatako vai ei. Hän ei olisi sillä hetkellä halunnut puhua kenenkään kanssa, mutta toisaalta, se saattoi olla Panu, joka tarkoituksella kokeili, vastaisiko Laura lankapuhelimeen.

Soittaja oli Lauran äiti. – Pakko oli soittaa, kun sinusta ei kuulu mitään. Ei ole kuulunut pitkään aikaan. Kyllä vanhasta äidistään voisi sen verran välittää, että joskus kävisi katsomassa…

– Kävisinhän minä, mutta Panun mielestä riittää, kun Anu käy. Ja käyväthän Veeti ja Venla.

– Juu, juu. Jos sinä et ehdi, ni...