1. Luku

MÄ INHOSIN ENOANI ENSINÄKEMÄLTÄ.

Jyrki oli nelivitonen, laiha, huonoryhtinen, väritön tyyppi. Se toi mieleen sienen. Sellaisen hontelon limanuljaskan, jota tekee mieli potkaista ohikulkiessa.

– Siitä on aikaa, mutsi sanoi vähän hermostuneesti.

– Kauan, Jyrki totesi.

Mutsin kasvoille levisi pieni nolouden punerrus. Se alkoi tekoreippaasti kaataa Jyrkille lisää kahvia ja tyrkytti leivoksia, jotka oli ehtaa Fazerin tavaraa Hesasta. Mä arvelin, että Jyrkin suu oli tuohesta. Se pureksi leivosta siihen tyyliin, että normaalia ravintoa olivat porkkanat ja näkkäri. Sillä oli isot hevosmaiset etuhampaat. Varsinainen luukaakki. Mä en voinut tajuta, miten olin antanut mutsin ylipuhua mut tähän.

– Sara taisi olla reilun vuoden vanha, kun me viimeksi käytiin täällä, mutsi selitti Ollille. – Niin se aika vain kuluu.

Sukulaisia kartellessa, mä täydensin mutsin lauseen mielessäni. Olli, mutsin aviomies numero kaksi, pälyili vaivihkaa ympärilleen. Se oli ekan kerran käymässä mutsin sukulaisten luona. Tuskin tulisi toista kertaa.

– Miten äiti? mutsi kysyi.

– Siellähän se, Jyrki totesi.

– Mennäänkö me katsomaan mummoa? Pinja kysyi kirkkaalla äänellä.

– Mummo taitaa olla liian väsynyt ottamaan vastaan vieraita, mutsi sanoi ja sen posket värähtelivät pinnistetystä myötätunnosta.

– Mä tahdon nähdä mummon! Pinja korotti ääntään uhkaavasti.

– Minä kerroin äidille, että te tulette, Jyrki tokaisi. – Hän odottaa teitä käymään.

– Tottakai me mennään, Olli sanoi kullanmurulleen. – Täytyyhän sinun tavata oma mummosi.

Mutsi loi ärtyisän katseen ensin Jyrkiin ja sitten Olliin. Se halusi hippulat vinkuen pois tästä kaupungista, jossa sen oli ollut pakko viettää alkuelämänsä. Mutsin mielestä osoitti aivojen vajaatoimintaa, jos ei pyrkinyt elämässään eteenpäin jossain muualla kuin täällä. Kai mutsi uskoi, että vuosi Jyrkin hoivissa saisi mussakin heräämään kunnianhimon ja pään vilisemään tulevaisuudensuunnitelmia. Mä epäilin enoni nähtyäni, että ennen pitkää mäkin taantuisin limanuljaskaksi ja alkaisin puhua lähinnä kahden sanan lauseilla.

– Sara saa asua äidin entisessä huoneessa, Jyrki ilmoitti. – Täällä alakerrassa.

– Minä ajattelin, että minun tyttöaikaisessa huoneessani, mutsi sanoi ja katsoi Jyrkiä yllättyneenä. – Kai se on entisellään?

– Ei ole.

Mutsin suu meni viivaksi. Se nousi raskaasti ja raput narisi valittavasti, kun se asteli ne ylös. Mä olin pelkästään kiitollinen, ettei mun tarvitsisi varoa rappuja joka kerta, kun mä tulisin myöhään himaan. Tulisin siis mistä? Ja himaan? Mikä hima tämä muka oli? No, kyllä mä jostain tulisin, sillä vaikka mua hetkellisesti masensi, mä en tietenkään aikonut vapaaehtoisesti viettää nunnan elämää ja muumioitua samanlaiseksi värittömäksi eliöksi kuin Jyrki.

– Mihin sinä olet laittanut kaikki minun tavarani? mutsi kailotti yläkerrassa. – Kirjat, levyt ja huonekalut.

– Äiti myi ne toistakymmentä vuotta sitten romukauppiaalle, Jyrki sanoi ja otti uuden leivoksen.

– Mummo pisti ne kiertoon! mä huusin mutsille. – Myyty ja rahat käytetty!

– Kaikki muistot mennyttä, mutsi vaikersi.

– Mitä niitä seisottamaan, Jyrki mutisi.

– Anoppi on asunut siellä vanhustentalossa pitkäänkin? Olli kysäisi.

– Niin on.

Olli katsahti mua, ja mä näin, että sen suupielet vavahti. Me ei useinkaan oltu Ollin kanssa samalla aaltopituudella, mutta nyt me nähtiin tässä tilanteessa huvittavia piirteitä. Jos mä olisin sillä hetkellä vinkaissut ”anteeksi” ja katsonut Ollia vetoavasti, mä olisin ehkä saanut palata kotiin. Hetki meni ohi, sillä Pinja säntäsi meidän luokse ja takertui Olliin. Pinja selitti kiivaasti, että Kiljusen perhe purkautui juuri autosta portin luona ja aikoi tulla sisään. Mä en tajunnut pätkääkään Pinjan puheista, mutta Olli katsoi Pinjaa lämpimän rakastavasti. Mun sisimmässä tuntui nakerrusta. Samassa ovi leväytettiin auki ja keittiö täyttyi hälinästä.

– Missä sisko on? isokokoinen karju möläytti ovensuussa.

Tämä oli sitten mutsin nuorempi veli, Kyösti, mä sisäistin. Täysin toista kaliiberia kuin Jyrki. Iso lehmäntatti, 170cmx150kg -kokoinen palkki. Vaaleanpunertava harva tukka ja siansilmät. Suku ei kun paheni. Kyöstin muija, Oilimaija, odotti kunnes Kyösti oli vyörynyt peremmälle ja sitten Oilimaija asettui ovenpieleen, nojasi siihen ja katsoi meitä ylenpalttisen haltioituneena.

– Orvo, se huudahti ja ojensi kätensä kohti Ollia. – Ihana tavata sinut viimeinkin!

Oilimaijalla oli epämääräisen kirjava vaalea tukka, joka kaipasi perusteellista värihuuhtelua ja muinaisen permanentin jäänteet poisleikkausta. Sen kasvot olivat aika ryppyiset, mä olisin vannonut että se oli rutkasti vanhempi kuin mutsi. Se oli laiha kuikelo, 185cm x 58kg, – tämän cityn vedessä täytyi olla jotain epätervettä joka tehosi niihin, jotka edes joskus kävivät pesulla. Sen päällä oli sairaankellertävä minipituinen neulemekko, ruipeloissa jaloissa kukkakuvioiset sukkikset ja komeuden kruunasivat matalakantaiset kultakengät. Koko noin 43. Helvetinmoinen havukka. Ja mutsi oli joskus väittänyt, että mä olin kuin sillan alta ryöminyt. Näin alas mä en ollut koskaan vajonnut. Ämmän meikkikin oli eri ikäpolvea kuin sen naama. Koruja sillä oli kasapäin, se helisi ja kilisi vatkatessaan Ollin käsiä. Hajuvesi oli tukehduttavan tyrmäävä. Millä ihmeen lihaksilla Kyösti oli iskenyt sen? Ehkä ne oli tavanneet sokkotreffeillä, eivätkä olleet vieläkään saaneet silmiään kunnolla auki.

– Olli, faijapuoli korjasi.

– Olli tietenkin, Oilimaija nauroi kotkottavasti. – Ja sinun täytyy olla Pinja. Oi, millainen söpöläinen sinä olet.

Oilimaija ojensi kätensä kohti Pinjan poskea. Mä odotin kiinnostuneena, sillä yleensä Pinja puri, jos joku yritti nipistää tai vatkuttaa sitä poskista. Tällä kertaa Pinja tuotti pettymyksen, se vetäytyi Ollin selän taakse muka ujona. Seuraavaksi Oilimaija noteerasi mut.

– Sara pieni, se sanoi ja ääni huokui myötätuntoa ja ymmärrystä. – Jos sinulle tulee ongelmia, sinä voit tulla kertomaan niistä minulle.

– Äiti, sähän sanoit, ettei me saada olla tekemisissä Saran kanssa ettei me saada huonoja vaikutteita, pienin kersoista sanoi ja killitti mua vahingoniloisena.

Oilimaija tönäisi kuopuksensa kohti kahvipöytää ja käski sen ottaa leivoksia. Tukehdu paakelsiin, mä ajattelin ja katsoin synkästi serkkujani, joita oli kolme kappaletta. Vanhin, Manne oli mun muistaakseni 13-vuotias, isänsä näköinen tanakka siansilmä. Keskimmäinen oli kymmenen korvilla oleva mimmi, joka oli pynttäytynyt yhden topten-listan kärkipaikalla keikkuvan kimmabändin t-paitaan ja muutenkin matki niitä. Mimmin nimi oli muistaakseni Meiju. Epäonnekseen se oli tullut mutsiinsa, isojalkainen ja -kätinen kirahvi. Nuorin, Miika oli kai kuuden ja mitä ilmeisemmin se oli kuunnellut perhepalaveria, jonka aiheena mä olin ollut.

– Missä teidän Pulla on? Pinja kysyi.

– Meidän mikä? Oilimaija hämmästeli suu pyöreänä.

– Pulla, koira, Olli selvensi. – Me on luettu Kiljusten herrasväkeä ja Pinja taitaa vähän sotkea asioita.

– Nuo on ihan kuin Kiljusia, Pinja intti pahastuneena.

Musta vaikutti, että Oilimaijalla alkoi muisti palata pätkittäin, eikä pätkät olleet mairittelevia. Se hymyili niukasti Pinjalle ja hohkasi sitten, että missä rakas käly oikein oli.

Mutsi tuli selvästi vastahakoisesti alakertaan, ja naiset halasi toisiaan jäykähkösti. Mun mutsi on tavallisen pyöreä keski-ikäinen nainen. Tätä vierailua varten se oli pukeutunut suoraan tummaan hameeseen, paitapuseroon ja bleiseriin. Oilimaijan rinnalla se näytti tantalta, mikä kiusasi sitä selvästi. Mutsina mä en olisi hävennyt yhtään itseäni, mutta enhän mä hävennyt yleensäkään.

– Sara menee sitten kymppiluokalle tuohon yläasteelle, Oilimaija sanoi mutsille ylikepeästi. Rivien välistä saattoi lukea, että sen mielestä oli häpeä, että pentu ei pärjännyt paremmin.

– Niin menee, mutsi sanoi lyhyesti. Jyrkin puhetyyli oli näköjään tarttuvaa.

– Lehmusmäen Inkerihän asian junaili, Oilimaija totesi.

Mutsi nyökkäsi pienesti ja kaatoi Oilimaijalle kahvia. Inkeri oli mutsin kouluaikainen sydänystävä, jonka kanssa se oli pitänyt yhteyttä myöhemminkin. Inkeri oli opiskellut Jyväskylässä opettajaksi, asunut sen jälkeen Turussa ja toiminut yläasteen enkun ja ruotsin maikkana. Muutama vuosi sitten se oli täysin yllättäen ilmoittanut mutsille, että palaisi kotikaupunkiinsa yläasteen reksiksi. Mutsi ei voinut tajuta, mikä Inkerin veti tänne. Inkeri oli sinkku, tottunut menemään ja tulemaan mielensä mukaan. Mä olin pienempänä ihaillut Inkeriä, se oli jotenkin niin toista maata kuin mutsi. Huoliteltu, nätti ja aina muodikkaasti pukeutunut. Se määräsi omista rahoistaan ja oli vapaa kaikin tavoin. Toki Inkeri oli itsellinen nainen jatkossakin, mutta jotenkin se jämähti. Se kävi enää harvoin ulkomailla ja selvästi se oli menettänyt otetta elämästä muutenkin. Muuttunut martaksi. Sen vapaa-aika oli nykyisin täynnä kotiseutuharrastuksia. Seuranäyttämöä, runopiirejä, museotoimintaa, luonnonsuojelua, tanhuja. Mutsi oli ollut aika ymmällään Inkerin suunnanmuutoksesta ja niiden kanssakäyminen oli vähentynyt. Inkeri pyysi mutsia ja koko poppootta kyllä käymään tämän tästä luonaan, mutta mutsi karsasti näitä maisemia. Kunnes mä aloin olla liian hankala kotona pidettäväksi.

– Hädässä ystävä tunnetaan, Oilimaijakin vihjaisi.

Mutsin olemus jäykistyi entisestään. Mä tiesin, että se oli u...