APRILIA MX

Mistä rakkaus alkoi? Siis rakkaus mopoihin. Tarkkaan mä en muista. Mä taisin olla jotain yhdeksän korvilla, oli kesä ja mä jonotin parin kaverin kanssa jätskikiskalle marketin pihassa. Oli varmaan myös pyhä, koska parkkipaikalla ei ollut autoja. Meidän edessä seisova muija ei osannut päättää, millaisia palloja ottaisi tötteröönsä. Mun teki mieli potkia sitä nilkkoihin, kun se muutti sadannen kerran mieltään. Mutta kun mun vuoro lopulta tuli, mä unohdin täysin, mitä olin ostamassa. Mieletön pärinä ja moottorin ujellus täytti ilman ja mä käännyin katsomaan, mistä ääni tuli. Marketin parkkipaikalle kaarsi kolme mankia. Mun silmissä ne tuli tuhatta ja sataa, vaikka tuskin niistä irtosi viittäkymppiä enempää. Mä jäin tuijottamaan niitä monttu auki.

– Mitä sä otat? kaverit tönivät mua. – Sun vuoro, Veeti.

Mä mömelsin epäselvästi, että pari palloa vaikka vaniljaa ja lykkäsin rahan tiskille. Mun katse oli mankeissa ja niiden kuskeissa. Ne ajoivat peräkanaa ympyrää parkkipaikalla ja vauhti kiihtyi koko ajan. Meno näytti yhtä kovalta kuin formuloissa. Mä en tietenkään silloin tajunnut, että jätkät olivat tulleet parkkipaikalle tehdäkseen vaikutuksen kiskan myyjään. Mä kuvittelin, että ne ajoivat ajamisen ilosta ja varmaan ne tekivät myös niin, mutta tämän tästä joku niistä hiljensi vauhtia kiskan kohdalla ja huusi myyjätytölle:

– Miten olis’ Anki, kelpaako manki?

Tai:

– Miten olis’ Anki, kelpaako kanki?

Anki ei reagoinut poikien huutoihin. Se tuhahteli ja lätki palloja tötteröihin. Vasta, kun pojat ryhmittyivät mopoineen marketin etuoven eteen viivalle ja lähtivät kiihdyttämään kohti kiskaa, Anki katsoi niitä kunnolla. Kaikki katsoivat. Näytti vääjäämättä siltä, että yksi tai useampi painaisi kiskan sisään. Mun kaverit vinkaisivat ja pinkoivat pakoon, mutta mä jähmetyin paikalleni ja toljotin kauhun vallassa lähestyvää kolmikkoa. Keskimmäinen ajoi kärjessä ja mankin pakoputki huusi ja savutti niin, että mä olin varma, että koko rakkine räjähtäisi. Osat vain lentelisivät ympäriinsä ja mä kaatuisin maahan joku terävä siiveke otsassani. Viime hetkellä reunimmaiset kuitenkin kaarsivat sivuille ja keskimmäinen teki hemmetinmoisen stoppien. Mä tuijotin silmät lautasen kokoisina mankia, jonka takapyörä oli noussut taivasta kohti ja kuski kallistunut uhkaavasti asvalttia kohti. Mä olin varma, että mopo menisi ympäri. Ei se mennyt. Kuski keikkui hetken siinä asennossa, sai vartalonsa suoristettua ja losautti sitten takapään maahan. Sen kaverit ajoivat viereen päristelemään. Ei vaikutusta. Anki tuhahti taas ja katsoi sitten mua.

– Kusitko sä housuihin? Anki kysyi. – Sä näytät ihan siltä.

Ei paljon puuttunut, että mä olisinkin kussut. Mä olin pelännyt kuollakseni, mutta kun mä tajusin jääneeni henkiin, mun korvissa alkoivat pasuunat pauhata. Enkelimusaa. Mä hulmahdin täyteen ihailua sitä kundia kohtaan, joka oli tehnyt stoppien. Se oli jätkien jätkä. Sellaiseksi mäkin halusin tulla ja sellaiseksi pääsi mopon avulla.

Mä tajusin pusertaneeni tötteröni murskaksi, niin että vaniljaa oli pitkin kättä ja kuteita. Joku vanha nainen alkoi hössöttää mun sotkuista ja rupesi pyyhimään mua puhtaaksi paperiliinoilla. Mä työnsin sen sivuun, sillä mä tahdoin nähdä, mitä mankit vielä tekivät. Se muija kuitenkin kehotti mua menemään kotiin vaihtamaan vaatteet.

– Tuollaisia kannata vahtia, se sanoi. – Kiusankappaleita. Mitä ne nyt oikein värkkäävät?

Muija jätti mut rauhaan ja meni huutamaan pojille, että nyt sai riittää ja että jos ne eivät heti häipyisi, se soittaisi virkavallan apuun. Sen mesoaminen ei juuri hätkähdyttänyt poikia. Meidän kunnalla oli yhteinen poliisi kahden lähikunnan kanssa ja päämaja oli kolmenkymmenen kilsan päässä. Sieltä kestäisi parikymmentä minuuttia ajaa paikalle. Niinpä pojat suorittivat tehtävänsä rauhassa loppuun. Kun ne lähtivät, oli asvalttiin sudittu epäselviä kuvioita. Muija mutisi jotain ruokottomuuksista. Mä en kiinnostunut kuvioista. Mä näin silmissäni vain mopon. Mankit häipyivät ja mä kävelin kotiin kuin puulla päähän lyötynä. Mä olin ihan hurmoksessa. Kotona mä ilmoitin heti pontevasti äidille, että mä tahdoin mopon. Mitä nopeammin, sen parempi. Äiti tuijotti mua hetken ihan änkkänä, sitten se alkoi nauraa. Sellaista inhottavaa pilkallista naurua kuin kojootit telkan luontoleffoissa.

– Veeti, usko kerralla, äiti sanoi tokennuttuaan sen verran, että puhe taas kulki. – Tähän taloon ei tule mopoa eikä mitään muutakaan päristintä kuin mun kuolleen ruumiin yli.

Äidin sanat olivat kuin saavillinen jääkylmää vettä mun ylle. Mä en tajunnut sen asennetta. Miten se ei käsittänyt, että ilman mopoa mä en olisi mitään. Mut oli luotu mopon jatkeeksi! Tai no, en mä tietenkään vielä yhdeksän vanhana ajatellut ihan noin, mutta myöhemmin kyllä. Silloin mä olin tyytynyt inttämään äidin kanssa, että miksi ei ja olin saanut tietenkin vastaukseksi siksi ein. Miksisiksi-leikki oli tuottanut äidiltä älähdyksen, että inttäminen ei kannattanut. Ensinnäkin meillä ei ollut varaa moisiin sijoituksiin nyt eikä myöhemmin ja toiseksi ja tärkeimmäksi syyksi äiti katsoi, että halusi pitää mut hengissä.

– Sä olet mun ainoa lapsi, mun ainoa lähisukulainen, äiti sanoi. – Susta mä en luovu jonkin peltihäkkyrän takia.

Mun mopoasiantuntemus oli ollut olematon tuossa vaiheessa, joten mä en ollut pystynyt puolustautumaan. Mä olin tyytynyt puhtaisiin kuteisiin ja uuteen jätskirahaan. Äiti oli toivonut tottakai, että mä unohtaisin mopojutut ja keskittyisin vaikka futikseen tai johonkin muuhun kohtuuhintaiseen harrastukseen. Kyllä mä futista olin pelannutkin, mutta en unohtanut mopoja. Aina kun mä kävin marketissa, mä etsin asvaltista kuvia. Silloin tällöin niitä löytyi. Kun ikää tuli lisää, mä aloin norkoilla koulussa moponomistajien lähettyvillä. Mun kiinnostus tietenkin huomattiin. Usein kasi- ja ysiluokkalaiset käskivät mun painua helvettiin häiritsemästä, mutta jotkut olivat reiluja ja kertoivat mulle ajopeleistään ja antoivat istua pyörän päällä. Rakkaus hulmahti liekkeihin, kun mä pääsin ekan kerran mopon kyytiin. Mopo oli Suzuki, sen omisti kirkkoherran poika ja se kyysäsi mut linja-autoasemalle. Mä olin täysin myyty. Mopon omistamisesta tuli mun elämän päämäärä.

– Ei ikinä! äiti karjahti, kun mä otin mopon oston puheeksi monen vuoden hiljaisuuden jälkeen.

– Jos mä säästän rahat itse, mä ehdotin. – Ostan hyvän käytetyn. Se ei maksa montaa sataa.

– Ennen kuin sulla on monta sataa, sä olet jo täysi-ikäinen, äiti kivahti.

– Jos sä maksaisit vähän enemmän kuukausirahaa, mä vihjaisin. – Ja mä alkaisin vaikka jakaa ilmaislehtiä, niin mä saisin rahat kokoon siihen, kun täytän viisitoista.

– Ei. Mä sanoin sulle silloin kerran, että tähän huusholliin ei tule mopoa kuin mun kuolleen ruumiin yli, äiti muistutti. – Se pätee yhä.

Ei sitten, mä ajattelin ja aloin pohtia keinoja päästää äiti päiviltä. En tosissani tietenkään, mutta totta helvetissä mua kyrpi niin, että mä kuvittelin äidin pään menoksi mitä julmimpia kohtaloita. Viime tipassa mä kuitenkin aina vapahdin sen. Se lupasi mulle mopon juuri vähän ennen kuin juna kaarsi mutkasta sitä kohti ja mä irrotin sen köysistä, joilla se oli kiinni kiskoissa. Tai heitin laskuvarjon sen perään lentokoneesta.

Mä lopetin kuvittelut siinä vaiheessa, kun auto oli töytäissyt äitiä ihan oikeasti bussipysäkillä. Joku helvetin kortiton rattijuoppo. Äidiltä oli murtunut ranne ja se oli saanut mustelmia ympäri kehoa. Se oli ollut aika pahan näköinen. Mä kaduin sängyn ääressä kaikkia pahoja ajatuksiani ja vannoin, että jos äiti tokenee, mä en koskaan lausu sanaa MOPO. Eihän siinä tietenkään niin käynyt. Heti kun äiti oli taas tolpillaan ja palannut lukion kansliaan toimistotöihin, mä olin alkanut miettiä, miten saisin oman mopon äidin vastarinnasta huolimatta. Osaisinko mä koota mopon, jos löytäisin tarvittavat osat?

Mä menin Pesosen romuttamoon, missä oli kasapäin autonraakkeja ja muita kulkuneuvoja. Mopojakin muutamia. Mulla meni sormi suuhun, kun mä katselin niitä. Joku Pesosen palkollisista lompusti mun luokse ja ilmoitti heti, että jos mä aioin nyysiä jotain, mä katuisin sitä syvästi sitten, kun olisin tullut tajuihini. Mä selitin asiani ja äijä alkoi nauraa hohottaa. Se läiski kämmenillä lihavia reisiään ja lähimmät autopinot tytisivät tahdissa.

– Millä ilveellä sä luulet kokoavasi mopon? äijä nikotteli. – Sä näytät siltä, että et tiedä, mitä eroa on kaksitahti- ja nelitahtipelillä.

– Varmaan pyörien lukumäärä, mä lohkaisin, vaikka tiesin kerjääväni verta nenästäni. – Mopossa kaksi ja autossa neljä.

– Voi herrajumala, äijä ulvoi. – Painu takaisin mamman helmoihin. Mä en myy sulle mitään ennen kuin sä tiedät, mihin lortto pannaan.

Mä tiesin erittäin hyvin, mihin mä olisin tunkenut lorton, jos mulla olisi ollut se kädessä. Mikä se sitten olikin. Mä poistuin nolattuna, menin linja-autoaseman kiskalle ja laitoin lottorivin vetämään. Kun mä voittaisin päävoiton, mä ostaisin upouuden komean mopon ja huollattaisin sen aina merkkiliikkeessä. Mä kävisin kääntymässä mopolla romuttamon pihalla ja tekisin muutaman valitun tempun ja lortolla mä antaisin paksukaiselle muutaman litsarin. Oli lortto sitten minkä kokoinen tahansa.

Juupajuu. Lotosta ei tullut mitään. Mä päätin lähestyä ongelmaa toiselta kantilta. Mä tiesin, että paikkakunnan mopoilijat rassasivat mopojaan teollisuushallissa vähän taajaman ulkopuolella. Hallissa oli aikoinaan tuotett...