Tekijänoikeudet

Norjankielinen alkuteos

Ut og stjæle hester

Suomenkielinen laitos © Kustannusosakeyhtiö Otava

Sitaatin Charles Dickensin teoksesta David Copperfield on suomentanut J. Hollo (Karisto 1948).

Luvun 17 ensimmäinen kappale (toistuu myöhemmin samassa luvussa) on sitaatti Jean Rhysin romaanista Voyage in the Dark.

Teos on saanut Pohjoismaisen kulttuuripisteen käännöstukea.

Kansi: Aino-Maija Metsola

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2009 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-25390-7

Kustannusosakeyhtiö Otava 2011

Omistuskirjoitus

Trond T:lle

I

1

Varhainen marraskuu. Kello on yhdeksän. Ikkunaan törmäilee talitiaisia. Joskus ne lähtevät lentämään iskun pökerryttäminä, toisinaan ne putoavat ja jäävät lumihankeen räpistelemään ennen kuin pääsevät taas siivilleen. En tiedä mitä ne minulta haluavat. Katson ikkunasta metsään päin. Puiden yllä järven rannassa on punainen kajo. Tuuli nousee. Näen järvellä tuulen muodon.

Asun nyt täällä, pienessä talossa järvenrannassa maan itäkolkassa. Järveen laskee joki. Se on pieni joki jossa ei ole paljon vettä keskikesällä, mutta keväällä ja syksyllä se kuohuu vuolaana, ja siitä saa taimenta. Olen pyytänyt eräänkin vonkaleen. Joensuu on vain muutaman sadan metrin päästä täältä. Erotan sen paljain silmin keittiön ikkunasta silloin kun koivut ovat pudottaneet lehtensä niin kuin nyt marraskuussa. Joenrannassa on mökki, näen sen portailta kun lamput on sytytetty. Mökissä asuu mies joka on varmaan vanhempi kuin minä. Hän vaikuttaa vanhemmalta, tai ehkä minusta vain tuntuu siltä, koska en ymmärrä miltä itse näytän, tai sitten elämä on kohdellut häntä ankarammin kuin minua. Sekin on mahdollista. Hänellä on koira, bordercollie.

Minulla on lintulauta seipään nokassa jonkin matkan päässä pihamaalla. Kun aamu alkaa sarastaa, istun keittiönpöydän ääressä kahvikuppi edessäni ja katselen kuinka linnut lehahtavat laudalle. Olen laskenut kahdeksan eri lajia. Niitä on enemmän kuin missään muussa paikassa jossa olen asunut, mutta vain talitiainen lentää ikkunaan. Olen asunut monessa paikassa. Nyt asun täällä. Kun aurinko nousee, olen ollut valveilla monta tuntia. Olen sytyttänyt tulen uuniin, kuljeskellut ympäriinsä, lukenut eilistä sanomalehteä, tiskannut eiliset tiskit, niitä ei ollut paljon. Olen kuunnellut BBC:tä. Radio on auki suurimman osan vuorokaudesta. Kuuntelen uutisia, en pääse niistä eroon mutta en enää tiedä mihin niitä käyttäisin. Sanotaan ettei kuusikymmentäseitsemän vuotta ole vielä ikä eikä mikään, ei meidän aikanamme, eikä se siltä tunnukaan, omasta mielestäni olen virkeässä kunnossa. Mutta kun kuuntelen uutisia, niillä ei enää ole samaa sijaa elämässäni. Ne eivät muuta näkemyksiäni samalla tavalla kuin ennen. Ehkä se johtuu siitä että uutisissa on jotakin vikaa, tai tavassa jolla ne kerrotaan, ehkä niitä on liikaa. Varhaisaamun BBC World Servicessä on se hyvä puoli että kaikki kuulostaa erilaiselta, niissä uutisissa ei puhuta mitään Norjasta, ja lisäksi pysyn ajan tasalla siitä miten Jamaika, Pakistan, Intia ja Burma pärjäävät sellaisessa urheilulajissa kuin kriketti jota en ole koskaan katsonut, ja jos asia on minusta kiinni, en tule koskaan katsomaankaan. Olen kuitenkin huomannut että »emämaa» Englanti saa jatkuvasti selkäänsä. Onhan se sentään jotakin.

Minullakin on koira. Sen nimi on Lyyra. On vaikea sanoa mitä rotua Lyyra on. Se ei olekaan tärkeää. Olemme jo käyneet ulkona taskulampun valossa ja kävelleet tuttua polkua pitkin järvelle. Rantoja peitti millin paksuinen jää josta syksynkeltaiset kuolleet kaislat sojottivat jäykkinä, ja tummalta taivaalta sateli hiljakseen lunta. Se sai Lyyran aivastelemaan riemusta. Nyt Lyyra nukkuu uunin kupeessa. Lumisade on lakannut. Kunhan päivä valkenee, kaikki sulaa. Näen sen lämpömittarista. Punainen pylväs nousee auringon mukana.

Koko elämäni olen kaivannut sitä että saisin olla yksin tällaisessa paikassa. Jopa silloin kun minulla oli kaikki hyvin, eikä se ollut kovin harvinaista. Sen verran voin sanoa. Että ei se ollut harvinaista. Minulla on ollut onnea. Mutta silloinkin, kesken syleilyn jonka aikana korvaani kuiskittiin niitä sanoja joita halusin kuulla, saatoin kaivata paikkaan jossa olisi aivan hiljaista. Kului vuosia etten ajatellut sitä, mutta se ei merkitse etten kaivannut sinne. Ja nyt olen täällä, ja on melkein täsmälleen sellaista kuin olin kuvitellut.

Vajaan kahden kuukauden kuluttua tämä vuosituhat loppuu. Kylällä on silloin kuulemma juhlat ja ilotulitus. En aio lähteä sinne. Pysyttelen täällä talossani Lyyran kanssa, käväisen ehkä järvellä katsomassa kantaako jää, kuvittelen että silloin on kymmenen astetta pakkasta ja kuutamoyö, ja sitten sytytän tulen uuniin ja juon itseni sopivaan humalaan pullosta joka minulla on valmiina kaapissa, soitan vanhalla levysoittimella Billie Holidayta. Hänen äänensä on melkein kuin kuiskaus, niin kuin silloin kun kuulin häntä Colosseumissa Oslossa kerran 50-luvulla, lähes loppuun palaneena mutta silti taianomaisena. Kun levy on soinut loppuun, menen nukkumaan ja nukun niin raskaasti kuin on mahdollista nukkua olematta kuollut, ja herään uuteen vuosituhanteen enkä anna sen merkitä yhtään mitään. Odotan sitä.

Toistaiseksi aikani menee tämän paikan remontoimiseen. Tekemistä riittää, sain tilan halvalla. Rehellisesti sanottuna olin valmis panemaan likoon paljon enemmänkin saadakseni talon ja tontin, mutta kilpailua ei juuri ollut. Nyt ymmärrän miksi, mutta ei se haittaa. Olen silti tyytyväinen. Yritän tehdä suurimman osan itse, vaikka minulla olisi varaa maksaa kirvesmiehelle, olen kaikkea muuta kuin tyhjätasku, mutta silloin remontti etenisi liian nopeasti. Haluan tehdä kaiken rauhassa. Minusta tuntuu että ajasta on nyt tullut minulle tärkeää. En halua että se kuluu nopeasti tai hitaasti, haluan että se on vain aikaa jossa elän ja jonka käytän selkeästi mitattaviin tekoihin ja toimiin, niin että se on minulle läsnä eikä katoa silloin kun en huomaa sitä.

Viime yönä tapahtui jotakin. Olin mennyt nukkumaan keittiön viereen kamariin. Olen nikkaroinut tilapäisen sängyn ikkunan alle, ja olin nukahtanut, kello oli varmaan yli kaksitoista, ulkona oli säkkipimeää ja kylmää. Huomasin sen silloin kun kävin illalla viimeisen kerran heittämässä vettä talon takana. Suon sen itselleni, etenkin kun täällä on toistaiseksi vain ulkokäymälä. Kukaan ei kuitenkaan näe. Länsipuolella on sankka metsä.

Heräsin terävään, kovaan ääneen joka toistui lyhyin väliajoin, sen jälkeen tuli hiljaista ja sitten se alkoi taas. Nousin sängyssä istumaan, raotin ikkunaa ja kurkistin ulos. Pimeydessä erotin taskulampun keltaisen valokeilan jonkin matkan päässä joesta. Kulkija oli epäilemättä sama mies josta äskeinen ääni oli lähtöisin, mutta en ymmärtänyt mikä ääni se oli ja miten hän sen teki, ja mistä sitä tiesi oliko hän edes mies. Sitten valokeila heilui umpimähkään oikealle ja vasemmalle kuin suuntaa vailla, ja vilahdukselta näin naapurini uurteiset kasvot. Suussa hänellä oli sikarin näköinen kapistus, ja sitten ääni kuului taas, ja ymmärsin että se oli koirapilli, vaikka en ollut koskaan ennen nähnyt sellaista pilliä. Sitten hän alkoi huutaa koiraa; Pokeri, hän huusi, Pokeri, se oli koiran nimi, tulehan poika, hän huusi, ja kävin sängylle makaamaan ja suljin silmäni mutta tiesin etten saisi enää unta.

En halunnut muuta kuin nukkua. Minusta on tullut tarkka pitämään kiinni tunneistani, niitä ei enää ole kovin monta, mutta tarvitsen niitä aivan eri tavalla kuin ennen. Pilalle mennyt yö haittaa elämääni monta päivää eteenpäin ja tekee minusta ärtyisän ja poissaolevan. Siihen minulla ei ole aikaa. Minun on pakko pitää puoliani. Silti nousin uudestaan istumaan, heilautin jalat lattialle, ja pimeässä löysin vaatteet jotka riippuivat pinnatuolin selkänojalla. Henkäisin vaistomaisesti kun huomasin miten kylmät ne olivat. Sitten kävelin keittiön poikki eteiseen ja puin ylleni vanhan villakangastakin, otin hyllyltä taskulampun ja menin ulos portaille. Oli pilkkopimeää. Avasin uudestaan oven, työnsin käteni sisään ja sytytin ulkovalon. Se auttoi. Ulkorakennuksen punaiseksi maalatusta seinästä lankesi pehmeä kajo pihamaalle.

Minulla on ollut onnea, ajattelin. Voin ihan hyvin mennä yöllä auttamaan naapuria etsimään hänen koiraansa, ja kestää vain pari päivää, niin olen taas kunnossa. Sytytin taskulampun ja lähdin kävelemään pihamaalta tietä pitkin häntä kohti. Hän seisoi vieläkin loivassa alamäessä ja heilutteli taskulamppuaan, niin että valokeila pyyhki hitaasti metsänreunasta tien yli joenrantaan ja takaisin lähtökohtaansa. Pokeri, hän huusi, Pokeri, ja sitten hän puhalsi pilliinsä, ja ääni oli epämiellyttävän kimeä hiljaisessa yössä, ja hänen kasvonsa ja vartalonsa olivat pimeän peitossa. En tuntenut häntä, olin vain jututtanut häntä pari kertaa ohimennen kun olin ulkona Lyyran kanssa, yleensä aikaisin aamulla, ja yhtäkkiä minun teki mieli mennä takaisin sisään ja unohtaa koko juttu. Mitä minä tälle asialle mahtaisin, mutta hän oli varmasti nähnyt taskulamppuni valon ja oli jo myöhäistä, ja hänen yksinäisessä hahmossaan oli jotakin, sikäli kuin erotin sen yössä. Hänen ei olisi pitänyt olla yksin sillä tavalla. Se ei ollut oikein.

–Haloo, huhuilin vaimealla äänellä kunnioittaakseni hiljaisuutta. Hän kääntyi, enkä nähnyt hetkeen mitään, sillä hän suuntasi valokeilan suoraan kasvoihini, ja huomattuaan sen hän laski lamppua. Jäin seisomaan muutamaksi sekunniksi saadakseni yönäköni takaisin, sitten kävelin hänen luokseen, ja seisoimm...